Ladataan...

En ola varmastikaan ainoa yrittäjän lapsena kasvanut, joka jo teini-iässä on lausunut pyhän valan olla ikinä ryhtymättä itse yrittäjäksi. Voisi sanoa, että moinen on silkkaa veren kaivamista nenästä, eikä ede pelkällä sormella vaan virkkuukoukulla. Silti, jos joku olisi vain viisi vuotta sitten vaittänyt minulle, että perustan yritykse, jonka toimenkuvaan liittyvät sanat "terveys", "hyvinvointi", "äitiys" ja "liikunta", olisin varmaan nauranut räkäisesti.

Kevään aikana ajatus on kuitenkin kirkastunut: Haluan tehdä jotain hyödyllistä, jeesata muita äitejä, jotka ovat siinä "terveys, hyvinvointi ja liikunta ei vaan ole mun juttuja" -tilanteessa. Jos pystyn siihen kirjoittamalla, sitä parempi. Päätin sitten sukeltaa altaan syvään päätyyn ja kokeilla siipiäni yrittäjänä.

 

Lily on ollut huikea paikka aloittaa bloggaajan taival. Täällä on aina jotain mielenkiintoista luettavaa, ja omakin blogini on saanut lukijoita enemmän kuin uskoinkaan. Kiitos Lily ja kiitos lukijat, ilman teitä en olisi uskaltanut suorittaa tätä hyppyä tuntemattomaan. 

Jatkossa minut löytää täältä. Pysykäähän kuulolla, sillä pitkin kevättä maalailemani kasvisruokakirja julkaistaan uudessa blogissani ilmaisena e-kirjana lähitulevaisuudessa. Eksperimenttien tekstit jäävät toistaiseksi näkyviin tänne Lilyyn.

 

 

 

Ladataan...

Toukokuun alkupuolella Yle Perjantain synnytysteemainen jakso herätti mediassa paljon tunteita. Doulaksi kouluttautuneena ja muutenkin äitinä aiheesta kiinnostuneena seurailen enimmäkseen Aksyn kaltaisia kanavia, joissa iloitaan synnytyksestä puhumisesta ja korostetaan jokaisen äidin oikeutta hyvään synnytyskokemukseen. Siksi minulle tulikin vähän yllätyksenä, kuinka voimakkaita vastareaktioita syynnytysteemajakso herätti. Kommenttipalstoilla luomusynnytyksestä haaveilevat äidit leimattiin elämyshakuisiksi hihhuleiksi, ja kotisynnyttäjiä syyllistettiin tahallisesta vauvansa hengen vaarantamisesta. Yleisin argumentti lääkkeetöntä ja/tai kotisynnytys vastaan tuntui olevan "minäkin tarvitsin sairaalahoitoa" tai "veljen vaimokin olisi kotona kuollut synnytykseen". 

Jostain syystä näihin keskusteluihin tuntuu pesiytyneen nimenomaan sellaisia ihmisiä, joiden mielestä synnytysten muuttuminen vahvasti lääkityiksi liukuhihnatoimituksiksi on kaikin puolin suotavaa. Miksi sillä olisi mitään väliä, kuinka äiti synnytyksen kokee, kunhan pihalle saadaan terve lapsi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähän rahaa tuhlaten? Terve lapsi on varmasti jokaisen äidin ykköstoive synnytystoivelistalla, mikäli sellainen tehdään, mutta silläkin on merkitystä, millaiseksi synnytyskokemus muodostuu. Synnytystraumat, synnytyksen jälkeinen masennus, oma kokemus osaamattomuudesta äitinä ja monet muut ongelmat saavat polttoainetta synnytyksestä, jonka koetaan menneen huonosti. 

