Ladataan...

 

Pidän itseäni minimalistina, vaikka omistan muutakin kuin vaihtosukat ja hammasharjan. Askeetikko en sentään ole. Minulle minimalismi tarkoittaa sitä, että yritän karsia turhat asiat elämästäni. Tämä prosessi on koko ajan käynnissä, eikä ehkä valmistu koskaan. Vaikka olen onnistunut vähentämään omistamaani tavaramäärää ja muuttamaan ostokäyttäytymistäni, olen yhä toivoton tekemisen hamstraaja, eli en osaa yksinkertaistaa ajankäyttöäni ja keskittyä olennaiseen, vaan häslään kaikkea yhtä aikaa. 

Paradoksaalisesti pyrkimykseni yksinkertaisempaan ja vähemmän kuormittuneeseen elämään alkoi niihin aikoihin, kun Esikon syntymän myötä asuntoomme alkoi vyöryä vauvatavaraa ovista ja ikkunoista. Olen kasvanut kulutuskulttuurissa, jossa enemmän on aina enemmän, ja tavaraa täytyy omistaa ihan omistamisen ilosta. Lelujen, rättien, vaatteiden ja ihme krääsän täyttäessä kaiken olemassa olevan säilytystilan aloin kuitenkin kyseenalaistaa koko omistamisen iloa. Samoihin aikoihin luin KonMarin, ja olipa kirjasta mitä mieltä tahansa, sen perusajatus kolahti. Maritin aikani, kunnes löysin minimalismista itselleni identiteetinpalasen, josta todella pidän ja nautin. Olen huomannut olevani sitä onnellisempi, mitä vähemmän tarvitsen. Mitä vähemmän tarvitsen tavaraa, sitä siistimpi kotini on, ja sitä mukavampi minun on olla kotona. Mitä vähemmän upotan itseeni kemikaaleja kosmetiikan ja ruoan mukana, sitä paremmin kehoni voi. Mitä vähemmän ostan vaatteita, sitä parempilaatuisia vaatteita pystyn ostamaan. 

Minimalismi siinä kuin marittaminenkin ovat hyvin henkilökohtaisia päätöksiä. Olenkin soveltanut minimalismin toteuttamisessa samaa filosofiaa, kuin perheemme kasvisruokavalion kanssa: En pakota enkä vaadi, mutta yritän lempeästi ohjata. Lapsilla saa olla leluja, lapsilla saa olla tavaroita, joita he eivät sanan koko merkityksessä tarvitse. Mutta lelujen määrän ei tarvitse olla miljoona, ja "kaudesta pois" menneet lelut voi myydä tai lahjoittaa eteenpäin. Olen myös yrittänyt opettaa lapset siivoamaan omat jälkensä, ja toivon heidän jossain vaiheessa ymmärtävän, että vähemmän leluja tarkoittaa vähemmän siivoamista. 

Lasten kanssa minä olen joka tapauksessa se tärkein portinvartija, joka päättää, kuinka paljon leluja ja vaatteita he saavat. Mutta entä puoliso? Viime vuosina lukemissani minimalismia käsittelevissä blogeissa yksi tärkeimmistä kysymyksenasetteluista tuntuu olevan, kuinka saada puoliso mukaan elämän yksinkertaistamiseen. Minun täytyy tunnustaa, että olen jäävi antamaan tähän kysymykseen mitään vastausta. Kun aikoinaan ehdotin, että alkaisimme kasvissyöjiksi, mies piti sitä hyvänä ajatuksena. Kun ehdotin, että hankkiutuisimme eroon ylimääräisestä roinasta, mies tarjoutui lähtemään ostamaan jätesäkkejä. Sitä paitsi, suurin osa kaikesta tuosta "ylimääräisestä roinasta", joka elämästämme on hiljalleen poistunut joko myyntiin, kierrätykseen tai roskiin, on ollut minun roinaani. Mies on jo valmiiksi sen verran minimalisti, että pelkästään omien tavaroitteni karsiminen tyhjensi asuntoamme siinä määrin, että pystyimme muuttamaan pienempään asuntoon lähemmäs työ- ja opiskelupaikkojamme. Muuton myötä pystyimme luopumaan autosta - muutos, joka oli meille sekä ekologisesta että taloudellisesta syystä suuri riemunaihe. 

