Lontoon viimeiset viikot ennen Pääsiäisen kuukauden taukoa kuluivat Brixtonin jazzbaareja kierrellessä ja nilkka mustelmilla ja nyrjähtäneenä taksilla ajellessa. Kuukauden loma Helsingissä on nyt jo lähestymässä loppuaan, joten pikainen pako Tukholmaan tuntui järkevältä ratkaisulta.

Täällä sitä nyt ollaan.

Tänne saavuimme ruotsinlaivalla, jonka kyydissä meitä viihdytti herrasmiesmäinen arkkitehtiopiskelijaporukka. Surkeiden vitsien ja huonon tanssibändin tahtiin tanssimisen väliin ehdittiin tietysti ujuttaa myös kolikkopelejä (voitto: 17 euroa) ja kuudelta aamulla auringonnousun tuijottamishetki hyytävällä kannella. Laivalle paluu odottaa keskiviikkoiltapäivänä.

Haluaisin pyytää Tukholmalta nyt anteeksi sitä, että päätin kylmästi hylätä sen löytäessäni Kööpenhaminan. Täällä Södermalmilla saan kiinni siitä, miltä tuntui ihannoida Tukholman freesiyttä ennen kuin edes keksin alkaa (yli)käyttää sanaa freesi. Ihanan aamiaisen jälkeen törmäsimme valtavaan Hammarbyn fanijoukkioon matkalla derbymatsiin - vihreitä savupommeja ja hyväntuulista joukkohuutoa. Aurinkoa riitti kaikille, vaikka tapahtuma tuntui kin puolivallankumoukselliselta.

Ennen kokolattiamattoparatiisiin takaisin astumista keskiviikkona ohjelmaan kuuluu Moderna Museetia, ruokaa, kahviloita ja Södermalmin katselemista täältä 11. kerroksesta Söder tornista, jossa Nanya asuu. Täältä on hyvä vakoilla vastapäisen talon valtavia olohuoneita.

Vinkatkaa, jos mieleen tulee ihania vinkkejä (suhteellisen noviiseille) Tukholmaankävijöille! Vinkkaan varmasti, mikäli täältä löytyy ihania salapaikkoja.

1: Liikkuminen

Julkinen liikenne on täällä kallista. Yhdensuuntainen Zone 1-lippu maksaa noin neljä puntaa, joten kannattaa ehdottomasti napata viiden punnan Oyster Card jolle on kätevä ladata matkarahaa. Matkarahan lataaminen ja itse kortin ostaminen onnistuu jokaisella tube-asemalla sijaitsevista masiinoista, joiden palvelukielen saa vaihdettua esimerkiksi Swahiliksi. Suomea ei bongattu vielä, ehkä joskus! Tubella on ihanaa liikkua - nopeaa ja helppoa. Bonuksena ihmisbongailun plussat. Mikäli metro nyppii, voi Oyster Cardilla maksaa itsensä sisään myös busseihin - ekstrasuosituksena kaksikerroksisten bussien yläkerran etupenkit. 

Soundtrack tube-viidakkoon: Tennis - Young and Old

+1: Zone 2:n sisältä löytyy myös epäurbaanimpia paikkoja, kuten söpö Chiswick. Yhden lipun hinnalla voi löytää ihania pikkupaikkoja ja jopa melkein maalaisfiilistä. Mikäli kaupunkimaisema kyllästyttää, pääsee pakoon siis halvalla.

2: Aurinko ja puistot

Lontoo on täynnä eri kokoisia puistoja, vihreitä salanurkkia ja aukioita. Kun keskiviikkona paistoi aurinko kaivettiin Ray-Banit kaapista, sujautettiin jalkaan tennarit ja kipaistiin Lincoln's Inn Fieldsiin (kätevästi kampuksen vieressä, Lontoon isoin julkinen puistoaukio ja aurinkoisella säällä täynnä freesejä yliopisto-opiskelijoita) Fleet River Bakeryn kautta. Mukaan puistoon hyväksyttiin ihanat Fleet Riverin vegaaniciabattat. Nälän kätevästi pois vievä ciabatta (hummusta, aurinkokuivattua tomaattia, avokadoa, salaattia ja hyvät mausteet) oli take awayna pelkästään vajaat neljä puntaa. Aurinkoisen sään tärppinä myös kadun kulmilta löytyvät pienet itsenäiset hedelmäkojut. Mansikkalaatikko maksoi kolme puntaa ja oli ihana päätös freesille puistolounaalle.

Soundtrack puistolounaalle: Girls - Father, Son, Holy Ghost

+1: Ekstra-aurinkoisina päivinä Thamesin varsi, jossa on ihanaa korkata skumppapullo ja syödä kevyt salaattilounas.

