”Mä oon varjon alla, missä sä oot?”

Verhon takaa by Vallila

Viime kesä muistetaan pakahduttavista helteistä, joita sai Helsingissä paeta milloin rannalle ja milloin terassille. Ensi kesänä voi kuitenkin paeta varjon alle, kun tekstiilitaiteilija Outi Martikaisen suunnittelemia varjoisia istuskelupaikkoja pystytetään Helsinkiin.  Outin varjostinprojekti on osa Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlan ohjelmaa, jossa tuodaan taidetta Helsinkiläisen arjen keskelle – kaduille, kiskoille ja lähiöihin. Projektissa vanhojen käyttämättömien sähkötolppien ympärille ripustetaan vilpoisa varjo, jonka avulla hylätystä romusta syntyy käytännöllinen kohtauspaikka.

”Varjostinprojekti oli helppo ideoida koska ajatus on niin hauska. Ihmisillä ei viime kesänä ollut mitään mahdollisuutta istua varjossa, joten projekti tuli kuin tilauksesta. Ornamon idea oli myös, että näyttelyteokset tulisivat ihmisten luonnollisille kulkureiteille. Kaupungissa on erittäin mielenkiintoista pyöriä ja katsella ihmisiä, eikä kahviloissa tai terasseillakaan jaksa aina istuskella eikä niihin ole kaikilla edes rahaa. Saan itse inspiraationi usein vain kuljeskelemalla.

Ainoa ongelma on kuitenkin ahtaus ja se harmi, ettei epämääräisiä ihmisjengejä haluta kokoontuvan mihinkään. Kysyisin vain että ai miksi ei?. On aina myös pelättävä, että joku särkee työn seuraavana päivänä mikä on tietenkin tylsää. Toivon kuitenkin, että ihmiset saavat varjostani suojaa, eikä kukaan saa tuhoamisvimmaa niiden alla. Luotan maalaisjärkeen”, Martikainen tuumii.

Outin sydän on tekstiilisuunnittelun maailmoissa, vaikka töitä on löytynyt enemmän muualta. Suomen vähäinen tekstiiliteollisuus kutistui Outin opiskelujen edetessä entisestään ja taiteilijoille jäi ahtaat oltavat. Suhde tekstiiliin oli kuitenkin luotu jo varhaisessa vaiheessa.

Tämäkin hylätty betonirengas voisi toimia kohtaamispaikkana. Kaupungilta sille on vaikea löytää paikkaa. Ykkösvaihtoehto, Hakaniemi, on varattu myyntipaikoiksi.

”Olen asunut isoäitini kanssa, joka oli voimakas tekstiilikulttuurin välittäjä minulle. Hän teki kaikki tekstiilimme itse. Muistelen usein kuinka mukavaa oli istuskella vanhan polku-singerin alla ja odottaa, että jotain valmistuu. Teimme pussilakanammekin itse kangaspakoista aina 70-luvulle asti. Verhot vaihdettiin pari kertaa vuodessa ja jouluna pestiin matot. Itse tekeminen kuului tapaan ja ehkä tämä tapa on säilynyt tähän päivään”, hän kertoo.

Puheterapiaa, psykologiaa ja espanjaa Helsingin yliopistoon opiskelemaan ajautunut Outi huomasi pian kaipaavansa käsillä tekemistä ja vaihtoi takaisin alalleen Vihdin Käsi – ja taideteollisuusoppilaitokseen, jossa kutoi innolla kaksi ja puoli vuotta.

”Sinä aikana tein varmaan elämäni hienoimmat tekemäni työt!”, Outi sanoo. ”Olin niin innoissani että olin löytänyt oman juttuni. Euroopassa pyörittyäni pääsin kolmannella yrittämällä Taikkiin, jossa mahdollisuudet kokeilunhaluiselle kutojalle olivat loistavat ja pääsin kehittymään edelleen. Tekstiiliteollisuutta oli 90-luvun lopussa paljon enemmän Suomessa. Kävimme vierailuilla pienissä tehtaissa ympäri Suomen, mutta valmistuttuani niistä ei ollut juuri yhtään jäljellä ja nyt tietenkin vielä vähemmän. Teen nykyään huomattavasti enemmän julkisivusuunnittelua arkkitehtitoimistojen kanssa kuin varsinaista tekstiiliteollisuutta. Ajattelin kuitenkin, että ihan sama mille pohjalle tämä työni painetaan. Kuvio voi toistua missä vain, vaikka katukiveyksissä. Tekstiilissä on kuitenkin aina jotain kosketusaistia ja tietynlaista välittämistä. On harmi, etteivät yrityksetkään juuri tilaa enää taidetekstiilejä, jotka olisivat hyviä elementtejä kaiken sen lasin ja betonin rinnalla”, Outi miettii.

Outin tytär oli koulumatkalla ja sattui samaan kuvaan tehdessämme juttua.

Outin kädenjälkeä näkee huomaamattaan ympäri pääkaupunkiseutua: Keilaniemen ja Pasilan uusissa toimistorakennuksissa, Hakaniemen opetushallituksen konttoreissa ja Soneran talossa Vallilassa. Uustekstiilitaiteilijanakin tunnettu Outi pyrkii tarkoitusta palvelevaan taiteeseen. 

”Suomalaiset ovat aina olleet innovatiivisia. Kun on tarvittu jotain, on lähdetty hakemaan sitä metsästä. Työlle pitää olla tarve, eikä se saa olla turha ja tekemällä tehty. Ei aina tarvitse tehdä uutta vain tekemisen vuoksi. Provosointi voi toki olla tarkoitus jos haluaa herättää ajatuksia, mutta itse en halua tavoittaa ihmisiä henkilökohtaisilla ongelmillani. Perhetragedioistani voisi repiä vaikka kuinka paljon, mutta mitä iloa se kenellekään tuo? Pyrin suunnittelussa kauneuden esille tuontiin, koska sitäkin tässä maailmassa on ja sillä pääsee aina negatiivisten asioiden yli”, Outi summaa.

"Kello neljän aamut Helsingissä ovat kesän parhaita hetkiä. Se lyhyt hämärä hetki ennen aamua, jolloin kaupunki on tyhjimmillään. Siihen liittyy myös paljon suuria tunteita, tutustumisia ja bänksejä.

Outin varjoisista istumapaikoista pystytysluvan on saanut vain yksi, joka nousee Kasarmintorille 6.6.

Oon Kaupungissa


Outi.in

 

Share

Kommentoi