 

 

Tässä vaiheessa on varmasti parasta painottaa, että luomusynnytys kotona ei ole ainoa oikea tapa saada hyvä synnytyskokemus. Synnyttäminen on hyvin henkilökohtaista, ehkä yksi naisen elämän henkilökohtaisimmista tapahtumista, joten jokaisella on myös henkilökohtaiset mieltymyksensä, kuinka synnytyskokemus muodostuu hyväksi. Yksi haluaa olla aktiivinen, pysyä pystyasennossa ja selvitä ilman lääkkeiden haittavaikutuksia, toinen taas kokee hyväksi synnytystavaksi mahdollisimman vahvan kipulääkityksen ja lääkärin tai kätilön ohjaaman synnytyksen. Jokainen hyvä synnytyskokemus on hyvä synnytyskokemus, ihan riippumatta siitä, miten synnytys on tapahtunut, tai mitä mieltä joku sivustaseuraaja siitä on.

Kotisynnytys-gate nosti taas rumaa päätään Hesarin kotisynnytysjutun kommenttiboksissa. Kyseltiin, miksi suomalaisesta terveydenhuoltojärjestelmästä nauttiva haluaa ehdoin tahdoin vaarantaa itsensä ja vauvansa synnyttämällä kotona. Pohdittiin, kuinka paljon kotisynnytyksessä pysyvästi vammautuneen lapsen hoito yhteiskunnalle maksaa. Syyllistettiin kotisynnyttäjiä elämyshakuisuudesta. Ja ennen kaikkea, muistettiin kertoa, että "minä ainakin synnytin sairaalassa, niin kuin kuuluukin, enkä turhia valittanut tai hippeillyt".

 

 

Suomalainen terveydenhoitojärjestelmä on hieno juttu. Se on auttanut laskemaan äiti- ja lapsikuolleisuuden ihan minimiin. Tästäkin kommenteissa jaksettiin muistuttaa, että muutama sukupolvi sitten savupirteissä synnyttäneet äidit olisivat antaneet oikean kätensä päästäkseen nykyaikaiselle synnärille. Olen ylimmän tutkintoni tehnyt historiasta ja erikoistunut esimoderniin aikakauteen, jolloin niin rokotteet kuin sairaalasynnytyskin olivat käsityskyvyn ulkopuolella. Tiedän, että tuossa yhteiskunnassa yksi viidestä äidistä kuoli synnytykseen, ja pariskunnan piti pyrkiä tuottamaan noin viisi lasta, jotta edes yksi selviäisi todennäköisyyksien mukaan aikuisikään asti. Minusta rokotusohjelma ja suomalainen neuvolajärjestelmä sairaalasynnytyksineen on ihan huippu juttu! Mutta!

Tässä pelottavassa luonnollisessa ympäristössä, jossa vallitsi 20% äitikuolleisuus, naisilla ei ollut vaihtoehtoja. Raskautta ei seurattu samanlaisilla menetelmillä, kuin nykyään, sikiöseulontoja ei ollut, riskiodottajatkin synnyttivät kotona ihan riippumatta siitä, minkälaiset selviytymismahdollisuudet heillä oli.

Nykyään tilanne on toinen. Monet raskaudessa ilmenevät poikkeavuudet huomataan ajoissa, äitiä pystytään hoitamaan jo raskausaikana, riskisynnyttäjät ohjataan ilman muuta synnyttämään sairaalaan, ja tarvittaessa synnytys käynnistetään. Yksikään asiansa osaava kotilo (kotikätilö) ei suostu kätilöimään suunnitellussa kotisynnytyksessä synnyttäjää, jonka kohdalla riskiprosentit ovat liian suuret. Suunnittelemattomat syöksysynnytykset kotioloissa ovat tietysti ihan oma lukunsa, ja niihin en tässä pohdinnassani halua puuttua. Ne ovat vaaratilanteita, jotka pyritään hoitamaan niin, että äiti ja lapsi pääsevät mahdollisimman pian sairaalahoitoon.