3: Sielunruokaa 

Yksi lempipaikoistani Lontoossa on British Museum. Museo on valtava, ilmainen ja ihana. Museota ei ole kai tarkoituskaan ahmia kerrallaan ja myönnettävä on, että osa museon kokoelmasta pelkästään haukotuttaa. Muutama siipi Britishistä on tunkkaista kokolattiamattoa, mutta lempparini antiikin Kreikan patsaat sijaitsevat arvoisissaan suurissa ja valoisissa huoneissa, joissa valkoiseksi kulunut marmori pääsee oikeuksiinsa. Eniten hengitystilaa museossa on arkipäivisin joko aikaisin aamusta tai myöhään illasta. Toinen lempparimuseo joka on myös ilmainen on the National Portrait Gallery. Päänäyttelyt ovat ilmaisia, ekstranäyttely maksavat n. 6-15 puntaa.

Soundtrack Lontoon kulttuurille: Ryuchi Sakamoto - Playing The Piano

+1: Lontoon pienet galleriat, joita kannattaa yrittää bongailla aktiivisesti. Usein mielenkiintoista taidetta, mageita tyyppejä ja hyvä meininki. Erityisesti idässä, mutta muutamat esimerkiksi Sohossa ja Mayfairissa.

4: Kehonruokaa

Lontoon ruokapaikat eivät lopu kesken aivan heti. Mikäli lompakko ja vatsalaukku ovat kummatkin yhtä pohjattomat voi Lontoossa syödä itsensä ähkyyn joka ilta. Keskiviikkoiltana Suomi-duo reissasi Brixtoniin syömään Roosan Lissabonissa tutustumien brittipoitsujen kanssa. Pojat esittelivät Brixtonia ja veivät Brixton Marketiin, joka oli keskiviikkoiltana melko hiljainen, mutta viikonloppuisin kuulemma aivan täynnä. Honestin (erikoissuosittelu, ravintoloita kaksi, toinen Sohossa ja toinen Brixtonissa - Lontoon parhaita hampurilaisia) jonoon lannistuttuamme löytyi nurkan takaa French & Grace joka osoittautui ihanaksi. Mutkaton palvelu, mahtava ruoka ja hauska illallinen kahden valkoviinipullon siivittämänä verotti neljää ihmistä 60 punnan arvosta. Suosittelen Brixtonia yleisesti lämpimästi, Brixton Marketia vielä lämpimämmin. Paikan päälle pällistelemään pääsee esimerkiksi Eustonin juna-asemalta suoraan Victoria Linea vajaassa puolessa tunnissa.

Soundtrack Brixtonille: The Clash - Give 'Em Enough Rope  

+1: Hampurilaisketju Byron - ketjumaisuudesta huolimatta jokainen Byron-ravintola on erityylinen ja usein suhteellisen cool. Vaikkei muuta söisi, kannattaa ehdottomasti pysähtyä juomaan Oreo milkshake (3,90 puntaa) joka on mielestäni maailman paras pirtelö.

5: Parhaat seuraavan aamun päänsäryn aiheuttajat

Rennon yöelämän perässä kannattaa lähteä Itään. Keskustan klubit ja baarit ovat usein övereitä, mutta myös överikalliita. Jos on kuitenkin valmis jonottamaan, mahdollisesti maksamaan parikymmentä puntaa sisäänpääsystä ja 15-30 puntaa drinkistä, ovat omasta mielestäni parhaita paikkoja esimerkiksi Sketch ja The Box. Testauslistalla on myös La Bodega Negra. Rentoa iltaa en kuitenkaan metsästä keskustasta, vaan hyppään mielummin tubeen ja jään pois Old Streetin asemalla, josta on kätevää ottaa bussi ja jatkaa eteenpäin. Esimerkiksi Dalstoniin ei mene metroa ollenkaan, joten bussi tai kävely on kätevin tapa. Jos bussista jää pois Kingsland High Streetillä pääsee hyppäämään kätevästi The Alibiin ja jos meno ei nappaa, on kolmen minuutin kävelymatkan päässä Dalston Superstore. Molemmista saa myös muutakin kuin vodka lemonadea ja tanssimista - Dalston Superstore tarjoaa ruokaa, The Alibi taas maanantaikaraokea ja elokuvakerhoilua. Mikäli ei huvita lähteä kauas Old Streetin asemalta, löytyy lähettyviltä esimerkiksi rauhallinen mutta cool The Book Club, jossa voi juoda superhyviä pitchereitä ja pelata pingistä.

Soundtrack Lontoon yöhön: Kendrick Lamar - good kid, m.A.A.d city

+1: Dream bags Jaguar shoes - taidekollektiivibaari Shoreditchissa. Samalta lafkalta löytyy myös Jaguar Shoesin nurkalla oleva The Old Shoreditch Station. Jaguar Shoesin yhteydessä on myös sisäänkäynti Due Sardiin, josta voi tilata mielestäni Lontoon parhaita pizzoja drinkin tai bissen seuraksi. 