 

Millaisia ajatuksia tai kysymyksiä minimalismi lapsiperheessä herättää?

Share

Ladataan...

Sisältää suosittelulinkkejä

Emmyn linkkiä klikkaamalla saa 10% alennuksen

 

Opin käyttämään kirppareita vasta saatuani lapsia. Tämä muutos on ehkä selkein symboli sille muutokselle, joka kulutusasenteissani on viime vuosien aikana tapahtunut, sillä ennen äitiytymistä pidin muiden vanhoja tavaroita ja vaatteita lähinnä vastenmielisinä. Miksi ostaa toisten vanhaa, kun halvalla saa uuttakin? Kun sitten opiskelijabudjetti pakotti hakemaan lastenvaatteita kirppareilta, tutustuin ihan uusin silmin laadun ja kestävyyden maailmaan. Opin, että jos maksan parikymppiä uudesta paidasta, se kestää pari viikkoa, mutta jos maksan saman summan käytetystä paidasta, se todennäköisesti kestää pari vuotta, vähintään. Kun pakon edestä opettelin etsimään kirppareilta sellaisia lastenvaatteita, jotka kestäisivät käyttöä, opin samalla millaisin silmin kirppareita kannattaa katsella. Nykyään kulutusasenteeni on muotoa: Jos sitä ei saa käytettynä, kannattaa miettiä noin kymmenen kertaa, tarvitseeko sitä ollenkaan. Suurin osa sekä minun että lasten vaatekaappien sisällöstä on nykyään käytettynä ostettua.

Olen myös tehnyt sukelluksen nettikirppisten maailmaan osittain jo siitä syystä, että siirryttyäni kestävämpien vaatemerkkien käyttäjäksi lasten vaatteet ovat vielä jälleenmyyntikuntoisia sen jälkeen, kun omat muksuni ovat kasvaneet niistä ulos. Minusta on siis tullut paitsi kirppisten asiakas, myös myyjä. Suosikkinettikirppiksiäni ovat Emmy, (eksperimenttien pieneksi jääneitä vaatteita löytyy täältä), ja Vähänkäytetty

Juuri Vähänkäytetty tuli avukseni, kun koko alkuvuoden olin metsästänyt hoitolaukkua. Tietäen, että olin ensimmäistä kertaa jäämässä pidemmäksi ajaksi kotiin kahden muksun kanssa, ja että kotiin jumahtaminen ei tulisi kysymykseen, halusin laukun, joka palvelisi useampaa tarkoitusta: Sinne pitäisi mahtua kahden lapsen koko päivän vaippa- ja ruoka-arsenaali, tai vaihtoehtoisesti läppärini + kasa kirjoja, tai treenikamat ja vaihtovaatteet. Olen elänyt viime vuodet pitkälti Adidaksen olkalaukun ja Fjällrävenin repun kanssa, mutta mahdollisesti tuloaan tekevän kolmenkympin kriisin (täytän maaliskuussa 29 vuotta) vuoksi halusin vihdoin hankkia vähän siistimmän käsilaukun. Pohdiskelin, että tarkoitukseen sopivasta täydellisestä laukusta olisin valmis käytettynä maksamaan kaksikymppiä. Etsintä oli tuskallinen, siihen mahtui lukuisia visiittejä paikallisille kirpputoreille ja useaan UFFiin, sekä vakkari-nettikirppisteni kyttäämistä. Eräänä kauniina päivänä Minikko sitten päätti, ettei suostu nukkumaan päiväunia muualla kuin äipän sylissä, ja vain yksi käsi vapaana minä päädyin taas kerran selailemaan Vähänkäytettyä. 

