Ladataan...
16.6.

Ihanasta muuttuneesta elämästämme vanhempina olisi varmasti paljonkin kirjoitettavaa. Elo lapsen kanssa on tuonut elämään tunnetiloja, joita oli vaikea odottaa, ja joita on vaikea selittää. Lapsiperhe-elämä on ollut ihanaa ja olen nauttinut tästä ajasta suunnattomasti. Kaiken väsymyksenkin keskellä tiedän tämän olevan juuri sitä, mitä olin elämältä toivonut.

Odotusaikaan sisältyi toki paljon myös onnellisia tunteita ja iloa kaiken pelon keskellä. Tämän tarinani halusin kuitenkin jakaa juuri keskenmenon kokemuksen näkökulmasta, ja siksi keskityin kirjoittamaan pääasiassa siihen liittyvistä tunteista. Toivottavasti toiveeni toteutuu sen suhteen, että joku vastaavassa tilanteessa ollut, tai siihen liittyviä tunteita parhaillaan käsittelevä saisi tarinastani tukea, lohtua, ymmärrystä ja toivoa. Sitä, mitä itsekin aikanaan tarvitsin.

***

Tämän hetken kuulumisia voin raottaa sen verran, että pari kuukautta sitten vuodatettiin kyyneleitä, kun positiivisen raskaustestin jälkeisenä päivänä alkoi runsas verenvuoto. Raskaus oli hyvin varhaisessa vaiheessa, ja kerran keskenmenon kokeneena sen tapahtuminen ei niin rankasti päässyt yllättämään. Toki tilanne oli kaikin puolin erilainen kuin edellisellä kerralla, eikä tähän vanhemmuuteen oltu ehditty vielä valmistautua montaakaan hetkeä. Silti tieto siitä, että se tapahtui taas, musersi hetkeksi. Pettymykseeni söin jääkaapista raakaa homejuustoa.

Viikon parin kuluttua elämä yllätti kuitenkin taas. Saapui selviä raskausoireita, ja raskaustestin viiva olikin yllättäen tummunut edellisestä! Olin käsitellyt mielessäni keskenmenon, jota ei koskaan tapahtunutkaan. Varhaisraskauden ultraäänitutkimus sen meille viimein vahvisti, kyllä siellä kasvaa uusi elämä!

Kun ensimmäisellä kerralla olin elätellyt toiveita valekuukautisista tai istukkahematoomasta, en tällä kertaa osannut edes ajatella sitä vaihtoehtoa. Näin siis voi kuitenkin käydä, alkuraskauden verinen vuoto saattaa olla myös harmitonta ja vaaratonta. Nyt ollaan selvitty ensimmäisestä kolmanneksesta, ja pian on aika alkaa valmistautua seuraavaan uuteen elämänmuutokseen.

***

Blogin kirjoittaminen oli omalta osaltani toistaiseksi tässä. En vielä tiedä, aionko jatkossa kirjoittaa, ja jos aioin, teenkö sen avoimemmin ja anonymiteetin unohtaen. Kiitos kuitenkin kaikille jotka halusivat kokemuksistani lukea! Blogin seuraajien joukosta löytyi monta tarinaa, joita tulen itse varmasti jatkossa seuraamaan ja jännittämään mitä elämä on teidän varalle järjestänyt. Toivottavasti jo alkaneet uuden elämän jännittävät matkat sujuvat hyvin loppuun asti! Ja niille, joilla ilouutiset antavat vielä odotuttaa itseään, toivon yhtä onnellista lopputulemaa kuin itse olen saanut kokea!

Ladataan...

Ladataan...
16.6.

Oli maailman kaunein kevätpäivä, ja aurinko paistoi heti aamuseitsemältä kun heräsin taas supistuksiin. Käytiin jälleen sairaalalla tarkistuttamassa tilanne, ja illalla koko päivän jatkuneiden supistusten jälkeen lähdimmekin kotoa viimeistä kertaa kahden hengen perheenä.

Jännitys tiivistyi tilanteen edetessä. Milloinkahan vihdoin saamme sinut syliimme? Miltä se vihdoin tuntuu? Tunnenko heti olevani nyt viimein äiti? Purskahdanko itkuun, ja saanko sitä milloinkaan loppumaan? Synnytys oli aikalailla sellainen kuin olin kuvitellutkin, kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Voimat se vei siinä määrin että viimeisistä ponnistuksista muutama tunti eteenpäin tapahtumat ovat hyvin hatarassa muistissa. Muistan kun kätilö nosti sinut korkealle ilmaan jotta näkisin sinut. Pian vedit ilmaa keuhkoihisi ja rääkäisit asiaankuuluvasti. Sitten sain sinut paitani alle. Siinä sinä vihdoin olit. Meidän oma rakas pieni vauvamme. Kaikista matkan vaaroista selvinneenä.

