Koulussa kiusattu

Valokuvassa seisoo hoikka, kaunis tyttö. Vaaleat hiukset, symmetriset piirteet, isot silmät.

Se olen minä. Menneisyys tuntuu hajanaiselta, ja tuota tietoa on hankala tuntea aidosti sisällään. Minä tiedän, että se olen minä, mutta minä en tunne, että se olen minä. 

Minua kiusattiin koulussa oikeastaan aina. Ala-asteella sellaista pienempää, varmaan osittain tarkoittamatonta, jonka minä herkkänä otin turhaan itseeni ja aloin kantaa mukana. Yläasteen alusta muistan hetkellisen kevyemmän tunteen - uskoin, että isossa koulussa uppoan sekaan, eikä haittaa, vaikka olen vähän erilainen. Mutta ei se ollut niin, pahin oli vasta edessä.

Ruma. Kun minä kävelen ohi käytävällä. Ruma. Kun minä istun omalle paikalleni luokkaan. Ruma. Kun teen jotain. Ruma! Kun en tee mitään. Kikatusta, ilkeitä sanoja, ohittamista, suhtautumista niin kuin minua ei olisi.

Minä olin väärin aina. Jähmetyin ja koitin muuttua näkymättömäksi ja se vain innosti kiusaajia. Joskus kuuntelin koko oppitunnin haukkumistani ja olemukseeni puuttumista opettajan sanomatta mitään. Viimeisillä minuuteille en enää jaksanut, nousin raivolla, kaadoin tuolin ja pöydän ja lähdin pois. Opettaja huusi perään toruen, mutta asiasta ei puhuttu koskaan.

Muutama vuosi kului, ja olin myymässä mansikoita. Eräs pahastisanojista tuli ostoksille, ja hän suhtautui minuun edelleen alentavasti. Hymyilin maireasti ja olin ylitsevuotavan ystävällinen. Jälkikäteen nauratti. Silti minun on ollut vaikea ymmärtää, mikä teki minusta niin lähtökohtaisesti huonomman.

Sitä huonommuuden tunnetta olen ravistellut pois itsestäni ja ravistelen edelleen. Kunpa voisin sitä menneisyyden tyttöä ottaa kiinni ja valaa uskoa!

Share

Kommentoi