Ladataan...
Äitiyskoe

Nukkuminen, aihe josta lasten yhteydessä puhutaan loputtomiin. Tässä lisää tätä loputonta ja usein aika tylsääkin jaaritusta ja selitys meidän unokoulukokeiluistamme, joten tämä teksti ei nyt varmaankaan kiinnosta ketään jolle aihe ei nyt ole ajankohtainen. Mutta jos juuri nyt pähkäilet, miten saisit suunnilleen yksivuotiaan nukkumaan, tästä voi olla jotain iloa.

Olen ihminen joka tarvitsee paljon unta ja johon unen puute vaikuttaa heti - blogin päivitysten puuttumisestakin saa taas syyttää vain väsymystä. Olen myös huono nukkuja: välillä minun on vaikea nukahtaa, heräilen kesken yötä ja saatan silloin valvoa pitkiäkin aikoja. Uniongelmien ja vauvan yhdistelmä on mielestäni vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta yöheräilyt ovat minulle tosi hankalia, koska herättyäni jään usein valvomaan ja jos saan liian vähän unta, sairastun tosi helposti. Toisaalta olin jo ennen lasta tottunut katkonaisiin öihin, joten huonosti nukkuminen ei tullut minään shokkina.

Jo ennen lapsen syntymää oli kuitenkin selvää, että nukkuminen on niitä juttuja, joiden sujumisen eteen olen valmis tekemään töitä. Kirjoitinkin nukkumisasioista jo viime kesänä

Kaikenlaisia vaiheitahan meillä on ollut, mutta pääosin olemme kuitenkin nukkuneet kohtalaisen hyvin. Lapsi ei ole missään vaiheessa heräillyt valtavan paljon, alun vatsavaivojen jälkeen illat ovat pääosin olleet helppoja ja öisinkin lapsi on yleensä päässyt suht nopeasti takaisin nukkumaan. 

Olen kyllä tehnyt tämän eteen töitäkin ja noudattanut rutiinejani aika orjallisesti. Haluaisin uskoa, että kurinalaisella aikataululla ja samojen asioiden toistolla niin iltatoimissa kuin öisin lapsen herätessäkin on ollut vaikutusta. Yksi selkeimmistä jutuista on ollut, että siitä hetkestä kun nukutustoimet illalla alkavat aamuun saakka en ole puhunut mitään, vaan jos lasta on pitänyt rauhoitella, olen ehkä vähän hyssytellyt tai hyräillyt. Toinen ohjenuora on ollut, että makuuhuoneeseen ei sytytetä valoja ellei oli ihan täysin pakollista (kuten vaikka silloin kun lapsi oksentaa sänkyynsä).

Koko syksyn kuvio oli se, että istuin puoli yhdeksältä sohvalle, telkkari oli päällä, lapsi oli sylissäni ja joi maitoa tuttipullosta kunnes nukahti tai oli ainakin hyvin lähellä nukahtamista. Sitten vein lapsen sänkyynsä nukkumaan, ja hiippailin pois. Joulun jälkeen kuvio vaihtui niin, että syötin lapsen makuuhuoneessa, ja se nukahti joko syliini tai meni sänkyynsä kieriskelemään ja nukahti sinne itsekseen kun poistuin huoneesta (ja jos ei nukahtanut, otin sen uudestaan syliin, se söi lisää ja nukahti). Yöllä lapsi heräsi yleensä 1-3 kertaa, yleensä ensimmäisen kerran noin kolmelta ja toisen kerran viiden jälkeen. Silloin otin sen syliin ja annoin pullosta maitoa ja sitten lapsi jatkoi uniaan.

Voiko unikoulun pitää vaiheittain?

Koska olin idiotti, en pitänyt lapselle unikoulua ennen kuin aloitin työt. Työt aloitettuani lapsi sitten alkoikin nukkua entistä huonommin ja minä aloin olla entistä väsyneempi, mutta toisaalta unikoulun pitämisestä tuli entistä vaikeampaa, kun en voi enää nukkua päivisin. Useimmissa lukemissani ohjeissa neuvotaan hoitamaan unikoulutus kertärysäyksellä, mutta päätin kuitenkin itse kokeilla vaiheittain, koska ajatus edes parista hyvin vähäunisesta yöstä tuntui mahdottomalta näin työssäkäyvänä yksinhuoltajana.

