Faking it

Onko joillakin ihmisillä oikeasti niin huono elämä, että sekin pitää feikata? Onko niin kauhian tärkeää se, miltä ulospäin näyttää, että on esitettävä ihan kaikkea muuta kuin oikeasti on?

Parisuhdestatus muuttuu noin kerran viikossa Facebookissa ja statuspäivitykset on lähinnä huomion kerjäämistä. Ei ole väliä millään muulla, kunhan vaan kaverit painaa "tykkää" ja kommentoi nasevasti kaikkeen. Jepjep.

Mihin siis hävisi aitous maailmasta? Menikö se sosiaalisen median mukana jorpakkoon? Noh, sen kyllä tiedän, että itsekin joskus vuonna käpylehmä hengaili kirjaston koneella jossain Kissin chatissa ja oli mitä milloinkin. Oletettavasti samaa harrasti ainakin 85% muistakin ko.sivuilla pyörineistä. Ainakin jos on uskomista siihen, mitä kavereiden kanssa on jutellut aiheesta viime aikoina... Kasvottomana on niin hurjan helppoo olla, kun voi olla ihan mitä vain eikä muut voi kyseenalaistaa - onhan siinä vain sana sanaa vastaan.

Jaksan silti ihmetellä tyyppejä, jotka feikkaavat kaiken jopa läheisilleen. Esitetään, että kaikki on parhain päin ja väkisin yritetään saada asiat toimimaan, koska ei voi olla huonompi kuin toinen. Siinä voi toki kysäistä iteltään, miksi kummassa toimii niin... Jos meistä jokaisen tulis elää tietyllä tavalla ja tehdä tietyt asiat tiettyyn ikään mennessä, niin tokko tuo olisi jollain tavalla pakotettua ja siitä syystä velvollisuus sekä oikeus? Koska näin ei ole, niin eikö silloin olis järkevintä hyväksyä itsensä ja elämänsä sellaisena kuin se on ja unohtaa se kateus, mikä tuohon kuvitteelliseen elämään oletettavasti puskee?

Näinhän asia olisi täydellisessä maailmassa. Mut eipä me sellasessa eletä. Onhan se kiva feikata tukka, kynnet, tissit, hampaat, naama jnejne., kukapa ei jotain noista feikkaisi. On kuitenkin ihan eri asia värjätä hiukset kirkkaan punaiseksi kuin pitää yllä kulisseja KOKO elämästään. Punaisesta tukasta harvemmin jää epäselväksi, onko se aitoa vai ei...