Miksi sitten ylipäätään kukaan haluaisi synnyttää kotona? Toisin kuin voisi luulla, kysymys on nimenomaan turvallisuudesta: Mitä rentoutuneempi ja turvallisempi olo äidillä on, sitä luonnollisemmin ja nopeammin synnytys sujuu. Sairaalaympäristö saattaa monille synnyttäjille olla stressaava, ja pelkkä sairaalaan siirtyminen saattaa riittää hidastamaan tai pysäyttämään synnytyksen. Stressaantunut äiti on täynnä adrenaliinia, ja luonto on suunnitellut adrenaliinin hidastamaan tai lopettamaan supistukset. Tämä siis syystä että vaaratilanteen uhatessa äiti pystyy siirtymään turvalliseen ympäristöön ennen synnytyksen jatkumista. Saaliseläimen vaistot nääs. Jos siis kotiympäristö tuntuu turvallisemmalta kuin sairaala, ja kaikki muut edellytykset täyttyvät, voi kotisynnytys olla turvallisempi ja nopeampi vaihtoehto kuin sairaalasynnytys.

Monet kotisynnytyksen vaaroja alleviivaavat tutkimukset on tehty maissa, joissa kotisynnytyksiin päädytään perin erilaisista syistä kuin Suomessa. Kotiin saatetaan jäädä synnyttämään etäisyyksien, hoidon saatavuuden tai rahan takia. Viimeksi mainittu ei Suomessa tule koskaan olemaan syy synnyttää kotona, sillä sairaalasynnytyksissä yhteiskunta maksaa suurimman osan lystistä, kun taas suunnitellusta kotisynnytyksestä jää synnyttäjälle usein 2000-3000 euron lasku. Kotisynnytystä suunnittelevan täytyy siis todella olla motivoitunut ja tietää, mitä on tekemässä sijoittaakseen touhuun niin ison summan. Hesarissa mainitaan, että suurin osa suomalaisista kotisynnyttäjistä on korkeasti koulutettuja uudelleensynnyttäjiä, joilla on ennestään tai jotka ovat hankkineet aiheesta paljon tietoa. Heidän joukossaan on huomattavan paljon kätilöitä. 

Tästä saakin sitten ihan oman näkökulman koko aiheeseen: Jos sairaalasynnyttäminen on niin ylivertaista, miksi synnytysten asiantuntijat, kätilöt, haluavat synnyttää kotona, vaikka tuntevat riskit paremmin kuin kuikaan muu?

Synnyttäisinkö minä kotona, jos joskus vielä lapsia saisin? En. Ensinnäkään sen takia, että kahden lääkärihoitoa vaatineen synnytyksen jälkeen yksikään kotilo ei suostuisi minua kotona kätilöimään. Toinen syy on se, että toisin kuin yllä olevassa esimerkissä, minä koen sairaalaympäristön turvalliseksi. Yritys synnyttää kotona stressaisi minua niin pahasti, että hommasta ei kerta kaikkiaan tulisi mitään. Jos vielä synnyttämään päätyisin, haluaisin ehdottomasti synnyttää sairaalassa, koska vasta synnärillä voisin kunnolla rentoutua ja antaa synnytyksen edetä.

Olen koulutettu doula. Suostuisinko doulaamaan kotisynnyttäjää? Ilman muuta, kunhan synnyttäjä olisi saanut ammattilaiskotilolta vihreää valoa kotisynnytyksen turvallisuudelle. 

 

 

 

Kuvat: Pixabay

Ladataan...

Treenaa sellaisia lajeja, jotka tuntuvat hyvältä, sanotaan. Oma lajihistoriani on vähintäänkin värikäs (alkaen jostain satubaletista ja telinevoimistelusta, hiphopin ja taekwondon kautta vesijuoksuun), mutta mikään laji ei oikein ole ottanut juurtuakseen elämääni. Kuntosalilla olen vuodesta toiseen jaksanut ravata, välillä vähän aktiivisemmin, välillä erittäin epäaktiivisesti. Myös pururatojen kyntäminen lenkkarit kurassa on ollut tuttua. Aloitin aikoinaan juoksuharrastuksen, koska sitä markkinoitiin minulle nopeimpana tapana pudottaa kiloja, mutta varsinaisesti en koskaan oppinut siitä nauttimaan. Uiminen ja pyöräily ovat myös kausittain ja vuodenajoittain olleet useita vuosia treeniohjelmistossani. Oikeastaan ainoa laji, joka tosissaan on kolahtanut, on ollut jooga.