Vaihe 1: Nukahtaminen ilman maitoa illalla

Yhtenä iltana yksinkertaisesti päätin, etten enää anna lapselle maitoa makuuhuoneessa, vaan syötän sitä olohuoneessa pitkin iltaa iltapalan jälkeen. Tavoitteeni on saada lapsi nukkumaan puoli yhdeksään mennessä, joten suunnilleen 20-20.15 otan lapsen syliin ja tarjoan sille viimeisen kerran maitoa. Kun lapsi ei enää halua juoda, kannan sen sänkyynsä. Jos lapsi on hyvin levoton, annan sen olla hetken yksin makuuhuoneessa, rauhoittua ja ymmärtää että nyt ollaan käymässä nukkumaan. Sitten alkavat varsinaiset nukutustoimet.

Kokeilin alkuun monenlaista. Ekana iltana silittelin ja taputtelin lapsen selkää ja lauloin sille, ja lapsi nukahti noin puolessa tunnissa. Toisena iltana lapsi nukahti vartissa niin, että vain istuin sen sängyn vieressä. Kolmantena pelkästään silittelin ja nukahtamiseen meni 20 minuuttia. Neljäntenä lapsi nukahti heti kun laskin sen sänkyyn. Viidentenä iltana lapselle nousi kuume ja kaikki periaatteet hylättiin.

Flunssan jälkeen jatkoimme yritystä, ja nyt meille on vakiintunut malliksi se, että kunhan lapsi on hiukan rauhoittunut, laitan käden sen selälle ja alan laulaa Tuu tuu, tupakkarullaa. Sitten istun silmät kiinni lapsen sängyn vieressä ja laulan laulun kahta säkeistöä kunnes lapsi nukahtaa. Toistaiseksi se on tarkoittanut 3-14 kertaa (kerran lapsi on nukahtanut ennen kuin ehdin edes aloittaa laulamista), ja nukutukseen on mennyt maksimissaan 20 minuuttia.

Vaihe 2: Maidon korvaaminen vedellä

Kehittelin ajatuksen, että jos saan lapsen siirtymään juomaan yöllä vettä, se tottuu vähitellen siihen, ettei yöllä tankata ruokaa. Siispä vaihdoin tuttipulloon vettä. Siirtymä sujui hämmentävän hyvin. Ekalla kerralla lapsi protestoi petkutuksen tajutessaan karjumalla selkä kaarella sylissäni pari minuuttia, mutta joi sitten vettä ja nukahti. Alkuun tuntui, että välillä lapsi joi vettä ihan tajuttomat määrät, jotta saisi vatsansa täyteen, mutta vähuitellen juominen vähän tasaantui Välillä saatoin kyllä taipua, ja tarjota lapselle viiden maissa maitoa, kun se kovasti karjui tyytymättömyyttään.

Kaikista vaiheista veteen siirtyminen on ollut helpoin. Se myös helpotti omia öitäni, sillä vesipullonhan saa sängyn luokse jo illalla eikä sitä tarvitse kesken yötä hakea jääkaapista tai palauttaa sinne.

Vaihe 3: Eroon tuttipullosta

Aloin huomata, että ei se lapsi oikeastaan kaipaa edes juotavaa yöllä, se kaipaa tuttipulloa. Koska en imetä, tuttipullosta on tullut lapselle imetyksen kaltainen rauhoittumiskeino, ja siksi se haluaa yölläkin syliin ja tuttipullon suuhunsa. Vaihdoinkin siis yöksi pulloon pehmeän nokan - normaalin nokkamukin kanssa lapsi alkaa aina pelleillä, joten se ei ollut vaihtoehto yökäyttöön, eikä meillä ole pillimukia.

Tätä muutosta lapsi protestoi ekana yönä aika tavalla. Jotenkin sain sen silti rauhoittumaan, ja toiselle herätyksellä se joi nokasta ihan mielellään pienen hörpyn ja meni sitten tyytyväisenä takaisin nukkumaan. Sitten tapahtui ihme: seuraavana yönä lapsi nukkui kello 20-5.55 heräämättä kunnolla kertaakaan. Kerran se hiukan kitisi ja iskin sille tutin suuhun, mikä rauhoitti. Ja seuraavana yönä sama ihme uudestaan.