Löysin kaksi aivan täydellistä laukkua, joiden yhteishinta postikuluineen oli sen päättämäni kaksikymppiä. Kun tarvitsee yhden laukun, ei tietänkään ole mitään järkeä tilata kahta, mutta puolustaudun sillä, että Minkon päiväunipäätöksen takia en saanut omaa osaani päiväunista, ja kahvipöhnässä tulee tehtyä järjettömiä päätöksi. Eniveis, minulla on nyt kaksi täydellistä hoito-/tietokone-/treenilaukkua. Bonuksena toisen laukun taskusta löytyi karkkia terveisinä edelliseltä omistajalta... Uskaltaakohan niitä syödä?

Share

Ladataan...

 

Kirjoitin jo aikaisemmin, minkälaisia metodeja tässä taloudessa on käytetty houkuttelemaan lapsia kasvisten ihmemaahan. Tapoja olla kasvissyöjä ja opettaa lapsia syömään hyvin on tietysti niin monia kuin on lapsiperheitä ja kasvissyöjiäkin. Meidän perheessämme minä olen ainoa vannoutunut kasvissyöjä - veganismiin taipuvainen ovo-lakto-vegetaristi, jos tarkkoja ollaan. Suurin osa syömästäni ruoasta on vegaania, mutta silloin tällöin käytän kananmuna- ja maitotuotteita. Esimerkiksi juustot ja hyvin tehty, paksu jogurtti ovat minulle sellaisia elämän perusedellytyksiä, että niistä en vielä ole valmis päästämään irti. Jos kohdalle osuisi vegaaninen tuote, joka makunsa ja terveysvaikutustensa puolesta korvaisi nämä tuotteet, olisin ihan valmis vaihtamaan. Kanamunia käytän pääasiassa leivonnassa, muuten ne ovat minulle eräänlainen pahan päivän varaproteiini. Silloin kun kaapista ei löydy mitään, mutta jostain pitäisi protskuja saada, että jaksaa kauppaan lähteä, kananmuna on helppo ratkaisu. 

Suhteeni maitotuotteisiin on hieman kieroutunut: Juustot ja jogurtti ovat tosiaan minun juttuni, mutta itse lehmänmaito sellaisenaan piinaa astmaatikon kurkkuani. On välillä vaikeaa selittää, miksi otan kyllä palan juustokakkua kahvipöydässä, mutta kahviini haluan kasvimaitoa. Juttu vaan on niin, että se pari teelusikallista prosessoitua kaupan lehmänmaitoa saa aikaan holtitonta limaneritystä, ja juokseminen kahvipöydästä vessaan yökkimään harvoin kohottaa tunnelmaa.

Maitovaikeuksieni takia myös lapsemme juovat kotona pääasissa kauramaitoa. Tähän mennessä Oatlyn D-vitaminoitu kaurajuoma on ollut meidän valintamme, mutta olen kuullut huhua, että Valiolta on piakkoin tulossa uusi kauramaitotuote, jolla on Oatlyyn verrattuna kaksi etua: Se on suomalaista, ja siihen on lisätty jodia. Ravitsemusterapeutti sai minut vakuuttuneeksi, että lähes-kasvisten lasteni ruokavalion ongelma ei ole B12-vitamiinin puute, kuten pelkäsin, vaan nimenomaan jodin vähyys. Monet aikuiset saavat jodinsa suolasta, mutta syistä ymmärrettävistä jodioidun suolan tunkeminen pikkulasten ruokiin ei varsinaisesti ole mikään suositeltu ratkaisu.

