Perussuomalaiset parvekejumalat

Rönsy

Jonotin Anja Snellmanin Parvekejumalia kolme kuukautta kaupunginkirjastosta. Olin hyvin utelias, kuten aina integraatioaiheista, vanha mamuhyysääjä kun olen. Kirja oli vielä saanut loistavia arvioita. Sunnuntaina luin Parvekejumalat loppuun, ja se pyörii mielessäni yhä koko ajan, se ja sen arviot.

Suunnilleen kaikissa googlaamissani kritiikeissä toistuu ajatus siitä, että kirjailija on tehnyt taustatyönsä huolellisesti, kertoo suomalaisesta monikulttuurisesta arkitodellisuudesta, avaa silmämme ja niin edelleen.

Fifin juttu on ainoa löytämäni poikkeus, tosin se ei varsinaisesti ole kaunokirjallinen kritiikki. Ja Fifin jutun tyyliin, tekee mieli lainata muita arvosteluja.

Hesari: Anja Snellmanin romaani hahmottelee meille tietämättömille, minkälaista maahanmuuttajien elämä voi olla.

Etelä-Saimaa: Snellman onnistuu romaanissaan siinä, mihin harva nykyisessä monikulttuurisuuskeskustelussa tuntuu kykenevän: näkemään yksittäisten asioiden yli ja läpi, katsomaan kohti suurempia kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä, nostamaan esiin keskeisimmät kysymykset ihmisyydestä ja oikeudesta ihmisenä olemiseen.

Lapin Kansa: Snellmannin empatiakyky molempia kirjan fiktiivisiä henkilöitä kohtaan on kerrassaan upeaa, ja myös uskottavaa. Sivuilta välittyy huolellinen ja tarkka perehtyminen aihetta kohtaan.

Kirjasieppo: Olisi hienoa, jos Parvekejumalat jotenkin lisäisi ymmärtämystä maailmassa. Se tosin edellyttäisi, että sen lukijoiksi tulisivat kaikensorttiset kiihkouskovaiset.

Panu Rajala: Anjalla on merkillinen taito nähdä ajan ilmiöitä elävästi, saada ne kieleltään helähtämään. Hän tutkii aiheet, mutta osaa myös eläytyä, omaa jonkun intuition vieraaseen, jonka tekee tutuksi.

Minulle kirjasta nousi yksi suuri kysymys: Onko kirjailija todella tehnyt taustatyönsä? Onko hän tutustunut somalialaiseen kulttuuriin, somalialaisiin maahanmuuttajaperheisiin, islamiin, sosiologisiin tutkimuksiin? Itse en ole tutustunut, mutta jostain syystä en vakuuttunut, että Anja Snellmankaan olisi. Hän on kyllä opetellut somalinkieltä: tekstissä vilahtelee tuntemattomia sanoja ja lauseita, joita ei selitetä tai käännetä. (Tosin ne voisivat olla pelkkää siansaksaakin, menisi täysillä läpi.) Iga raalli ahow, aabbe! Mutta kielen opettelu on aivan eri asia kuin kulttuuriin tai ihmisiin tutustuminen.

Miten kaikki kirjan lukeneet kriitikot ja toimittajat ja bloggaajat voivat olla sitä mieltä, että ”Anja Snellman ei kirjoita norsunluutornista vaan arkitodellisuudesta” ja että ”Parvekejumalat ei saarnaa eikä osoittele”?

Minun mielestäni Parvekejumalat on niin yksipuolisen länsimaisesta näkökulmasta kirjoitettu, että en tiedä mitä sanoa. Länsimaisin silmin filtteröity näkemys kaikesta pahasta, ei lainkaan yritys ymmärtää tai selittää. Ja osoitteleva, todellakin.

En ollenkaan, yhtään, ikinä, halua puolustella tai vähätellä naisten ja tyttöjen sortamista, kunniaväkivaltaa tai uskontojen ahdasmielisyyden aiheuttamia ongelmia. Mutta kun romaanin kuvaamassa yhdessä ja samassa somaliperheessä koetaan kaikki klitoriksensilpomiset, kunniaväkivallat, huntu- ja muut pukeutumis- ja meikkausongelmat, huonosti käyttäytyvät veljet, tytärtään vihaava isä, hiljennetty ja hakattu äiti. Mitään, kerrassaan mitään, positiivista tai edes vähän inhimillistä ei löydy päähenkilö Aniksen perheestä.

