Peilailua ja pousailua – Correspondance Kiasma-teatterissa

ARS 11:een liittyy paitsi Kiasman ARS-näyttely, myös Kiasma-teatterissa vuoden aikana tapahtuva ohjelmisto. Kiasma-teatterin ARS-vuoden esitykset liittyvät samoihin teemoihin kuin itse näyttelykin, Afrikkaan.

Lähdin itse ystäväni kanssa torstai-iltana katsomaan kahden tanssitaiteilijan, Kettly Noëlin ja Nelisiwe Xaban yhteisteosta Correspondance. Kettly on alun perin haitilainen tanssija-koreografi, joka on viime vuosina asunut Malissa. Nelisiwe taas on eteläafrikkalaienn tanssija, joka on opiskellut mm. Johannesburgissa ja Lontoossa. Varsin globaaleja maailmannaisia siis molemmat. Heidän yhteinen teoksensa heijastelee myös eri tavoin naisia ja naiseutta globaalissa maailmassa.

Luen käsiohjelman sivuilta, että teoksessa muun muassa ” pohditaan globaalin ja lokaalin suhdetta; mobilisaatiota, immigraatiota ja kodin käsitettä ja sitä mitä tarkoitetaan kehitys-käsitteellä: voisiko se merkitä muuta kuin länsimaista mallia, evoluutiota kohti ’valmista’?”. Kääks, aika paljon asiaa viidessäkymmenessä minuutissa tanssittuna.

Teos alkaa näyttämöltä, johon on aseteltu maahan siisteihin riveihin erilaisia korkokenkiä, vaaterekillä taas lepäävät pukupusseissa erilaiset asut. Nelisiwe astelee yksin tyhjälle lavalle ja aloittaa kertomaan katsojille tanssien ja puhuen omasta aamurutiinistaan. Miten hän noustessaan aamulla sängystä katsoo ensimmäisenä pieneen käsipeiliin. Sitten suurempaan kylpyhuoneen kasvopeiliin. Sitten suurempaan peiliin, ja vielä suurempaan ja lopuksi, ennen ulkomaailmaan lähtöä, pitkään kokovartalopeiliin, josta voi vielä tarkistaa, miten hänet nähdään ja mitä tuntemattomat hänestä mahdollisesti ajattelevat.

Peilejä, pousaamista ja eri roolien peilaamista teoksessa riittääkin monessa muodossa. Naiset kohtaavat toisensa lavalla ensimmäistä kertaa sanattomassa duetossa, jossa keimaillen ja flirttaillen toisilleen ja yleisölle he ottavat kontaktia toisiinsa, ensin ystävällisen arasti ja naisellisen vienosti. Loppujen lopuksi tanssi päätyy rajuun kaksintaisteluun, jossa pylly-vasten-pyllyä-pumpum-diskoliikkein naiset ottavat mittaa toisistaan ajoittain kaatuillen ja huojuen stilettikorkojen päällä.

Teatteriseurani kuiskaa korvaani, että tanssijoiden asut, ihonväriset bodyt ja huimat mustat kiiltonahkakorkkarit, ovat kuin karanneet Beyoncén Single Ladies -videolta. Hieman beyoncémaisesti alkanut asetelma muuttuu kuitenkin nopeasti enemmänkin vinksahtaneeksi tanssilliseksi katutappeluksi kuin perinteiseksi r’n’b-tepasteluksi.

Läpi koko esityksen molemmat naiset ottavat vaihtuvilla asuillaan erilaisia rooleja. Myös liikekieli viestii identiteettien sekamelskaa: sulokkaan viettelevät liikkeet voivat vaihtua silmänräpäyksessä kömpelöksi hapuiluksi ja takaisin. Tanssijaksoja katkovissa puheosuuksissa naiset pohtivat suorasanaisesti ja useilla kielillä (ainakin ranskaksi ja englanniksi) identiteettiään naisina ja, afrikkalaisina ja ihmisinä. Suoraan muistiinpanoista luetuissa puheissakin tärkein viesti syntyy kuitenkin vasta rivien välistä ja olemisen ja sanomisen ristiriidoista, vaikkapa kun naisellisuuden ylistyslaulua värittävät esiintyjien samanaikainen äänekäs röyhtäily.

Teos sekoitteli villisti nykytanssia sekä klassista eurooppalaista ja afrikkalaista tanssiperinnettä, höystäen show’ta performanssia lähentelevillä jaksoilla sekä musiikin ja videokuvan yhteistyöllä.

Teatterista lähtiessä juttelemme seuralaiseni kanssa vielä hetken, miten kivaa olisi esiintyjien tapaan kylpeä maidossa ja siitä, olisiko teoksen subteksti ollut sittenkin kertoa juuri niiden kahden Single Ladies -tanssijan arkielämän ongelmista ja glamourin kääntöpuolista. Kiasmasta lähtiessämme peilailemme vielä nopeasti pyöröovien pinnoilta omia kuontalojamme ja poistumme takaisin arkimaailmaan.

 

Jaakko Uoti

Kuva: Eric Boudet

Share

Kommentit

Whoopi (Ei varmistettu)

Kiitos arviosta! toi pousailu-aspekti oli minunkin mielestä tärkein teema (oman seuralaiseni kanssa jatkoimme iltaa kokeilemalla noita pylly-vasten-pyllyä-pumpum-diskoliikkeitä).

Kommentoi