Kuluneen kevään aikana on kuitenkin tapahtunut jotain huikeaa, joka melkein on rinnastettavissa uudelleen löytyneeseen joogainnostukseeni. Olen kokeillut kolmea uutta lajia, ja jokainen niistä on aiheuttanut hallitsemattoman riemun ja ilon puuskan jo ensimmäisellä treenikerralla. Sallikaa minun siis esitellä kolme uutta lajirakkauttani, jotka ovat kevään aikana tulleet elämääni jäädäkseen:

 

 

Polkujuoksu

Asfaltti ja pururadat ovat olleet minun juttuni, vaikka niiltä on irronnut enemmän "selvisinpäs siitä" -henkistä nautintoa kuin varsinaisia endorfiineja. Polkujuoksua olen pitänyt vähän outona touhuna, jossa kaiken lisäksi on merkittävä loukkaantumisriski. Juoksukauteni avaus on aina ollut enemmän tai vähemmän sidoksissa katupölyn määrään, ja kun sitä lajia on kuivan toukokuun vuoksi tuntunut olevan liiaksikin tarjolla, uskaltauduin minä viimein pururadalta polulle. Tempaisin ekalla juoksulenkillä lähijärven ympäri. Neljänkymmenenviiden minuutin juoksukauden avauksesta jäi ihan uskomaton fiilis: Jalkoja ei hapottanut, keuhkoja ei poltellut, ja koko kroppa huusi halua juosta toinen kierros. Ihan niin hulluksi en vielä ryhtynyt, mutta polte takaisin polulle on kova jo edellistä lenkkiä seuraavana päivänä. Metsässä juostessa olen vihdoin päässyt kunnon flow-tilaan, jossa en tuijota kelloa nähdäkseni, montako minuuttia olen juossut. Äkkiä polku vain loppuu, ja huomaan treenin olevan ohi. Oma osansa on varmasti haastavalla maastolla, joka vaatii keskittymistä ihan eri tavalla kuin asfaltilla köpöttely. Toisaalta juuret ja männynkävytä pakottavat pitämään juoksutahdin maltillisena, joten en onnistu rikkomaan itseäni turhan rajuilla spurteilla.

Mitä polkujuoksuharrastuksen aloittamiseen tarvitaan: Hyvät juoksukengät, mielellään vedenkestävät. Kaikki muu on valinnaista koristautumista.

 

 

Ilmajooga

Tämä rakastuminen kulkee käsi kädessä jooga-innostukseni kanssa, vaikka ilmajooga poikkeaakin monin tavoin lattiantasolla matolla tehtävästä joogaharjoituksesta. Itselleni tämä uusi harrastus on ennen kaikkea mielen hoitamista. Kehonhuolto tapahtuu siinä sivussa ihan huomaamatta. Oma ilmajoogaharrastukseni käynnistyi Studio Vintillä, ja sinne käy tieni noin kerran viikossa. Kääriydyn joogasilkkiin, leikin perhosentoukkaa, annan kropan roikku kankaan varassa ja uppoudun niin syvälle flowhun, että tunnin päättyminen tulee aina yllätyksenä.

Mitä ilmajoogaharrastuksen aloittamiseen tarvitaan: Joogasilkkejä kiinnikkeineen voi ostaa omaksi, mutta aloittelijan kannattaa ehdottomasti mennä ensin ohjatulle ilmajooga-alkeiskurssille ja tutustua lajiin, ennen kuin alkaa omia hankintoja tekemään. Ilmajoogatunnille voi mennä tavallisissa joogavarusteissa (joskin ilmajoogassa on mahdollista pitää sukat jalassa).