Ja Anis puolestaan haluaisi länsimaistua, niin kiihkeästi, ettei kyseenalaista mitään täkäläistä, eikä koe minkäänlaisia identiteettikriisejä, mitään kaipuuta omaan kulttuuriinsa tai edes johonkin osaan sitä.

Veljiä eivät koske mitkään perheen ankarat säännöt ja he käyttäytyvätkin kuin idiootit, seuraavat Anista joka paikkaan ja kantelevat tämän rikkomukset vanhemmille. Anis kutsuu heitä perskärpäsiksi. Puuttuukohan somalikulttuurista sisarrakkauskin? Anis kuuraa, tiskaa, kokkaa, siivoaa kotona loputtomasti ja asuu pikkuruisessa kodinhoitohuoneessa, jonka oveen asennetaan lukko, jottei Anis karkaisi pahoille teille. (Lukko tosin ei esiinny kirjassa asentamisen jälkeen mitenkään eikä tunnu haittaavan Aniksen tekemisiä, mutta saatiinpa nyt sekin mainittua. Ja siihen nähden kuinka tiiviisti perskärpäsveljet tarinan alussa seuraavat Anista, hän pääsee kyllä ihmeen helposti kaikenlaisiin salassa pidettäviin rientoihin sitten kun on tarinan kannalta tarpeen. Voin olla turhantarkka tässä, mutta epäjohdonmukaisuudet lisäsivät epäuskoani kaikkea kohtaan.)

Ilmeisesti puoli Suomea on sitä mieltä, että tämä on ”elämänmakuista” – millä perusteella? Mistä hitosta me akateemiset keskiluokkaiset kantasuomalaiset toimittajat tiedämme, että tällaista on elämä Vuosaaren mamukerrostaloissa? Ainakaan minä en ole nähnyt tällaista kuvausta edes mediassa, puhumattakaan että siinä ihka-aidossa todellisuudessa. (Joojoo tilastot, mutta ne eivät kuvaa kuin ihan pientä osaa koko elämästä.) Mutta kieltämättä, en tiedä.

Löysin sentään HBL:stä ja Ilta-Sanomien arkistosta jutut, joissa somalialainen Saido Mohamed kommentoi kirjaa (on siis löydetty yksi ja sama somalinainen haastateltavaksi kumpaankin lehteen, tämäkin on mielenkiintoista). Hänestä Parvekejumalat antaa väärän kuvan somalikulttuurista, mutta varsinaisia virheitä hän ei ainakaan näissä haastatteluissa kirjasta osoita.

”Ei voida mitenkään väittää, että kaikki somaliperheet toimisivat niin väärin kuin Snellman kuvaa kirjassaan”, Mohamed sanoo HBL:ssä. Eihän Snellman toki niin sanokaan. Hänellä on kirjailijan vapaus esittää juuri sellainen fiktiivinen muslimiperhe kuin itse haluaa.

Mutta kun Parvekejumalien perhe on niin stereotyyppinen ja kaikkien kliseiden mukainen, niin miten niin tämä kirja "osuu keskustelun keskiöön"? Tässä on nämä jo iät ajat tiedossa olleet kauhut lueteltu peräkkäin, ilman mitään uutta (kieli toki on erinomaista). Tämä ei auta ymmärtämään ongelmien juuria tai löytämään ratkaisuja. Paljon mielenkiintoisempaa ja varmasti rajumpaa luettavaa olisi ollut sama kertomus esimerkiksi sen hirviöisän näkökulmasta, joka haluaa murhata enkelimäisen ihanan, lahjakkaan ja oikeamielisen tyttärensä.

Ei Parvekejumalat lisää mitään ymmärrystä. Minä kutsuisin sitä populistiseksi, yksinkertaistavaksi, perussuomalaiseksi kirjallisuudeksi. 

Jos haluaa todella ymmärtää maahanmuuton yhteentörmäyksiä, voi lukea vaikka ruotsalaista Marjaneh Bakhtiaria, jolla on taustatyö tehtynä ihan lapsuudesta lähtien.

Share

Kommentit

Anderson (Ei varmistettu)

Tiijäkkö ku mulla on tullu sama fiilis jo Snellmanin aiemmista kirjoista (Bodom-järvi, lapsiprostituutio ja mitä näitä olikaan),joita about samoilla kriteereillä kehuttiin mediassa. Ittelle jäi vaan tunne, että jotenki tylsää ku yrittämällä yrittää täpätä ajan hermoon...

