Omassa huoneessa

Kaksi-nolla

Humalainen kollega lausui minulle vuosia sitten työpaikan juhlissa: "Olet kuin Schjerfbeckin omakuva." Oliko se kehu, piruilua vai pelkkä neutraali toteamus, en tiedä.

Luen parhaillaan Rakel Liehun romaania Helene, joka on fiktiivinen elämäkerta Helene Schjerfbeckistä. Olen hurmaantunut. Liehun kielestä, romaanin vaivattoman ilmavasta rakenteesta, elävästä ajankuvasta. En ole välittänyt selvittää, kuinka tarkkaa taustatyötä Liehu on kirjaa varten tehnyt. Ahmin tyytyväisenä esimerkiksi kuvasta siitä, kuinka taiteilija olisi voinut luoda viimeiset, eteerisen vääristyneet omakuvansa vähän ennen kuolemaa.

Olen lukenut hiljattain myös Helena Sinervon Runoilijan talossa ja Märta Tikkasta. Sivusilmällä mutta vakavin aikein huomaan vilkuilevani myös pikkipikkiriikkisen häpeän aiheita, vielä lukemattomia Sylvia Plathin päiväkirjaa ja Virginia Woolfin Omaa huonetta.

Vuodenvaihteessa Moderna Museetissa käydessäni sain kunnon kiksit yhdestä näyttelyn teoksesta: Kajsa Dahlbergin Ett eget rum/Tusen bibliotek koostuu Oman huoneen sivuista. Taiteilija on lainannut kirjan niteitä ruotsalaisista kirjastoista ja jäljentänyt omaan monisteversioonsa kaikki merkinnät, joita eri lukijat ovat kirjaston kirjoihin tehneet. Marginaalit ovat täynnä alleviivauksia, huutomerkkejä ja muistiinpanoja. Kirja on ollut lukijoilleen elintärkeä.

Päätelmä: minulla on meneillään kirjallinen naisasiakausi.

Kun Liehu kuvaa kirjassaan Schjerfbeckin ja hänen taiteilijatovereidensa, kuten Helena Westermarckin, Maria Wiikin ja Venny Soldanin, ystävyyttä ja solidaarisuutta, liikutun ja voimaannun. Naiset ovat raivoissaan vähättelystä ja siitä, että heidän mahdollisuutensa taiteilijoina ovat hatarammat kuin miesten, mutta minkäs teet.

Märta Tikkasen tapauksessa vajaa vuosisata myöhemmin suurin este kirjailijan työlle on juoppo aviomies, joka haluaa olla perheen ainoa taiteilija. Tästä en liikutu enkä voimaannu vaan ainoastaan vihastun.

Nykyään moni asia on toisin - ja ei, en aio tehdä tässä pakollista huomiota naisten haasteista yhdistää (taiteilijan) työ ja ura, naisten vähäisestä määrästä pörssiyhtiöiden johdossa tai siitä, että naisen euro on 80 senttiä. Kirjojen herättämät tunteet tekevät minut juuri nyt vain iloiseksi siitä, että niin monet lasikatot ovat hapertuneet.

Siksikin kai naistenpäivääkin vietetään. Ilo pintaan, siskot, lukekaa hyviä kirjoja.

Kuva: Helene Schjerfbeck: Punatäpäläinen omakuva, 1944. Ateneum.

Kommentit

Ina
Inahdus

Ihana postaus! Helele pitää näemmä lukea. Oma huone on loistava, pitäisi lukea uudestaan. Oli ainakin parikymppisenä opiskelijana tajuntaa räjäyttävä kokemus, Simone de Beauvoirin ja Märta Tikkasen ohessa tietysti. Oliko silloinen poikaystävä samaa mieltä niiden positiivisesta vaikutuksesta elämääni ja ajatuksiini, on tietysti eri kysymys. ;) Saatoin olla hieman äkkijyrkkä, luulen.

Ja omakuva-viittauksen otat tietysti kehuna - olet siis sielukas, mysteerinen ja eteerinen, tulkitsen minä! Hyvää naistenpäivää!

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Kiitos Ina! Helene kannattaa lukea. Musta on mahtavaa, että esim. Tikkasesta saa naisasiakiksit kolmekymppisenä. En osaa edes kuvitella, mitä olisin ajatellut Vuosisadan rakkaustarinasta tai Miestä ei voi raiskata -kirjasta, jos olisin lukenut ne opiskeluaikoina.

Ja juu, päätän, että omakuvavertaus oli kehu. Olin eteerinen, en esim. kuoleman kuva.

J

Oh, tuo teos on mahtava. Todella vaikuttava. Suosittelen lämpimästi myös Riitta Konttisen Schjerfbeck-elämäkertaa Oma tie joka oli sitten vähintään yhtä kiinnostava. Itse ahmin sen hirveää vauhtia. (Hmm, yhä pakko joka kerta tarkistaa nimen kirjoitusasu!)

J

Ja oho, tämä kirjoitushan on vuoden takaa :D En ihan vielä ole kärryillä Lilyn uudessa ulkoasussa...No, kuitenkin!

Kati Toivanen
Kaksi-nolla

Kyllä vanhojakin tekstejä saa kommentoida! Oma tie on mulla myös hyllyssä, vielä lukemattomana tosin. Haastattelin Konttista, kun kirja ilmestyi, ja olin tosi vaikuttunut.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.