 

 

Hypopressive

Tutustuin ensimmäistä kertaa koko hypopressive-tekniikkaan luettuani Äiti jumppaa -blogin core-postauksen. Aloin googlailemaan aiheesta, ja ilokseni löysin alkeiskurssin Tampereelta. Ensimmäisen kurssipäivän jälkeen minulle oli mielessäni vain kysymys: Miksi kukaan ei ollut aikaisemmin kertonut tämän tekniikan olemassaolosta (niin että kiitos Mammanen). Hypopressive on suhteellisen vaativaan hengitystekniikkaan perustuva kehonhuoltotekniikka, joka on kehitetty nimenomaan kuntouttamaan core- ja lantionpohja-alueen lihaksia raskauden ja synnytyksen jäljiltä. Tekniikka sopii ennaltaehkäiseväksi harjoitukseksi, ja sillä voidaan myös kuntouttaa esimerkiksi rankan urheilun (juoksu, crossfit...) aiheuttamia vammoja. Innostuin tekniikasta niin, että ilmoittauduin suoraan hypopressive-ohjaajavalmennukseen. Tästä lajista tulee paitsi uusi harrastukseni, myös osa doulan toimenkuvaani. Koska jokaisella naisella on oikeus toipua raskaudesta ja synnytyksestä ilman, että joutuu loppuelämäänsä kärsimään röllöttävästä vatsasta ja virtsankarkailusta.

Mitä hypopressive-harrastuksen aloittamiseen tarvitaan: Tekniikka on Suomessa sen verran uusi, ettei siitä löydy juuri muuta ohjausta, kuin mainitut alkeiskurssit. Englanniksi ja espanjaksi on käsittääkseni tarjolla youtube-videoita aiheesta, mutta hypopressiven hengitystekniikka on sen verran vaikea, että suosittelen alkeiskurssilla aloittamista.

Ladataan...

Tänään mennään tosi yksinkertaisella kaavalla, koska kauppojen hyllyt pursuilevat kaikkea ihanaa kesäistä, ja olisi ihan hullua pilata ihanuudet ylimääräisellä työstämisellä.

 

 

Rapsakat parsat (4:lle)

1 nippu parsaa

2 rkl oliiviöljyä

ripaus suolaa

ripaus pippuria

sitruunamehua

vettä

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Tuoreita parsoja ei kannata kuoria, leikkaa vain puinen varsiosa pois. Sekoita kulhossa oliiviöljy, suola ja pippuri. Kiehauta isossa kattilassa reilusti vettä ja ryöppää parsoja ihan pikku hetki, tyyliin 30 sekuntia (ei missään nimessä täyttä minuuttia). Ryöppäämisen pitäisi varmistaa, ettei parsoihin jää hiekkaa tms. roskaa, jotka uunissa paahtuisivat kiinni. Jäähdytä parsat nopeasti kylmän veden alla ja pyörittele ne öljy-suola-pippuri-kulhossa. Asettele parsat uuninpellille ja purista päälle vähän sitruunamehua. Paahda uunissa 5-6 minuuttia (jos ryöppäämisessä meni melkein minuutti, jätä paahtaminen viiteen).

 

Raikas retiisi-kurkku-salaatti (4:lle)

kourallinen retiisejä

15 cm kurkkua

ripaus suolaa

1 tl omenaviinietikkaa

1tl vettä

2 tl oliiviöljyä

ripaus pippuria

Pilko retiisit ja kurkku salaattikulhoon. Tee kastike esimerkiksi juomalasin pohjalle. Sekoita suola, etikka, vesi, öljy ja pippuri nimenomaan tässä järjestyksessä sekoittaen samalla reippaasti (oma tekniikkani on pyörittää juomalasia vauhdikkaalla ranneliikkeellä). Täytyy myöntää, että minulla ei ole aavistustakaan, minkälainen katastrofi syntyisi, jos kastikkeen ainesosat sekoittaisi eri järjestyksessä. En ole koskaan uskaltanut kokeilla. Kippaa kastike retiisien ja kurkkujen joukkoon ja sekoita.

 

Tarjoile kaverina ihania uusia perunoita ja sulata paalle teelusikallinen voita.

Ladataan...