Taisin lukea Parvekejumalat ennen kuin luin mitään kritiikkejä siitä ja varmasti lukukokemus oli siksikin erilainen. Luin Aniksen ja Alla-Zahran tarinat enemmänkin kasvukertomuksina kuin minään oikeiden maahanmuuttajien elämäntarinoina. Olet oikeassa siinä, että Snellman kirjoittaa fiktiota ja siksi saa kuvata henkilöhahmonsa miten haluaa. Voi olla, että maahanmuuttajamaailman kuvauksena Parvekejumalat on kliseinen ja populistinen, mutta uskon, että kirjasta voi löytää muutakin kuin tarinan maahanmuuttajien ja valtaväestön yhteentörmäyksistä. Tätä ajatuskuviota voisi yrittää soveltaa muuhun suomalaiseen kirjallisuuteen: en esimerkiksi pidä Miina Supisen Apatosauruksen maa -kertomuksen suomalaisia mitenkään edustavana otoksena koko kansasta, vaan etsin niistä jotain muuta johon voisi tarttua. Supinen on toisaalta aika selkeästi satiirikko (joka kuitenkin kirjoittaa taitavasti monista nykymaailman ilmiöistä), mitä Snellman ei ole, mutta voisin kuvitella, että Snellmaniakin voi lukea eri tavoin. Ehkä voisi yrittää nähdä niiden stereotyyppien taakse: sekä Anis että Alla-Zahra ovat nuoria naisia, jotka yrittävät löytää paikkansa elämässä, kumpikin omalla tavallaan.

Ina
Inahdus

Loistava postaus, nauratti toi mitä me tiedämme Vuosaaren somaleiden lähiöelämästä. Myönnetään, en tiedä siitä MITÄÄN.

En ole lukenut Parvekejumalia, mutta Bakhtiaria olen - en ollut Bakhtiarin kirjasta hirveän innostunut kirjallisesti ja tyylillisesti, mutta kulttuurisesti kyllä. Tuntui todella aidolta ja virkistävältä; suosittelen myös Umayya Abu-Hannan kirjoja, erityisesti Sinut on mun huikeimpia lukukokemuksia viime vuosilta.

Aika usein keskustellaan siitä, kuka saa kirjoittaa maahanmuuttajien tarinoita ylipäänsä - kirjailijahan saa sinänsä kirjoittaa mistä tahansa, esim. Waltari muinaisesta Egyptistä. Olen silti samaa mieltä siitä, että aika tarkkana kannattaisi olla taustatyön kanssa, etenkin kun puhutaan väestönosasta, joka ei ole vielä juurikaan (ainakaan mun tietääkseni) kertonut itse omia tarinoitaan suomeksi.

Itseäni kiinnostaisi ylivoimaisesti eniten suomalaisen somalitytön romaani elämästään. Mutta lukeeko peruskantasuomalainen sitä kirjaa - epäilen.

Joanna Palmén
Rönsy

Iita, joo, ilman muuta kirjassa on muitakin tarinoita, jopa toinen päähenkilö jota en tässä edes maininnut. Itselleni tämä somalikulttuurikuvaus vain pomppasi eniten esiin. Enkä nyt edes yrittänyt kirjoittaa kirja-arviota Parvekejumalista, ensisijaisesti mua hämmästytti tämä sen saama vastaanotto ja kaikkien (kriitikkojen) yksimielisyys siitä, että Snellman kuvaa tässä suomalaista mamuarkitodellisuutta, että tämmöistä siellä Vuosaaressa on.

Noin yleisestikin, mua usein hämmästyttää se, miten pitkä matka on vaikkapa Helsingin keskustasta Vuosaareen tai Mikkolaan tai Hakunilaan tai mitä näitä mamukeskittymiä nyt on. Tukholmassa asuessani täysin sattumalta tutustuin naapurissa asuvaan kurdimamuun, ystävystyimme ja kävin sen luona kahvilla ja autoin sitä ruotsinläksyissä, ja muistan yhä kuinka riemastunut ja hämmentynyt olin, että tää on hei eka aito mamu jonka kanssa olen koskaan puhunut enemmän kuin kaksi lausetta. Ja olin silloin noin 25. Sittemmin olen monikulttuurisessa vapaaehtoistyössä tutustunut todella moniin, mutta jos en sitä olisi tehnyt ja varta vasten itse hakeutunut tuollaisiin tilanteisiin, en varmaan edelleenkään olisi ikinä kunnolla jutellut yhdenkään ei-länsimaisen maahanmuuttajan kanssa. Ja epäilen etten todellakaan olisi ainoa tässä asiantuntevasti monikulttuurisuudesta väittelevässä keskiluokassamme.