Tämän jälkeen pidin vapaaillan, ja ehkä sen (ja äitini maitotarjoilujen), ehkä pienen flunssa, ehkä pystyyn nousemisen oppimisen myötä yöt sitten menivätkin taas tasolle, että välillä lapsi valvoo maidostakin huolimatta puolitoista tuntia, ja että nokkamuki ei kelpaa suuhun yhtään. Parin yön tuskailun jälkeen viime yö mentiin pelkällä vedellä.

 

Jatkamme siis opettelua. Uskon, että tästä kaikesta on ollut hyötyä, ja että kyllä ne yöunet tästä kesän aikana kunnollisiksi muuttuvat. Jo nyt - jos nyt parin yön väliaikaista ongelmallisuutta ei huomioida - nukkumishommat ovat muuttuneet helpommiksi. Lapsi nukahtaa iltaisin unilauluun ihan tyytyväisenä ja alkaa olla tottunut siihenkin, ettei yöllä syödä. Olen itsekin saanut itseluottamusta, että saan kyllä lapsen rauhoitettua ilman maitoakin. Kyllä tämä tästä. Ja jos hetkeksi taas huononee, niin parantuukin uudestaan.

 

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kävelen kotiin illalliselta kavereiden kanssa. Osa porukasta jäi vielä jatkamaan iltaa, mutta minun on palattava kotiin laittamaan lapsi nukkumaan ja päästämään lapsenvahtina ollut kummi kotiinsa.

Harmittaa. On ihana kesäilta ja kaveriporukka on ollut pitkästä aikaa koolla. Alan lohdutella itseäni, että kyllä tämä tästä, kunnes tajuan, ettei sellaiseen ajatukseen ole nyt oikeastaan mitään perusteita.

Huomaan jatkuvasti hokevani itselleni, että jaksa vielä hetki niin kyllä tämä helpottaa. Olen niin tottunut ajattelemaan kaikissa lapseen liittyvissä ongelmissa - nukkumisessa, syömisessä, vatsavaivoissa, omissa kanniskelusta kipeytyneissä lihaksissani - että kohta se helpottaa kun lapsi kasvaa, että jotenkin unohdan, ettei tähän kokonaistilanteeseen ole mitään sitten kun -päivämäärää. Lapsi tarvitsee menojeni ajaksi hoitajan vielä ainakin kymmenen vuotta, eikä ole mitenkään taattua, että minulla joskus olisi joku puoliso, joka auttaisi arjen pyörittämisessä.

Joudun edelleen muistuttamaan itselleni, että tätä tämä nyt vain on. Minä olen hankkinut lapsen, ja se nyt vain sattuu olemaan pysyvä asia, josta ei saa ainakaan pitkiä lomia. Ei ole tulossa mitään huoletonta aikaa samalla tavalla kuin ennen lasta, tai ehkä korkeintaan sitten parinkymmenen vuoden päästä. Vaikka saatan vaihtaa työpaikkaa, saada joustavammat työajat ja enemmän rahaa jolla helpottaa joitain arjen juttuja, ja vaikka vähän isompi lapsi on helpompi jättää hoitoon, ei se mihinkään ole muuttumassa, että jokaista rientoa varten asioista pitää sopia etukäteen. Ehkä joskus kun lapsi on alakouluikäinen lyhyet harrastukseni tai vaikka juoksulenkki alkavat olla asioita, joiden ajan lapsi pärjää yksinkin. Mutta siihenkin on vielä aika monta vuotta.

Tämä taitaa nyt olla sitä "lapsen saamiseen ei koskaan voi todella valmistautua"-osastoa. Tietenkin minä tiesin, että näin tämä tulee olemaan. Sehän on selvää, että lapsesta on vastuussa ihan koko ajan. Se sitoutumisen aste vain on sellainen, että sitä on vaikea sisäistää vielä näin vuoden vastuullisuuden jälkeenkään.