Miten niin lähes-kasvikset lapset? No, minä en ole kovin tarkka tässä asiassa. Olen suurimman osan elämästäni ollut sekasyöjä, vasta aikuisena kasvissyönnin makuun päässyt. Syyni ryhtyä kasvissyöjäksi ovat olleet terveydellisiä ja ettisiä, mutta tiedän, että ihminen on luonnostaan sekasyöjä. Täysin kasvisruokavalioon siirtyminen vaatii aina tietynlaista motivaatiota tarkkailla omaa ruokailuaan ja pitää huolta ravintoaineiden riittävästä saannista. Ja sitten toiseksi on pihvikysymys: Hyvin tehty pihvi maistuu ihanalle. En enää ikinä syö sen enempää hyvin kuin huonostikaan tehtyä pihviä, koska olen itse päättänyt siitä luopua. Haluan kuitenkin, että lapseni tietävät, miltä se hyvin tehty pihvi maistuu, ennen kuin itse päättävät ryhtyä kasvissyöjiksi. Jos päättävät. Tästä syystä lapsemme saavat kodin ulkopuolella syödä sekaruokaa silloin, kun sitä tarjotaan. Esimerkiksi päiväkodissa he saavat samaa ruokaa kuin muutkin ja juovat samaa lehmän maitoa kuin muutkin. Kotona syödään sitä mitä äiti kokkaa, eli kasvista. Jos lapseni joskus haluavat ryhtyä kasvissyöjiksi, haluan heidän ymmärtävän päätöksensä seuraukset. He joutuvat luopumaan luonnollisesta tärkeiden ravintoaineiden lähteestä ja korvaamaan sen joko lisäravinteilla tai muilla tavoilla. He joutuvat myös luopumaan siitä ah niin ihanasta pihvistä. Jos he haluavat tehdä sen päätöksen, sen tulee oikeasti olla heidän itse tekemänsä päätös, ei minun. 

Ruokafilosofiani on, että pyrin opettamaan lapsilleni terveellisiä ruokailutapoja. Pyrin opettamaan heidät pitämään kasviksista ja ymmärtämään, että ruoka ei ole pelkkää jauhelihakastiketta ja spagettia. Ajattelen, että lapsuudessa opittu terveellinen tapa syödä ja laaja makujen kirjo edesauttavat myös myöhemmässä elämässä terveellisestä ruokailutavasta kiinni pitäimistä. Epäilemättä joskus teini-iässä tulee vaihe, jolloin muksut elävät uppopaistetuilla eväillä ja limsalla, mutta kun pohjalla on osaaminen ja ymmärrys hyvästä ruokavaliosta, palaaminen terveelliseen syömiseen on helpompaa sitten, kun siihen löytyy sisäinen motivaatio. Näin toivon.

 

Minkälaista ruovafilosofiaa teidän perheessänne noudatetaan?

 

Lue myös:

Kuinka lapset saa syömään kasviksia

Lapsiperheen vegaani viikonloppu + ohjeet

 

Share

Ladataan...

 

Takertumisvaihe on täällä. Se vauvavuoden vaihe, kun pieni ei malttaisi päästää hetkeksikään irti. Äititovereiden kanssa pohdimme, olemmeko me ihan kakkoja mutseja, kun emme jaksa olla lapsen käytettävissä 24/7, ja oikeastaan kaipaisimme vähän omaakin aikaa. (Vaikka sellaista ei saa ääneen sanoa, paitsi äitiseurassa, ja silloinkin vain, jos tietää, että juuri tämä äitiseura elää samaa takertumisvaihetta ja kaipaa omaa aikaa. Äitien oma aika on maailman tavoitelluin ja hävetyin ilmiö.) Tein Esikon kanssa sen virheen, että antauduin takertumiselle, suostuin olemaan lapsen jatkuvasti tarvittavana. Lopputuloksena oli luonnollisesti entistä takertuvampi ja tarvitsevampi vaapero.

Apuun tuli raskausväsymys. Minikko teki tuloaan, ja kertakaikkisen uupunut äiti katsoi oikeudekseen viitata kintaalla Esikon kaikentarvitsemiselle, sanoa välillä, että nyt keksit kymmeneksi minuutiksi jotain omaa tekemistä, kun äiti oikaisee sohvalle ja yrittää olla oksentamatta. Kävi nimittäin ilmi, että vaapero-Esikko oli kaikin puolin kykenevä viihdyttämään itseään muutaman minuutin joutumatta kuolemanvaaraan omassa huoneessaan. Nyt vauvavuoden toisella kierroksella olen entistä viisaampi, ja annan päivittäin ihan tarkoituksella vauvalle tilaisuuden pitkästyä, keksiä tekemistä ominpäin. Tietenkin seuraan touhua sivusta ja vahdin, että kaikki sähköjohtoihin, pistorasioihin, kissanruokaan ja siivousvälineisiin liittyvät pyrkimykset torpataan alkuunsa, mutta niin kauan kuin touhu pysyy hallinnassa, Minikko saa toteuttaa itseään.