Ina, toi Bakhtiari tuli mieleen, kun se on tosiaan niin aito ja niin rento ja suoraan sydämestä (olen lukenut sitä ruotsiksi, muistan selanneeni suomennosta ja kauhistelleeni skoonen murteen käännöstä savoksi vai miksiköhän se oli). Olen lukenut sen ekan ja toka on lojunut hyllyssäni vuositolkulla, ja eilen juuri Parvekejumalista sisuuntuneena ryhdyin lukemaan sitä. Bakhtiarihan on vähän vastaava kuin suomalaisen somalitytön tarina omasta elämästään - ja ainakin kantaruotsalaiset innostuivat Bakhtiarista.

Ja joku Abu-Hannakin taitaa hyllyssä odotella. Palataan asiaan..

Ina
Inahdus

Äh, mun ois pitänyt lukea se Ruotsiksi! Suomennos oli luultavasti kökkö - teen nykyään paljonkin töitä skåneksi, joten voisi tuoda kirjaan erittäin huvittavan säväyksen. Ruotsissahan se oli hillitön hitti, nyt Suomeen pian oma Bakhtiari!

Ananas
Ananas ja Kookos

Voi ei, nyt  mun on vielä vaikeampi lukea tuo kirja edes jonkinlaisella yrityksellä ottaa sitä tosissani. Olen itsekin jollain asteella mamuhyysääjäksi luokiteltavissa, ja kiinnostunut aiheesta. En ollut lukenut mitään arvioita kirjasta, ja nuo lainaamasi arvostelut yllättävät. Oma ennakkoasenteeni Parvekejumalia kohtaan on siis erittäin kriittinen. Mietin, että onkohan kirjailija tosiaan ihan oikeasti perehtynyt aiheeseen, vai onko taas kyseessä ne kliseet, jotka kaikki jo islamilaisesta kulttuurista "tietävät". Pelkäsin, että kyse on taas suomalaisen näkökulmasta kirjoitettu yleisten luulojen vahvistus. Ja tämä sinun lukukokemuksesi kuulostaa juuri siltä mitä pelkäsinkin. En siis tosiaan itse ole lukenut kirjaa vielä, mutta aion kyllä lukea. Ehkä palaan vielä asiaan luettuani kirjan, enkä pelkästään omien ennakkoluulojeni valossa. :)

Joanna Palmén
Rönsy

Valitettavasti, Ananas, en voi kumota ennakkoasennettasi. Mutta kerro toki luettuasi, mitä olit mieltä!

Twinkle

Jahas, taisi käydä juuri vähän samalla tavalla kuin Ananakselle - kirja nimittäin on odotellut viikon verran pöydällä. Mutta olen iloinen tästä! Olen nimittäin pyörinyt toistaiseksi sen hämmästyksen ympärillä, että joku suomalainen uskaltaa kirjoittaa maahanmuuttajista ja erityisesti suomalaisesta, joka kääntyy muslimiksi. En olisi itse huomannut googlailla arvosteluja (pitääpi harkita josko tästä lähin niin tekisin), joten kätevää kun teit sen puolestani x) Ja järkyttävin tuloksin vielä! Olen itse jonkin verran nähnyt maahanmuuttajaelämää,  en toki sen kaikkia puolia, ja siltikin hävettävän vähän, mutta sen verran, että on mielenkiintoista nähdä pidänkö tuota nyt sitten uskottavana vai en. Ainakin suhtaudun siihen nyt paljon kriittisemmin, ja saan taatusti kirjasta enemmän irti näin, joten kiitos!

Twinkle

...tulipa sitten luettua Parvekejumalat lähes yhdeltä istumalta - välissä piti vain käydä lukemassa hiukan taustoja. Ja tuntuu siltä, että oma puolitoistatuntiseni netin maailmassa syvensi tietämystäni islamista enemmän kuin Snellmanin koko taustatyö, minkä suuruinen se siis ikinä onkaan ollut.

