Ladataan...

Vuodeosaston huone on täynnä lempeää lämmintä valoa.

 

Halusin viedä hänelle juhannuskukkia. Kesä oli edennyt ripeästi ja heinäkuiseen tapaan runsain alkukesän kukinta alkoi olla ohi. Tien varresta löysin kuitenkin erilaisia kukkia: peltosaunioita, niittyleinikkejä ja muutama harakankello. Kiireesti siistin kimpun kotona, mutta jo autossa kukat nuokkuvat.

Hän on vuodeosastolla. Vuoteesta katsovat suuret ilahtuneet silmät. ”Hyvä, että tulit! Minun pitää lähteä täältä. Jos vaan otat tuon pyörätuolin ja työnnät minut siinä autoon ja viet kotiin.”

Selitän, ettei se ole mahdollista. Kotona ei ole saatavilla kaikkea tarvittavaa hoitoa. Hän näyttää turhautuneelta. ”Nostaisitko minut istumaan sängyn reunalle?”

Selitän, ettei se ole mahdollista. Keho on niin heikko, ettei hän pysty kannattelemaan itseään. ”Kyllä minä pystyn, kun sinä vaan antaisit!”

Juotan häntä nokkamukista. En uskalla kipata mukia aina tarpeeksi ja aina ei tule edes vettä suuhun asti. Joskus häntä hymyilyttää se. Kulaukset lähinnä kostuttavat suuta, koska jokainen nielaisu on irvistyksen takana ja keuhkoihin pyrkivä vesi yskittää.

Hoitaja saapuu. Hän kertoo hoitajalle eilen istuneensa puoli tuntia sängyn laidalla ja syöneensä itse. Hänen selkänsä takaa pyöritän päätä ja sanon, ettei se taida onnistua enää. Hoitaja kuitenkin uskoo ja lähtee nostamaan häntä istuma-asentoon. Niska meinaa retkahtaa, on pelottavaa ottaa kiinni ja tukea niin hentoa vartaloa, joka tuntuu menevän rikki pienestäkin kosketuksesta. Kun viimein hän on istuma-asennossa, hän melkein kaatuu eteenpäin lattialle. Hoitaja myöntyy, ei tämä taida onnistua enää.

Hän ei myönny. Hän haluaa nousta ja lähteä. Pöydällä nukahtavat luonnonkukat enkelikorttien katveessa.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Valokuvassa seisoo hoikka, kaunis tyttö. Vaaleat hiukset, symmetriset piirteet, isot silmät.

Se olen minä. Menneisyys tuntuu hajanaiselta, ja tuota tietoa on hankala tuntea aidosti sisällään. Minä tiedän, että se olen minä, mutta minä en tunne, että se olen minä. 

Minua kiusattiin koulussa oikeastaan aina. Ala-asteella sellaista pienempää, varmaan osittain tarkoittamatonta, jonka minä herkkänä otin turhaan itseeni ja aloin kantaa mukana. Yläasteen alusta muistan hetkellisen kevyemmän tunteen - uskoin, että isossa koulussa uppoan sekaan, eikä haittaa, vaikka olen vähän erilainen. Mutta ei se ollut niin, pahin oli vasta edessä.

Ruma. Kun minä kävelen ohi käytävällä. Ruma. Kun minä istun omalle paikalleni luokkaan. Ruma. Kun teen jotain. Ruma! Kun en tee mitään. Kikatusta, ilkeitä sanoja, ohittamista, suhtautumista niin kuin minua ei olisi.

Minä olin väärin aina. Jähmetyin ja koitin muuttua näkymättömäksi ja se vain innosti kiusaajia. Joskus kuuntelin koko oppitunnin haukkumistani ja olemukseeni puuttumista opettajan sanomatta mitään. Viimeisillä minuuteille en enää jaksanut, nousin raivolla, kaadoin tuolin ja pöydän ja lähdin pois. Opettaja huusi perään toruen, mutta asiasta ei puhuttu koskaan.

Muutama vuosi kului, ja olin myymässä mansikoita. Eräs pahastisanojista tuli ostoksille, ja hän suhtautui minuun edelleen alentavasti. Hymyilin maireasti ja olin ylitsevuotavan ystävällinen. Jälkikäteen nauratti. Silti minun on ollut vaikea ymmärtää, mikä teki minusta niin lähtökohtaisesti huonomman.

Sitä huonommuuden tunnetta olen ravistellut pois itsestäni ja ravistelen edelleen. Kunpa voisin sitä menneisyyden tyttöä ottaa kiinni ja valaa uskoa!

Share
Ladataan...

Ladataan...

Kaikki tapahtuu 
hirveän pimeässä

Minulla on meneillään elämä järjestykseen -projekti (tästä lisää myöhemmin!) ja vietin tänään joitain tunteja käyden läpi vanhoja tavaroita. Läpikäyntiä odotti laatikko, joka pitkälti piti sisällään kortteja, muistikirjoja, vihkoja... ja kaikkea kummallista, vuosien varrella kertynyttä krääsää. 

Vanhojen tavaroiden ja varsinkin muistikirjojen ja muiden sellaisten läpikäynti on raskasta ja sen takia ne ovat jääneet odottamaan inspiraatiota. Kun lukee muistikirjan kymmenen vuoden takaa, kaikki muistot tulevat elävinä samaan huoneeseen. Menneet ihmissuhteet, kuolleet läheiset, jo unohtuneet tunteet, onnittelut ylioppilaslakista, syntymäpäivistä, valmistumisesta, kaikki. Ristiriitoja, itsevihaa, minä en ole riittävän hyvä vastaanottamaan tätä kaikkea. Minä en halua heittää kaikkea pois, mutta osasta irtipäästäminen tekee vain hyvää.

Yksi tietty muistikirja piti sisällään erityisen synkkää aikaa. Siellä oli runoja erästä eroa edeltävältä ajalta ja seuraavalla sivulla pieniä piirroksia. Seassa jo tuo alkuun laittamani, paljon kertova teksti:

Kaikki tapahtuu
hirveän pimeässä.

Nyt vähän painaa vanhat surut taas mukana,
mutta pesukone pyörii ja kynttilä tekee lämmintä valoa. 
Sisällä tuntuu tältä:

 

Share
Ladataan...

Pages