 

Olen lueskellut keväänmittaan useita työhön, opiskeluun ja ylipäätään elämänhallintaan liittyviä kirjoja, oppaita ja blogipostauksia, joista monet kehottavat pohtimaan omaa unelmapäivää, kirjoittamaan ylös mahdollisimman yksityiskohtaisesti, miltä oma unelmapäivä näyttäisi. Ideana ei ole suunnitella täydellistä lomapäivää aurinkorannalla, vaan ihan tavallinen arkipäivä, joka on täydellinen. Olennaista voi olla vaikka heräämisen ajankohta ja tapa; herääkö oman vuorokausirytminsä voimalla kukonlaulun aikaan ja ehtii puuhata tuhat juttua ennen kuin muut heräävät, vai nukkuuko tyytyväisenä puolille päivin ja nyhjää peittojen välissä ilman mitään kiirettä herätä. Miten päivä sujuu heräämisestä eteenpäin?  Mitä syöt, missä ja kenen kanssa? Millaisia työtehtäviä sinulla on, missä niitä teet ja kuinka suuren osan päivästä? Mihin käytät vapaa-aikasi? 

Unelmapäivän kirjoittamisen ideana on tarkastella, mitä unelmapäivääsi kuuluvia asioita elämässäsi on jo nyt, mitkä olisivat saavutettavissa pienillä muutoksilla (esimerkiksi säätämällä omaa vuorokausirytmiä), ja mitkä taas vaativat enemmän työtä. Enemmän työtä vaativien unelmien suunta voi olla helpompi hahmottaa, kun unelmapäivä on kirjoitettuna valmiiksi. Tekniikka on paljon käytetty ja ilmeisen hyväksi todettu, mutta nyt minä sitten tulen ja väitän, että koko konsepti on lähtökohtaisesti rikki, ja sen rikkovat lapset.

Lapset ovat omalla tavallaan unelma, mutta lasten kanssa arjen eläminen voi välillä olla kaukana unelmasta. Voisin kirjoittaa omaan unelmapäivääni, että muksut ovat aamusta iltaan hyväntuulisia ja leikkisivät sopuisasti, mutta samalla asettaisin pikkuisille vähän turhan raskaan vastuun oman unelmapäiväni toteuttamisesta. Samalla sulkisin pois myös mahdollisuuden pikkulapsiarkeen kuuluvilta pieniltä onnettomuuksilta. Unelmapäivääni ei varsinaisesti kuulu kaatuneet potat ja pöydältä pudonneet maitolasit, mutta sellaisia nyt vaan sattuu, eivätkä muksut voi olla vastuussa siitä, että unelmapäiväni on hazardivapaa. 

Eräs äiti kirjoitti, että hänen unelmapäivänään lapset ovat tarpeeksi isoja huolehtiakseen itse omasta vessassakäymisestään ja jälkiensä siivoamisesta. Tätäkin olen kovasti pohtinut. Minkä ikäisiksi kirjoittaisin omat lapseni unelmapäivääni? Asetanko samalla jonkin aikarajan, jota ennen en voi unelmapäivää kokea? Entä jos sidon unelmapäiväni johonkin tiettyy lasten ikäkauteen, kuinka optimoida kaikki muut unelmapäiväni osatekijät osumaan juuri samaan ajanjaksoon? 

Toisaalta en haluaisi myöskään kirjoittaa unelmpäivää ignooraten lasten olemassaolon. He kuitenkin ovat osa minun unelmaani.

 

Oletko kirjoittanut ylös oman unelmapäiväsi? Kuinka lapset siihen sopivat?

Ladataan...

Syksy 2013

Kuljeskelen messuilla ständien välissä etsimässä yhtä tiettyä. Olen vasta paluumuuttanut Tampereelle, ja ennestäänkin vähäinen sosiaalinen elämäni on jäänyt entiselle opiskelupaikkakunnalleni. Ujona introverttina tiedän, että minun täytyy oikeasti nähdä vaivaa löytääkseni uusia kavereita uudestavanhasta kotikaupungistani. Olen järkeillyt, että paras tapa aloittaa, on lähteä mukaan kiinnostavaan harrastustoimintaan. Kuljen monta kertaa etsimäni ständin ohi, ennen kuin huomaan sen. Pöydän takana istuu pitkä mies, jonka ympärillä on silmiinpistävä hyvän tyypi aura. Se auttaa keräämään rohkeutta mennä juttelemaan. Kerron olevani kiinnostunut kyseisestä harrastetoiminnasta ja etsiväni sopivaa ryhmää ympärilleni. Mies kutsuu minut edustamansa ryhmän uusien jäsenten "rekrytilaisuuteen", sinne on kuulemma tulossa paljon muitakin kiinnostuneita. Merkkaan tilaisuuden kalenteriini ja pakenen paikalta yhtä aikaa riemuissani siitä, että olen uskaltautunut ulos kuorestani, ja hämmentyneenä. Hämmentyneenä, koska kaveri pöydän takana oli niin vanginnut huomioni. Koska minähän en koskaan vahingossakaan onnistu kiinnostumaan hyvistä tyypeistä.