 

Yhdyn nimittäin jokaiseen kritiikkiin jonka artikkelissasi esität, ja lisään vielä omiani: Snellmanilta on mennyt ohi islamista jo se kaikken tärkein, yleisin väärinkäsitys islamista. Eli muslimit palvovat samaa Jumalaa kuin kristityt ja juutalaiset. Allah. Jahve. Jumala. Kaikki samaa tarkoittavia sanoja, synnyltään samoja, mutta taaskin haarautuneita uskontoja. Kristinusko haarautui juutalaisuudesta kun Jeesus Nasaretilainen ilmestyi kuviin. Islam kun Profeetta Muhammed aloitti taipaleensa. Ja edes tällaista perustietoa ei voida saada oikein? Saati sitten näyttää sitä päätelmää, joka tästä luonnollisesti syntyisi: me kaikki olemme samanlaisia, myös uskontojen kohdalla. Oma uskontomme ei ole yhtään sen parempi kuin joku toinen. Epäkohtia löytyy kaikkialta. Saati sitten, että kirja edes antaisi mitään uutta epäkohtien korjaamiseen, se vain tyytyy esittämään edes kyseenalaistamatta asiat, niin kuin kirjailija haluaa ne nähdä. Eli paljastamatta mitään muuta kuin sen yhden, kuvitellun näkökulman.

 

Ylipäätään kirjan kuvauksesta saa käsityksen, että kyseessä on empaattinen kuvaus kahdesta nuoresta naisesta, joilla kasvu on kovasti vielä kesken. Sen sijaan kirjasta paljastuu kaksi itsekästä nuorta, ja vielä itsekkäämpiä sukulaisia. Todellinen länsimaisen individualismin voitto, tämä Parvekejumalat. Ja ennen kaikkea, kyseessä on rasistinen, rasismia edistävä teos. Kiitos, Anja Snellman, kun teit taas maailmasta hiukan huonomman paikan asua.

 

Pakko kyllä myöntää, että markkinatalouden näkökulmasta kirja on taatusti kuin lottovoitto. Juuri niin provosoiva, että me mamuhyysääjät luemme sen saadaksemme lisää tuulta purjeisiin, ja juuri niin rasistinen, että perussuomalainenkin haluaa sen lukea - se kun ei kyseenalaista missään määrin omia asenteita, vaan antaa niille entisestään vahvistusta. Hehän tässä vain suojelevat viattomia nuoria tyttöjä. Mitä tarkoitusta varten, kysyn minä.

Tuike: Voisi yhtälailla kysyä, että onko kirjallisuuden "tehtävä" tosiaan korjata epäkohtia? Kuulostaa aika marxistiselta käsitykseltä kirjallisuuden roolista yhteiskunnassa. Onko kirjailijan velvollisuus esitellä käsittelemänsä teema joka näkökulmasta, ja onko yhdestä näkökulmasta kirjoitettu teos automaattisesti huonoa kirjallisuutta? En myöskään ole samaa mieltä siitä, että Parvekejumalat olisi kuvaus kahdesta itsekkäästä yksilöstä - onko itsekästä pyrkiä tekemään elämästään elämisen arvoinen? Kumpikin tyttö yrittää elää elämäänsä niin kuin parhaiten taitaa, enkä usko, että kumpikaan heistä on ylenmäärin itsekäs. Itse en myöskään lukenut Parvekejumalia rasistisena teoksena, mutta niinhän se on, että kaunokirjallisten teosten tulkinta riippuu lukijasta, hänen aiemmista lukukokemuksistaan ja maailmankuvastaan.

Twinkle

Hmm, kirjallisuuden tehtävästä keskustelu taitaisi mennä semantiikan puolelle, joten jätetään se väliin... Mutta onko itsekästä pyrkiä tekemään elämästään elämisen arvoinen? Ei tietenkään. Mutta onko itsekästä tehdä se oman perheen ja suvun, ja lähes kaikkien muiden ihmisten kustannuksella? On. Anis ja Alla-Zahra viis veisaavat kirjassa läheisten ja oletettavasti rakkaiden ihmisten arvoista, reaktioista ja tunteista, eivätkä edes pyri pehmentämään kuilua. Nuoruuden kapinaa, toki, ja todennäköisesti aito ihminen käytöstään, vaikka ei ehkä valintojaan, ainakin vanhemmiten katuisi. Ärsyttävää myös on, että useimmille vastaavanlainen omaa sukua ja kulttuuria vastaan paneminen (etenkin islamilaisessa yhteisöllisyydessä!) on äärimmäisen vaikeaa ja tuskallista. Anis on onneksi kiinnostuneempi meikeistä kuin tunteistaan, ja Alla-Zahra taas on niin katkeroitunut, että omiin tunteisiin kosketuksen saaminen taitaa vaatia vähän enemmän kuin vain uuden uskonnon, vaikka se voikin olla hyvä keino matkan varrelle. Ja se keino, jota länsimaiset psykologit ja psykiatrit kammoavat eniten x) Onneksi kyse onkin vain romaanihahmoista.

