Minä ja Maija

Rönsy

Eilen tuli Teemalta uusintana Kosketuksessa: Maija Vilkkumaa. Katsoin puolella silmällä, mutta koko ajan huomasin hyräileväni mukana. Tuli hyvä, turvallinen ja kotoisa olo. En taida osata mitään tekstiä yhtä hyvin ulkoa kuin Maija Vilkkumaan kaikkia biisejä. Ekat opin jo 12 vuotta sitten.

Muu musiikkimaku on 12 vuodessa ehtinyt muuttua paljonkin, mutta Maija pysyy. Ei ole edes kyse siitä, ovatko Maijan biisit hyviä. Maija on minun nuoruuteni, minun ja luultavasti aika monen muun noin kolmikymppisen suomalaisnaisen. Niiden muiden kanssa kailotetaan keikoilla vuodesta toiseen että ne ei tahdo mua, ne tahtoo Ingallsin Lauran (sekin tilanne taitaa olla jo muuttunut, mutta kun se oli silloin niin totta ja niin just mun elämää että vieläkin kaikki perustuu siihen, että nämä kailottajat ja Maija ymmärtävät mua).

Näin me ollaan Maijan kanssa yhdessä eletty:

Pitkä ihana leikki (1999)

Olin lukiossa ja huono musiikissa, hyvä pitkässä matikassa, joten laskiessani laskuja iltaisin huoneessani kuuntelin cd-mankasta radiota. Sieltä tuli koko ajan Satumaa-tango. En edes tiennyt kuka lauloi, mutta kylläpäs se oli hieno! Tykkäsin niin että myöhemmin valitsin sen soittoääneksi Nokia 3210-kännykkääni, johon sai ladattua soittoääniä.

Meikit, ketjut ja vyöt (2001)

Maijan toka levy ilmestyi  kun olin juuri muuttanut pois kotoa, ensimmäisen kerroksen yksiöön, jossa oli vaalea muovimatto ja parveke, johon ekana kesänä ostin kukat. Asuin siinä neljä vuotta, ja ne vuodet menivät ihastellessa, että tämä on mun oma kotini, minä päätän täällä ihan joka asiasta. Kannettava cd-mankka oli siirretty kirjoituspöydältä Ikean siniselle muka-talonpoikaiselle tv-tasolle, ja sitä huudatettiin aika kovaa, tosin eihän siitä mitään ääntä lähtenyt. Rikkinäinen sähikäinen soi koko ajan, ainakin näin jälkikäteismielikuvissa. En tiedä miksi juuri se, en ole ihminen joka heittäisi punaviinit seinään, mutta siinä uudessa saavutetussa itsenäisyydessäni olisin tietenkin voinut. Hei ei mitä sä teit sä teit väärää, luuletko et sua ei tavat määrää, niin sä oot kuin rikkinäinen uuden vuoden sähikäinen, poltat sormet muttet iloa tuo.

Ei (2003)

Ystäväni eivät olleet alusta asti Maijan faneja, ne ystäväni joiden kanssa pelasin käsipalloa ja joiden kanssa istuttiin melkein joka ilta äidiltäni lainatussa autossa matkalla treeneihin ja treeneistä kotiin. Silloinkin radiossa soi usein Maija, ja erityisesti Laura etupenkillä nyrpisteli. Mutta sitten tuli Raumanmeren juhannusfestivaali 2003, kyllä vaan. Satoi koko ajan ja asuntoautomme vieressä oli tamperelaisia Lordi-faneja sammuneena toyotaansa. Paitsi ei satanut silloin, kun Maija lauloi ja lava kylpi iltapäiväauringossa ja mulla oli krapula. Olin lopettanut (hetkeksi) käsipalloilun ja eronnut ja päättänyt vihdoinkin olla nuori enkä aikuinen, ja karjuimme Maijan kanssa yhdessä, että joskus tekis mieli juhlia kauan, pari viikkoa ainakin, laiminlyödä kaikki työt ja rikkoa puhelin. Mä söisin ja joisin ja valvoisin aina vaan, ei siihen kukaan kuolis, se olla voisi se oisi niin ihanaa! Sitten tuli kertosäe, jossa on maailman rumin, röyhkein ja itsevarmin ää. Vää-ääää-äää-äää-rin!

Se ei olekaan niin (2005)

Tässä on ihan kaikki. Rakkaudet ja erot, masennukset ja riittämättömyydet, se kun se toinen ei vain ole se Yksi, tässä on Metsästäjä, joka sanoo ihan täsmälleen ne asiat, joita ällöttävät miehet sanoivat kun olin 18 enkä tajunnut mitään. Ja sitten on Kesä, vuodenaika jonka ylivoimainen ihanuus alkoi selvitä minullekin joskus tuolloin. Ja huumoria: lauloin pitkään kovin ihmeissäni, nykyisin ihan vain hymyssä suin, että yksi on suurempi muita nyt ja aina, ja kun sen kohtaat et kysele hintaa, tai kuuntele jeesusten luita...

Superpallo (2008)

Ollaan siirrytty iPod-aikaan, ja mun iPodissa lukee iTunesista ostetun albumin nimenä vieläkin Superpalllo kolmella ällällä. Toivoin että se olis oikeasti niin, se olisi hauska, ja niinhän siinä biisissä lauletaan, vähintäänkin.

Olin aika onneton syksyllä 2008, makasin illat ja viikonloput kotona ja kuuntelin Maijaa. Minä, juuri minä, olin superpallo. Lauttasaaren sillalla tuulee ja minä en pysy jaloillani ja teen mitä vaan. Onneksi Sirkuksessa oli se suloinen voimamies ja ainahan voisi vaan jättää kaiken paskan taakseen ja mennä naimisiin, nauttia iltapäivisin pieni sherry. Tämä on kaikkein rakkain Maija-levy, mutta sitä on mahdotonta kuunnella muistamatta pahaa oloa, jota se niin ansiokkaasti lääkitsi.

Kunnes joet muuttaa suuntaa (2010)

Tämä oli kova paikka, koska Maija oli nyt keski-ikäistyvä äiti ja kiusallisen nostalginen. En ihan samaistunut enää, vaikka toki mukiinmenevää musaa. Mutta ei se oikeastaan haittaa yhtään. Me vanhenemme, asiat muuttuu. Laulaja-Maija on silti olemassa, ei elämä täysin ohi ole. Naiset keikoilla ympärilläni ovat ihanasti samassa jamassa, ja ymmärtävät. Ja Maija vetää yhä ne toukokuun Tavastian keikat, joiden aikana vatsassa kihelmöi ja suupielet nykii hymyyn, koska niistä alkaa kesä. Paitsi vetääkö tänä keväänä, kun se just synnytti? Pliis, Maija!

 

(kuva: Warner Music Finland)

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.