Ei auta muu kuin järjestää lapsenvahteja, lähteä kotiin ajoissa vaikka juhlat olisivat parhaimmillaan ja olla suunnitelmallinen. Seuraava koko pitkä ilta vapaalla on onneksi jo kahden viikon päästä, ja silloin minulla ei ole kotiintuloaikaa.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Ennen kun sain lapsen, minua varoiteltiin, että raskaana olevaan kohdistunut suurehko huomio vaihtuu lapsen syntymän jälkeen nopeasti vauvan ihasteluun, ja äiti jää sitten ihan sivuun. No niinhän siinä aikalailla kävikin, ja se oli ihan ok. Alkuun aika moni kyseli synnytyksestä, ja myös jaksamista kyseltiin, joten minutkin huomioitiin aina jollain tavalla. Eipä siinä omassa elämässä etenkään ihan alkuun mitään täysin lapseen liittymätöntä juuri ollutkaan, joten oli ihan ok, että kaikki aiheet liittyvät tiivisti lapseen.

Nyt tilanne on kuitenkin mielestäni erilainen. Tietysti vuoden vanhan lapsen kanssa on elämässä aina jotain uutta, mutta toisaalta lapsesta on jo tullut aika normijuttu, minä nyt elelen tätä elämää lapsen kanssa eikä se että lapsi ylipäätään on olemassa enää niin kamalasti jaksa ihmetyttää.

Hämmentävästi puheenaiheet eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Olen nyt tavannut useamman ihmisen kanssa, jotka tavatessamme ovat kysyneet miten lapsen päivähoito on alkanut - ja jättäneet sitten kaikki muut kysymykset kysymättä. Se tuntuu suorastaan raivostuttavalta. Kysykää nyt herranjestas mielummin että miten minun uusi työni on alkanut!

Juujuu, tietysti se hoidon aloittaminen vaatii kaikenlaista sopeutumista, mutta se on silti ehkä maailman tylsin puheenaihe, etenkin kun se toistuu jatkuvasti. Olen toistanut samaa mantraa siitä miten hyvin menee, tuo on niin seurallinen ja innoissaan muista lapsista vaikka toki sitten illalla väsyttää nyt niin monta kertaa etten välittäisi jauhaa sitä enää kertaakaan. Tai ainakaan en jaksaisi jatkaa keskustelua aiheesta tämän pidemmälle, sillä ei siitä nyt tosiaan ole paljon muuta selitettävää kuin että tietysti se vaatii totuttelua ja ei ole paljon sairastanut ja päiväkoti on ihan kiva.

Sen sijaan siitä, miten väsyttävää uudessa työssä aloittaminen on, millaista uusiin sosiaalisiin kuvioihin solahtaminen taas kerran on ja millaiselta työskentelykulttuuri vaikuttaa sekä mitä tehtäviä olen saanut tai saamassa tehdä jaksaisin oikein hyvin jutella. Se on sitäpaitsi keskustelunaihe, johon yleensä kaikki läsnäolevat aikuiset voivat osallistua, ja lähes aina keskustelukumppaneillanikin on kokemuksia useammista erilaisista työpaikoista ja kulttuureista. Saattaa jopa syntyä kiinnostavaa vertailua ja saada ideoita, ja ainakin jokainen osaa samaistua siihen uutena olemisen tunteeseen.

Tylsintä koko jutussa on kuitenkin se, että fiksut aikuiset ihmiset lopettavat puhumisen itsestään ja omista tekemisistään - sekä tietysti yleisemmistä aiheista - ja puhuvat pelkästään lapsistaan. Sillä joo, ne lapset on kivoja ja kyllä niistäkin saa kaikenlaisia kivoja anekdootteja, mutta aikuiset ihmiset on kiinnostavia myös. Silloin kun juttelen sellaisen ihmisen kanssa, jota en tunne lapsen välityksellä, olisi kiva jos hän olisi edelleen kiinnostunut myös minusta.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Ihana, helteinen äitienpäiväviikonloppu. Lauantaina jynssäsin mökillä aitan katosta sammalia irti juuriharjalla ja kuuntelin samalla lapsen ilonkiljahduksia kun hän haki mummin kanssa kaivosta vettä ja sai laittaa paljaat varpaat hiekkalaatikon hiekkaan. Sunnuntaiaamuna heräsin vanhempieni sohvalta - jonne olin siirtynyt yöllä kun oloni oli flunssainen - ja menin vierashuoneen sängylle jakamaan lahjat äitini ja tyttäreni kanssa.