Esikko tulee usein apuun tässä itsensä toteuttamispuuhassa. Hämmästyksekseni olen saanut huomata, että tarpeeksi tylsistyessään Esikko ja Minikko leikkivät mallikelpoisen nätisti keskenään. Äippä ehtii kivasti väsäillä päivällistä keittiössä, kun lastenhuoneesta kuuluva tauoton rupattelu kertoo, että taapero ja vaapero leikkivät yhdessä legoilla tai treenaavat tulevaa perhebändiä varten. Minikko, joka ei vielä ahkerasta harjoittelusta huolimatta ole oppinut taputtamaan, osaa kyllä jostain kumman syystä hakata rytmikapuloita vastakkain samassa tahdissa kulkusia helistelevän Esikon kanssa. Lienee muusikkoisän geenit päässeet voitolle tässä kaksikossa.

Homman ollessa näin harmonisella mallilla, jatkan näistä tylsyyden hetkistä nauttimista. 

 

 

Share

Ladataan...

"Siinä äiti ja isi." - Esikko 2v 

(Kuva Mauri Kunnaksen joulukalenterikirjasta)

Esikon vauvavuonna meiltä tiedusteltiin, olimmeko mekin tehneet eroamattomuussopimukse, eli sopineet ennen vauvan hankintaan, että katsellaan nyt vauvavuosi ainakin yhdessä, ennen kuin päätetään, miten jatketaan. En ehtinyt suutani avaamaan, ennen kuin mies jo vastasi: "Eikö sellainen sopimus ole vähän niin kuin sisäänkirjoitettu tähän mennään-naimisiin-ja-hankitaan-lapsi-kuvioon? Miksi sellaisesta pitäisi erikseen sopia?" Niin, vauvavuoden parisuhteelle tuottama stressi lienee jo klisee. Väsymys, muuttunut elämäntilanne, oman ajan puute, epätasaisesti jakaantunut hoitovastuu... Tuhat tekijää, joista jokainen provosoi rähjäämiseen, mököttämiseen ja oman marttyyriasenteen korostamiseen. Jotenkin silti jotkut parit selviytyvät vauvavuodesta ja jatkavat elämää ihan onnellisina yhdessä. Meilläkin alkaa kohta olla kaksi vauvavuotta taputeltuna, ja silti kuulemme välillä Esikolta kuvatekstin mukaisia kommentteja. 

En väitä tietäväni mitään patenttiratkaisua, kuinka tästä vauvavuositouhusta selviää ehjin nahoin. Jokainen vauva on erilainen ja jokainen parisuhde on erilainen. Silti edellä mainitsemistani parisuhteen stressitekijöistä hoitovastuun epätasainen jakautuminen tuntuu olevan se, joka kiristää eniten vanhempien välejä. Ja jostain kumman syystä se tuntuu olevan nimenomaan isän tai vastaavan asenneongelma, joka painaa vaa'assa eniten. Hoistovastuun ja vanhempainvapaiden tasaisemmasta jakamisesta on puhuttu paljon, ja ainakin itse rummutan niiden hyötyjen puolesta, joita koituu koko perheelle, jos isällä on mahdollisuus viettää oma osansa kotoiluajasta lasten kanssa. Kun molemmat vanhemmat ovat kokeneet, mitä se arki pienen lapsen kanssa kotona oikeasti on, ei tule niin herkästi päästeltyä suusta "mitä sä oikein teet kaikki päivät, kun et tee mitään" -tyyppisiä kommentteja. 