Ironista on, että olen tehnyt itse lähes tismalleen samankaltaisen valinnan elämässäni, tehnyt elämästäni elämisen arvoista muiden ihmisten onnen kustannuksella... Ja todellakin pidän itseäni itsekkäänä - sen kanssa on vain opittava elämään. Ylipäätään hahmot ovat todellisuuteen verrattuna auttamattoman ohuita, ja siten kirjallinen kokemuskin jää melkoisen vaillinaiseksi siihen verrattuna, mitä kuuluisalta ja kokeneelta kirjailijalta odottaisi.

 

 

Joanna Palmén
Rönsy

Iita, taisit esittää kysymyksesi enemmän Tuikelle kuin mulle, mutta huutelen väliin kuitenkin. Ei tietenkään kirjallisuuden automaattinen tehtävä ole korjata yhteiskunnan epäkohtia, mutta tämänkaltainen ajankohtainen, kantaaottava kirjallisuus kyllä aika selvästi pyrkii vaikuttamaan - ja riippumatta kirjailijan intentioista nuo kriitikot ainakin sen lukivat niin, kantaaottavana ja todellisuuskuvauksena. Ja myös, en kritisoi yhden (tai no, muutaman) näkökulman valitsemista vaan sitä että se valittu näkökulma on helkkarin kulunut ja kliseinen, ja musta myös itsessään puutteellinen. Olen ihan varma että todellinen Anis olis ajatellut vähän muutakin kuin meikkejä ja Madonnaa.

 

Tuike, mä en nyt enää muista, miten tuo jumaluusasia ilmeni kirjassa, paitsi että olikos kerran jossain kohdassa kun Anis sanoi tai ajatteli jotain "niiden jumalasta"? Muistelen sellaista, ja luin sen kohdan ironisesti. Itsekin olen tuota ilmaisua joskus käyttänyt, kun musta just on absurdia, miten tolkutonta raivoa, väkivaltaa ja vihaa nämä alun perin samaan jumalaan uskovat ihmiset pystyvät välilleen kehittämään. Itse suhtaudun kaikkiin uskontoihin varsin kriittisesti, ja siksikin mun kritiikkini tässä kirjassa kohdistui enemmän somalikulttuurin kuvaukseen. Ja eikös se niin ole, että Koraanissa ei käsketä yksiselitteisesti edes huntua käyttämään vaan kaikki epäilyttävä kama on muslimien mukaan kulttuurista, ei uskonnollista (en ole perehtynyt, tämä on tämä mediavälitteinen käsitys vain).

Twinkle

Koko kirjan nimi ainakin minun tulkintani mukaan tulee niistä kohtauksista, joissa eri Jumalat (ainakin Allah, Jahve ja kristinuskon Jumala) keskustelevat siitä mitä eri parvekkeilla näkevät tapahtuvan. Hieno kirjallinen keino, mutta haluaisin tietää, onko se todella vain kirjallinen keino, vai tietääkö Snellman sen faktapohjaisen virheen jonka samalla tekee?

 

Koraani ei kai suorastaan käske huntua pitämään, mutta eiköhän sieltä löydy nämä kohdat jossa Muhammed sitä kehuu tai kehottaa. Sen sijaan Koraanista löytyy kohta, jossa kerrotaan millä syillä vaimoa saa lyödä. Yksi niistä muuten on, että jos vaimo ei huolehdi olevansa viehättävä miestään varten, on miehellä oikeus lyödä. Eli etenkin Alla-Zahran asenne kaikesta maallisesta luopumiseen ja kirjailijan antama kuva että islamilaisia naisia ei oikeasti kiinnosta eikä saisi kiinnostaa korkokengät ja alusvaattet, on taaskin melkoisen totuudenvastainen.

 

Ylipäätään kirja kärsii todella pahasti faktavirheistä, joita kriitikot eivät ole huomanneet, jotka kyllä löytyivät lukiopohjalla ja puolentoistatunnin googlailulla. Noloa.

Kommentoi