Olin odottanut äitiyden tuntuvan järisyttävältä ja saavan mielen ihan sekaisin. Ihanuutesi toki oli sanoinkuvaamatonta, mutta kaikki tuntui yllättävän luonnolliselta. Kaikki sujui kanssasi hyvin alkumetreiltä asti, ja pääsimme kotiin kahden vuorokauden jälkeen. Oli jännittävää jättää sairaalaympäristö, emmehän ollut vielä olleet kanssasi missään muualla. Kotona tuli hetkellisesti turvaton olo, miten saan sinut pidettyä hengissä!? Sairaalassa tiesi avun olevan lähellä, vaikka emme juuri apua siellä ollessamme tarvinneetkaan.

Ensimmäisenä iltana jännitti todella nukahtaa. Tarvitsin kuitenkin itsekin unta, ja aamu toisensa jälkeen yritin kasvattaa luottamusta siihen että kaikki menee hyvin. Kipeät muistot ja niiden aiheuttama menettämisen pelko oli vaikuttanut mieleeni pysyvästi. Erilaiset pelot olivat osa jokaista päivääni, mutta sain pidettyä itseni järjissäni ja osasin todella myös nauttia ajasta vastasyntyneen kanssa. Sain jokaisena hetkenä olla äärettömän kiitollinen siitä, mitä meille oli suotu.

Uskon, että kokemuksen opettama kiitollisuus auttoi niiden muutamien rankkojen hetkien yli, joita vauvavuotena kohtasimme. Ei tullut mieleen valittaa kahden tunnin välein herättävästä vauvasta, tai myöhemmin vakiintuneista aamuviiden herätyksistä. Tiesin, että vuosi takaperin olin kipeästi toivonut, että kunpa olisi hän, joka herättää. Piti kuitenkin muistaa kaiken kiitollisuuden keskellä tunnustella omaa jaksamistaan myös rehellisesti. Omaa väsymystä tai uuden elämäntilanteen henkistä haastavuutta ei saanut vähätellä, jos ne tuntuivat yltyvän ylitsepääsemättömäksi. Onneksi niin vaikeita hetkiä ei tullut, ja saimme todella kokea vanhemmuuden onnen ja ilon sellaisena kuin olimme odottaneetkin.

Ladataan...
16.6.

Viikot kuluivat nopeasti ja yhtäkkiä oli aika jättää työhuone ja kerätä omat tavarat työpisteeltä hetkeksi. Oli samalla tosi haikeaa jättää ihana työpaikka, mutta tietenkin olin malttamattoman onnellinen että sain jäädä lomalle sen haaveista suurimman vuoksi. Nyt olisi aika alkaa kerätä voimia sinua varten!

Olin pysynyt todella hyvävointisena, ja sain nauttia äitiysloman ensimmäisistä viikoista täysillä, kuten olin odottanutkin. Kahvila-aamupaloja, asioiden hoitoa, pihatöitä ja askartelua, kotitöitäkin olisi ollut tehtävänä vaikka kuinka. Olin ajatellut, että kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa valmistaudun siihen, että synnytys voi käynnistyä minä päivänä tahansa. Kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa olin päättänyt alkaa odottamaan saapumistasi.

Olin touhuillut päivän normaaliin tapaan, mutta iltapäivällä vatsaa alkoi kiristää sen verran että istuminen ei tuntunut enää hyvältä. Minun oli tarkoitus lähteä kauppaan, mutta koska istuminen auton rattiin ei ollut järkevää, odotin mieheni töistä kotiin ja lähdimme yhdessä. Kauppakeskuksessa tepastelin tavalliseen tapaan, ja vatsan kiristyskin tuntui helpottavan kävelyn ansiosta. Illalla suunnittelimme seuraavan päivän ohjelmaa, joka sisälsi pihan siivousta ja paljon muutakin menoa.

Hetki ennen nukkumaanmenoa tunsin pienen lorahduksen. Kävin tarkastamassa tilanteen, mutta en osannut varmaksi tulkita tapahtunutta. En kehdannut mainita asiasta miehelleni, ajattelin tekeväni itseni naurunalaiseksi yli-innokkuudellani, olihan laskettuun aikaan vielä yli kaksi viikkoa.

Mutta sitten se tapahtui. Lorahdus, joka ei jättänyt enää mitään arvailujen varaan. Mitä! Nyt jo!? Enhän minä ollut edes ehtinyt vielä aloittaa todellista synnytyksen käynnistymisen odotusta. Yhtäkkiä yllättäen lapsivesien mentyä ei ollut enää epäilystäkään, etteikö synnytys olisi nyt käynnistymässä.

Soitin synnytysvastaanotolle ja sekoiltuani hädissäni raskausviikoissa, pyydettiin meitä käymään vastaanotolla. Supistuksia ei vielä ollut ja lapsivesi oli kirkasta, joten olisimme voineet jäädä vielä kotiin odottelemaan tilanteen etenemistä. Oli kuitenkin hyvä että sain kuunnella hetken vauvan sykkeitä ja tarkastusten jälkeen kuulla miten tilanne etenee.

”Viimeistään kahden vuorokauden kuluttua vauva on syntynyt.”, kertoi minua tutkiva kätilö. Vasta tässä vaiheessa oikeasti ymmärsin, että ihan pian kauan ja malttamattomasti odottamamme vauva on sylissämme. Palasimme kuitenkin yöksi vielä kotiin, ja supistukset alkoivatkin yöllä kotona ollessamme.

  

Pages