En ole psykologi enkä parisuhdeterapeutti, mutta omasta kokemuksestani kuvittelen silti pystyväni antamaan pari vinkkiä, jotka edesauttavat vauvavuodesta selviytymistä:

Etukäteen valmistautuminen: Jo ennen vauvaa puolisoiden kannattaa keskustella keskenään tulevasta muutoksesta. Älkää käsittäkö väärin, täysin ei vauvavuoden tuomiin haasteisiin pysty valmistautumaan. Yksinkertaisesti ihminen, joka ei ole ollut vanhemman roolissa vauva-arjessa ei pysty kuvittelemaan sen sitovuutta ja hektisyyttä, vaikka onkin siitä kuullut. Kuitenkin jo pelkkä tieto, että isoja muutoksia tulee tapahtumaan, ja että ne tulevat ottamaan koville, voi auttaa pohtimaan, millaisi selviytymiskeinoja otetaan käyttöön, kun tilanne menee hankalaksi.

Tuttipullo: Joo, tiedän, täysimetys. Mutta myös pumpatun maidon antaminen lasketaan imetykseksi. Tuttipullon käyttämisellä on se huikean korvaamaton etu, että äiti saa välillä nukkua. Ja sen yhden syöttövälin yli nukkuminen voi kuulkaa joskus olla maailman tärkein asia parisuhteen selviämisen kannalta.

Kuuma suihku: Joskus vaan kannattaa käydä kuumassa suihkussa, ennen kuin sanoo yhtään mitään.

Empatia: Tätä voi olla vaikea opetella, jos sitä ei ole ennestään, mutta aina tekee hyvää asettua toisen asemaan, ennen kuin alkaa omia kärsimyksiään korostamaan. Jos toinen on väsynyt valvotun yön ja toinen rankan työpäivän jäljiltä, sen sijaan, että yrittäisi itse selvitä mahdollisimman helpolla, voi yrittää helpottaa väsyneen kumppanin oloa. Empatian puute on mun näkemykseni mukaan parisuhteen pahin kompastuskivi. Jos rakastat sitä ihmistä, jonka kanssa olet lapsesi puuhannut, haluat varmaan hänenkin selviävän järjissään vauvavuodesta.

Joukkuehenki: Vanhemmuus ei ole kilpailu. Yhdessä tämä soppa keitettiin, yhdessä siitä nautitaan.

Pyytäkää apua: Ja mielellään ennen kuin on tilanne päällä.

Oma aika: Ennen kuin pyydät itsellesi omaa aikaa, varmista, että puolisosikin saa omaa aikaa.

Yhteinen aika: Sitä vain yksinkertaisesti tarvitaan. Vauvalle löytyy kyllä hetkeksi hoitaja, vaikka siitä joutuisi maksamaan. Halvemmaksi se MLL:n lastenhoitajakin tulee kuin ero.

Puhuminen: Sano ääneen, mikä risoo. Puolisosi ei ole ajatustenlukija.

Ja vielä erityisesti äidille: Älä sekaannu kaikkeen. Anna isän opetella omat lastenhoitotapansa. Anna hänellä ja lapsella olla omia keskinäisiä juttujaan. Oma äitiytesi ei kärsi eikä roolisi vanhempana vähene, jos myös isä on lapselle tärkeä ja läheinen. Jos takerrus kynsin hampain omaan ykkösvanhemman rooliisi, mitä muuta isä voi tehdä, kuin jättäytyä random-sijaisen rooliin. Jos korjaat ja puutut kaikkiin isän tekemisiin, murennat hänen varmuuttaan omasta osaamisestaan, ja viet samalla viimeisenkin motivaation tehdä yhtään mitään oma-aloitteiseti.

Ja isälle: Kävin taannoin mieheni kanssa seuraavan keskustelun: Minä: "Olen niin iloinen, kun otat niin paljon vastuuta tyttöjen hoidosta." Mies: "Eikö se ole itsestään selvää?" Minä: "Ei kaikki isät noin omistaudu lastensa hoitamiselle." Mies: "Hienoa, pitäisikö mun saada palkinto siitä, että en käyttäydy ihan uunosti?"