+ Sekalaiset asennevinkit

Vaikka Lontoossa on hurjasti tekemistä ja viikon olisi varmasti voinut aikatauluttaa, oli viikossa ehdottomasti parasta spontaanius - hullut neon-kotibileet Farringdonissa, visiitti kaverin kaverin vanhasta kaupasta asuintaloksi muutetussa kodissa Elephant & Castlessa, livebändikaraoke ja tyhjä salsaklubi Brixtonissa, aurinkopäivän spontaani puistolounas ja hulluna kikattaminen Bootsin hyllyjen välissä (joilta tosiaan ostimme surutta kolmen punnan oranssinpunaisia huulipunia).

Lontoossa ehdottomasti parasta ovat ihmiset ja tapahtumat, joten kannattaa rohkeasti tutustua uuden lempparikahvilan söpöön kassapoikaan, jutella baarin tupakkapaikalla coolin oloisen tyypin kanssa ja koittaa udella vinkkejä ja vaihtaa näkemyksiä. Oman kokemukseni mukaan lontoolaiset ovat ihanaa, avointa ja ystävällistä porukkaa. Aloittamalla keskustelun kenen tahansa kanssa voi lopputulema olla mikä tahansa - ei ikinä tiedä milloin saakin yllätyskutsun juhliin, avajaisiin tai klubille. 

Istuskelen juuri näpyttelemässä presentaatiota kasaan The Shaw Librarylla - ehkä yksi ihanimmista kirjastoissa joissa olen Lontoossa istunut ja yrittänyt tehdä töitä.

The Shaw Library on yksi LSE:n kolmesta kirjastoista. The Old Buildingissa sijaitseva Shaw on valoisa, arvokas ja hurmaava. Monet ystävistäni välttelevät Shaw'ta kuin ruttoa mikäli työn alla oleva essee on kiireinen - kirjaston nojatuolit ovat valtavia ja ihan liian mukavia. Toissaviikolla yksi kavereistani oli bongannut yhteisen tuttumme kuorsaamassa nurkasta - koko kirjasto oli hihitellyt yhdessä vaimealle tuhinalle.

Vaikka kampus on muuten melko moderni, on Shaw ihanan vanha. Lautalattia narisee ihanasti ja punaisiksi verhoilluista nojatuoleista tulee mieleen vanhat kirjastot. Seinien maalauksista tuijottavat yliopiston merkkihenkilöt, välillä syyllistävästi (kun pitää liian pitkän tauon esseen kirjoittamisesta), välillä kannustavasti (kun 2000 sanasta on jäljellä enää 100). Kun aivot eivät enää toimi, voi valtavista ovista livahtaa kattoterassille, jolta on varsinkin aurinkoisella säällä ihanaa katsella yli Holbornin kattojen.

Erikoisuutena salissa on iso flyygeli ja säännölliset klassisen musiikin konsertit, erikoisihanuutena taas kirjaston lainaussysteemi joka on jumahtanut jonnekin ysärin alkuun - mitään kirjaston kirjoista ei ole rekisteröity koneisiin ja lainaaminen tapahtuu yhä paperilapuilla. 

Kirjaston valikoima on valitettavasti vain LSE:n opiskelijoiden ja henkilökunnan käytössä, mutta kirjastoon pääsee sujahtamaan ongelmitta kampuksen Old Building kautta, osoitteena simppelisti Houghton Street. Vaikka talossa onkin respa, voi ovesta marssia reteästi sisään. Kirjastoon pääsee kapuamalla portaat tai odottamalla hissiä kuudenteen kirjastoon. Hissi on melko usein ihan tukossa ja portaita ylös kävelemällä voi kätevästi vakoilla esimerkiksi antropologian ja finanssiopin laitoksia.

Shaw'n rentouttavasta fiiliksestä pääsee nauttimaan viikolla aamuyhdeksästä iltakymmeneen ja viikonloppuisin aamukymmenestä iltakuuteen. Konserttien aikatauluja pääsee vakoilemaan täältä.

Kevään kyläilyputki jatkuu tiuhana: kun visiitillä ollut perhe oli pakannut kimpsunsa iski Roosa Lontooseen ja Bloomsburyn vieraspatjalle nukkumaan. Kaupungin näkee kummasti eri tavalla kun on Helsinki-seuraa: bongailee tuplasti enemmän makeita rakennuksia, mielenkiintoisia rafloja ja siistejä tyyppejä, kun ainoana tavoitteena ei ole paikasta A kiitäminen paikkaan B.

Tänään ohjelmassa oli hillitöntä huulipunatestausta Bootsin hyllyjen välissä, kuusi tuntia kävelyä ja vietnamilainen ravintola. Mukaan kotiin pääsi vaaleanliila huulipuna (!!), monta paria samanlaisia kenkiä ja pastellvärikavalkadi.

