Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Ladataan...
Inahdus

Summa summarum: Lost in Kerava. Keski-ikäinen täti-ihminen on hukannut itsensä ja elämänsä ja päätyy kaikista maailman paikoista etsimään niitä Keravalta. Tuntemattomien ovikelloja soittelemalla löytyy monenlaista hiihtäjää, mutta täysin eksistentialistisen hienoa romaania siitä ei mielestäni synny, Finlandia-palkinnosta huolimatta. Mikko Rimmisen Nenäpäivä (Teos 2010) on mielestäni Pussikaljaromaania ehjempi ja rauhallisempi, mutta huumorin tasolla emme kirjailijan kanssa täysin kohtaa. Ei kuitenkaan huono.

Arvio: Rimminen tunnetaan ennen kaikkea kekseliäästä ja virtuoosimaisesta kielestään. Siinä on vaaransa. Pussikaljaromaanissa ärsyynnyin kielikikkailuun ja keksittyjen sanojen tulvaan. Kirja jäi kesken. Tällä kertaa Rimminen käyttää taitoaan harkitummin, mutta toisaalta: ei kieli nyt sen jälkeen niin hirveän erikoiselta enää tunnukaan.

Kielessä on silti Rimmisen ehdoton omaperäisyys ja lahjakkuus. Muuten juoni on mielestäni hieman hitaasti käynnistyvä ja ajoittain jopa tylsä. Ei se ole mikään ihme: Rimminen kuvaa yhteiskunnan laidoille pudonneita, yksinäisiä ja syrjäytyneitä hienosti ja koskettavasti, mutta itse kyllästyn päähenkilön liikkeiden ja ajatusten yksityiskohtaiseen raportointiin. Jos se kiehtoo, kirjasta varmasti pitää.

Välillä teos naurattaa - taloustutkijaksi tekeytyvä nolojen tilanteiden rouva on väistämättä koominen hahmo. Ihailen Rimmisen omalaatuista tyyliä ja arvostan häntä kirjailijana, mutta en ole järjettömän kiinnostunut lukemaan Rimmistä enempää. Lukeminen tuntui nautinnon sijaan työvoitolta, eikä vähiten siksi, että ärsyynnyin päähenkilöstä pahasti. Kaiken kohelluksen keskellä olisi tehnyt mieli ravistella häntä korvista, mutta en tiedä onko se reaktio ollut kirjailijan tarkoitus.

 Lainaus Rimmisen tyylistä:

"Päivät tumpsahtelivat paikalle ja matkoihinsa niin kuin ne tekevät silloin, kun elämä on kutakuinkin kunnossa. Ei niissä tietenkään mitään ikimuistoista ollut, päivissä, pikemminkin ne ohittuivat jotenkin huomaamattomasti, pitkästä aikaa ei sitä nimenomaista aikaa tarvinnut laskea, se vain kulki painollaan möyheäksi muuttuneen elämän kyljessä."

Samaa voisi sanoa tästä romaanista: syrjäytyneiden olemassaolon muistuttajana teoksella on tärkeä yhteiskunnallinen sanoma, mutta kovin ikimuistoisena en itse sitä pidä.

Kenelle: Kärsivällisille. Hitaasta, mutta verbaalisesta kerronnasta nauttiville. Muuten en ole tavannut vielä ketään ihan haltioitunutta, mutta Rimmisellä on oma fanikuntansa.

Alkulause: "Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan."

Jälkimaku: Liikaa kohellusta  ja liian pitkiä lauserakenteita omaan makuuni. Muuten pisteitä omanlaisen linjan vetämisestä.

Starat (1-5): 4-. Finlandioilta odottaa aina liikaa.

Share

Kommentit

Karoliina

Moi Ina,

täällä vihdoin. Onnea uuteen "kotiin"!

Rimmistä en muuten ole lukenut, mutta en ehkä aiokaan lukea. Kuuntelen intuitiotani, joka sanoo, ettei ole mun juttu. :)

Karoliina

Ina
Inahdus

Tervetuloa! :) Nyt pitäis vielä tavata joku Rimmis-fani ja saada puolustuksen puheenvuoro. Onkohan mun ystävät vaan liian nopeatempoisia ihmisiä, kun moni on aloittanut Nenäpäivää ja nolon ujostuneesti kommentoinut, ettei meinaa päästä alkua pidemmälle. Kirja tosin koukuttaakin, mua alkoi nyppiä päähenkilö niin paljon, että oli pakko nähdä miten sille käy.

susa

Epä-Rimmis-fanin puheenvuoron voin antaa! Oon tähän asti inhonnut Rimmistä sydämeni pohjasta, Pussikaljaromaanin lukeminen oli pahempaa kuin Cooperin testi ja Pölkystä sain elämäni pahimman migreenin. Mutta Nenäpäivä sit olikin jotain, jonka ahmin kirjaimellisesti ja osuvasti nenä kiinni kirjassa. Enkä tosiaan oo mikään kärsivällisin ihminen maailmassa, vaan pikemminkin just se kaniinin keskittymiskyvyllä varustettu ad/hd-yksilö joka näyttää siltä kuin ois saanut lsd:tä yliannostuksen.

Mut tää iski. Ehkä eniten vaikutti se, ettei Rimmisen tyyli ollut nyt niin itsetarkoituksellista. Edellisissä kirjoissa on vikana ollut se, että tuntuu kuin Rimminen tahallaan kirjoittelisi pitkiä lauseita ja yrittäisi olla niiden avulla oikein hieno. Nyt kun Nenäpäivässä päästiin suoraan päähenkilön pään sisään, alkoi pitkissä epäselvissä ajatusketjuissa olla selvää järkeä - semmoistahan päässäkin on, ajatukset pomppii eikä mistään saa mitään selvää.

Päähenkilö oli kyllä ärsyttävä aika ajoin, mutta vielä pahempaa oli ehkä se myötähäpeä, mitä alkoi tuntea. Kipristelin varpaita lukiessani ja melkein kiljuin ääneen kun osasi olla niin tuskastuttavaa. Ja kuitenkin niin hirveän todentuntuisen tuskastuttavaa, missään vaiheessa ei menty yli sen pisteen, että tapahtumat olisi alkanut tuntua liian tehdyiltä.

Sen verran paljon en Rimmisen tyylistä kuitenkaan pitänyt että uskaltaisin nostaa Pussikaljaromaania uudelleen käsiini ja kokeilla uusiks jos se tällä kertaa iskisi.

Ina
Inahdus

Loistava lisäanalyysi. Just noin mäkin koin, myötähäpeä oli hirveää. ;D Tosin ihan ahmimiseksi se ei mulla mennyt, mutta oli silti pakko nähdä miten päähenkilö siitä sopasta selviää.. Ja sama juttu: kovin pahaa Rimmis-kuumetta tämä ei synnyttänyt, mutta seuraan mielenkiinnolla jatkoa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Sain juuri tekstin kasaan luettuani kirjan. Pidin. Ihme ja kumma, itsenikin järkytykseksi ja iloksi!

Jopa iski perunanuijalla päähäni ennakkoluuloisuuteni, joka on aina pienuutta suuressa maailmassa.

Onneksi luin loppuun siitäkin huolimatta, että alun jälkeen meinasi takellella pahan kerran.

Suosittelen. Pussikaljaromaani olen aloittanut kahdesti, kesken jäi.

Valkoinen kirahvi, Opuscolosta

Kommentoi

Ladataan...