Tarinan opetus: Mies, älä käyttäydy uunosti, äläkä odota palkintoa siitä, että et käyttäydy uunosti.

Share

Ladataan...

Esikolla on ikäisekseen melkoisen laaja sanavarasto, joka päivittyy jatkuvasti, ja jota hyödynnetään milloin vanhempien hauskuutukseen, milloin yleiseen kapinointiin kaikkea vastaan. Tämä yleisen kapinoinnin tendenssi näkyy muutenkin kaksivuotiaan kaikessa toiminnassa vähintäänkin pintaan pyrkivänä pohjavireenä. Tokihan lelut voi kerätä, jos äiti pyytää, mutta yhtä hyvin viimeisen koriin tarkoitetun lelun voi heittää päin siskoa.  Tai jos pyydetään kiittämään ruoasta, saatetaankin kiittää jostain ihan muusta. Nämä saattavat olla varsin vähäpätöisiä käytösongelmia (a.k.a. uhmaiän mielenilmauksia), mutta kertovat jostain hämärästä ja mystisestä, mitä kaksivuotiaan päänsisällä tapahtuu.

Kaksivuotias tietää jo, että hänen ei välttämättä ole pakko tehdä kaikkia häneltä vaadittuja asioita. Tekemättömyydestä voi toki seurata sanktioita, mutta niiden kanssa pystyy elämään. Tästä voisivat aikuisetkin välillä ottaa oppi: Ei se ole niin justiinsa, jos seuraukset ovat kestettävissä. Lisäksi kaksivuotias tietää, että hän voi tehdä asioita, jotka häneltä on nimenomaan kielletty, koska kiellon jälkeen tulee ainakin yksi varoitus ennen sanktioita. Eli kielletyn jutun voi tehdä ainakin kerran uudestaan ilman, että mitään varsinaisia seuraamuksia tulee. Lapsi on siis oppinut jo punnitsemaan hyödyn ja hinnan suhdetta. Lisäksi hän on oppinut kaikkein tärkeimmän säännön: Kaikesta voi valittaa. Olivatpa tekemisten tai tekemättäjättämisten seuraukset millaisia tahansa ("heitit siskoa lego-autolla, äiti ottaa lego-auton pois"), niiden mielivaltaisuutta vastaan voi aina protestoida. Se ei välttämättä muuta tilannetta miksikään, mutta tulipahan yritettyä.

Kaksivuotiaalla on myös äärettömän positiivinen suhtautuminen omiin kykyihinsä: Mitä tahansa voi kokeilla, koska sen saattaa vahingossa vaikka osata. Ja taas toisaalta, kaksivuotias ei epäröi sekuntiakaan pyytää apua, jos omat taidot eivät riitäkään. Tästäkin sopisi monen aikuisen ottaa mallia. Vähän itseluottamusta touhuun, niin saattaa vaikka onnistua, ja apua saa pyytämällä. Apua saatetaan toki pyytää myös tehtäviin, josta suoriuduttaisiin aivan hyvin ilmankin. Esimerkiksi ruoan suuhun lusikoiminen, joka on viimeisen vuoden ajan onnistunut ihan hyvin omin avuin, on yhtäkkiä kamalan haastavaa ja siihen kaivataan vanhemman apua. Toisin sanoen, kaksivuotias on oppinut delegoinnin ja lusmuilun jalon taidon.

Kaksivuotias elää täydellisesti hetkessä. Hän tietää, että keksi nyt on arvokkaampi kuin kaksi keksiä päiväunien jälkeen. Hän tietää myös, että hetki sitten annetut ohjeet ja määräykset eivät välttämättä enää tällä hetkellä ole voimassa. Tilannetta pitää aina välillä tarkastaa.

Ja sitten taas toisaalta, asia jota eniten kaksivuotiaaltani kadehdin, on tilaisuus nukkua kahden tunnin päiväunet joka ikinen päivä.

 

Share

Pages