Rekrytilaisuudessa tämä samainen herra toivottaa minut tervetulleeksi heti ovella. Väkeä on paljon, kaikki tuntuvat tuntevan toisensa, tai ainakin olevan sen verran sosiaalisia, että onnistuvat blendautumaan porukkaan. Tilanne on tuttu: Aion lymytä tunnin tai pari nurkassa ja sitten karata kotiin uskaltamatta enää koskaan lähestyä tätä porukaa. Ennen kuin ehdin hivuttautua eteiseen, minut paikalle kutsunut mies on alkanut kerätä työryhmään tapahtuman järjestämiseen. Minulla väläähtää: Jos aloitan urani näissä piireissä tapahtumajärjestäjänä, tutustun väkisin porukkaan, ja vastuutehtävä sitouttaa minut toimintaan. En siis pääsisi karkaamaan mahdollisilta tulevilta kavereiltani silkkaa ujouttani. Käyn kirjoittamassa nimeni työryhmän vapaaehtoisten lyhyeksi jäävään luetteloon. Pari viikkoa myöhemmin minut on rekrytoitu hyvä-tyyppi-auraisen herran avustajaksi.

Ja muutamaa viikkoa myöhemmin kaivelemme kalentereistamme hetken, jolloin ehtisimme suunnitella tapahtumaan liittyvää viestintää. Viestintäteemaan liittyen saan vielä samana päivänä viestin, jossa tiedustellaan mahdollisuutta kokoustaa viestinnästä kahvittelun merkeissä. Menemme siis kahville.

Syksy 2014

Vuotta myöhemmin juomme shamppanjaa ja ostamme sormukset.

Kevät 2015

Puoli vuotta sormusten ostamisen jälkeen sanomme tahdon.

Syksy 2015

Vuosi sormusten jälkeen Esikon pitkä sairaalajakso loppuu, ja pääsemme vihdoin kotiin perheenä.

Kevät 2018

Kolme vuotta papin aamenen jälkeen meillä Esikon lisäksi myös vuoden ikäinen Minikko. 

 

 

Mulle iskee aina näin hääpäivän aikaan kamala nostalgioinnin tarve. Sitä miettii (tavallista enemmän), kuinka onkaan onnistunut saamaan elämäänsä ihmisen, joka sopii siihen niin hyvin. Olimme tunteneet puolitoista vuotta mennessämme naimisiin, ja jotain aika olennaista siitä puolestatoista vuodesta kertoo, ettei kukaan ystävistä ja sukulaisista osoittanut minkäänlaista hämmästystä postiluukkuihin kolahtavien hääkutsujen takia. "Teidän kohdallanne se on ihan ymmärrettävää", totesi eräs ystävämme, kun kaveriporukka pohdiskeli noin niin kuin yleisellä tasolla pikaista naimisiin menoa. "Teistä näki sen heti."

Toivon, että jollain tasolla meistä näkee sen edelleen heti, vielä kahden muksun jälkeenkin. Vanhemmuus on kasvattanut meistä ihan uudenlaisia ihmisiä, mutta samalla olemme ennen kaikkea kasvaneet tiimiksi. Haasteet otetaan vastaan yhdessä, niistä selvitään yhdessä, ja saavutettuja voittoja juhlitaan yhdessä. Kolmatta hääpäiväämme juhlimme kunnon nörtteinä Turun kaupunginteatterin Taru sormusten herrasta -näytelmän katsomossa.

Pages