Illalla luvassa juhlat ja The Alibin kolmevuotissyntymäpäivät mikäli kauhuduo ei jää ovien ulkopuolelle. Sormet ristissä!

Kiitospäivästä on kerennyt vierähtää jo muutama kuukausi (hups!) ja tie ihanasta illasta eteenpäin ei ainakaan ole ollut tylsä tai epäemotionaalinen. Olen harrastanut nopeatempoista seinää päin juoksemista, tuntenut olevani sekä paras että paskin tyyppi koko maapallolla ja päässyt lopulta taas kiinni kaikkeen tärkeään. 

Jouluksi palasin kotikotiin tuliaisinani Fortnum&Masonin jouluhilloa ja iso kasa uupumusta. Englannin jälkeen osasin arvostaa ihanaa kotia, täyttä astiakaappia ja överitäyttä jääkaappia ja rakkaita ihmisiä. Parhaina iltoina paistettiin pakastepitsaa pannulla tai poksauteltiin skumppapulloja auki. Aikatauluun rutistin myös uusien kämppien visiitit, yhden niistä parvekkeelta näkyi ruotsinlaivat ja olin kade.

Lontoo-kotiin palasin Kööpenhaminan kautta ja takaisinpaluu särki sydämen. Lontoo tuntui läpipaskalta kaupungilta, oli kylmää ja kurjaa. Ensimmäisinä viikkoina talosta pamahti keskuslämmitys ja öisin hytisin kolmessa villapaidassa. Ensimmäisten viikkojen jälkeen olin niin kipeä etten uskaltanut nukahtaa - sängystä ylös en päässyt kahteen viikkoon, eikä koti-ikävä ole koskaan ollut niin iso. Lopulta varastin huomaamattomasti kaverin jättimäisen parkatakin jolla selvisin hengissä lopputalven.

Alkushokin jälkeen keräsin voimia käymällä lähes maaseudulla Chiswickissä ja etsimällä uusia asioita joista oppisin pitämään. Löysin vihdoin The Alibi-klubille, kävin gallerian avajaisissa joiden päätteeksi muutaman mutkan päästä olen saamassa samaisesta paikasta harjoittelupaikan. Ruotsalaisystäväni ranskalainen poikaystävä piti asunnossaan juusto- ja viini-illallisen, jonka aikana opin pitämään punaviinistä ja Angelista ja rakastuin Lontoon kattoterasseihin. Berwick Streetin vinyylilevykaupasta löysin sattumalta Jaakko Eino Kalevin levyn ja tilanteen kohtalo-tuntu pakotti ostamaan sen. Rakastuin Berwick Streetiin. Aloitin juoksemisen taas ihan tosissani. Juoksen usein illalla kun on jo pimeää ja Lontoon keskusta alkaa autioitua - kaikki näyttää joko Orwellmaisen pelottavalta tai seesteisen hiljaiselta.

Kaikesta tästä ja melko raskaasta talven lopusta opin ainakin, että jos aikoo elää elämää jossa rakkaat ihmiset ovat jakautuneet mantereen eri puolille täytyy tottua osittaiseen ja välillä kokonaiseen luopumiseen. Lennolle nouseminen on aina hankalaa, kun molemmille puolille jää kokonainen elämä. Toisaalta rakkaita paikkoja ja ihmisiä on tuplasti.

Ja että vaikka Lontoon talot ovat ehkä huonosti eristettyjä, alkaa kevät täällä helpottavan aikaisin.

Elämäni ensimmäinen thanksgiving dinner - portviiniä ja hyvää seuraa.

Viidentoista hengen joukkoon mahtui ainakin viisi eri maata; mukanaolleiden jenkkien lisäksi seurueesta löytyi kööpenhaminalainen, australialainen, ruotsalainen ja ranskalainen. Olohuoneen pöydällä seilasivat sulassa sovussa brittilippukupit ja Venäjältä ostettu Obama-aiheinen maatuska; kesken illallisen pidettiin tietenkin puhe. Viisitoista eri I am thankful for... alkuista lausetta itkettivät salaa.

Georgian koti Wimbledonissa toimi täydellisenä miljöönä ihanalle illalle - pehmeitä nahkasohvia koristivat viltit ja kultakehyksiset peilit heijastivat kynttilöiden valoa - niinkuin tanskalainen vahvistuksemme asian esitti: There can be no ugly people in this house - there are too many mirrors.

Rauhallisesta ja vihreästä Wimbledonista oli hyvä palata kotoisaan Bloomsburyyn, kliseisesti sanottuna kiitollisena kaikesta siitä, mitä on ehtinyt kerätä ympärilleen Lontoossa.