Päiväkodissa oli askarreltu kortti ja lahja, ja se sai kyllä vedet nousemaan jopa minun silmiini (äitini nyt oli ihan mennyttä kalua). Koska kortissa oli iso kuva lapsesta, hän itse pitää korttia sangen ihastuttavana, ja se on aika söpöä katseltavaa. Samalla en voi kuin hämmästellä jälleen kerran päiväkodin työntekijöiden osaamista ja jaksamista, kun tuollaisen juuri vuoden täyttäneen kanssakin on jaksettu ja onnistuttu tekemään jopa lahja. Aikamoista vanhemmuuden tukemista tuokin.

Viime vuonna vietin äitienpäivää sairaalassa, joten pääsin nyt ekaa kertaa oikeasti nauttimaan tästä juhlasta. Meillä lapsuudenperheessäni ei tapoihin koskaan kuulunut mitään suureellisia juhlia tai lahjoja, mutta toki äidille kortit ja aamiainen tehtiin, ja yleensä joku pieni lahjakin oli hankittu. Lisäksi päivään kuului aina kierros mummien luona. On kiva jatkaa perinteitä ja viettää päivää kolmen sukupolven voimin.

Parin viime vuoden aikana on ollut ihana seurata, kun sosiaalisen median kanavat ovat alkaneet täyttyä päivityksistä, jossa äidit kertovat, kuinka ihanaa on olla äiti ja kuinka upeita tyyppejä heidän lapsensa ovat. Kummitätini on jo muutamana vuonna tehnyt päivityksen, jossa kiittää lapsiaan "että teitte minusta äidin". On vähän hassua, että samaan aikaan mainoksissa äitienpäivää mainostetaan päivänä, jolloin äitiä hemmotellaan kalliilla lahjoilla ja ties millä hienouksilla. Kyllä, jonkun muun tekemä aamupala on kiva, ja lapsen tekemä kortti on ihana, enkä koskaan kieltäytyisi lahjoista, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni ne lahjomiset tuntuvat olevan aika sivuseikka. Moni on nähnyt läheltä, ettei äitiys ole itsestäänselvyys, tai huomannut kuinka arvokasta oman äidin apu on, ja niissä riittää päivään sisältöä.

Omissa ajatuksissanikin äitienpäivän juhlinnassa on vähän jotain ristiriitaista. Ei kukaan ole parempi ihminen ihan vain siksi että on äiti, ja jalustalle nostaminen tuntuu oudolta ja vaivaannuttavalta. Uutiset palkituista äideistäkin herättivät lähinnä kysymyksiä: kun palkituista suurimmalla osalla on paljon lapsia, onko se joku meriitti, että on onnistunut lisääntymään monesti? Toimiiko palkitsemissysteemi, jos sijaisvanhempia tai maahanmuuttajavanhempia palkitaan harvoin? Miten vapaaehtoistyö tai aktiivisuus omalla paikkakunnalla liittyvät äitiyteen - voihan sitä olla merkittävä aktiivi ihan samoissa asioissa, vaikkei olisi lapsia? Miten sitä voi vertailla, kuka on hyvä kasvattaja? Mutta sitten toisaalta on ihan mahtavaa olla äiti, ja moni äiti todellakin tekee lastensa eteen ihan valtavasti. Ja minusta on edelleen ihana saada muistaa omaa äitiäni.

Päällimmäiseksi koko päivästä jäi vahva kiitollisuus siitä, että saan olla äiti.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi täytti vuoden. Se ei vielä kävele, mutta pääsee silti jotenkin käsiksi mitä ihmeellisimpiin tavaroihin. Se ei vielä varsinaisesti puhu, mutta laulaa Ihaahaata ja alkoi juuri ennen syntymäpäiviään sanoa "heihei". Sen on jokaisella ratikkamatkalla löydettävä matkaseuralainen joka suostuu hymyilemään sille, se rakastaa vilkuttamista niin paljon että heiluttelee kättään linnuillekin, se kihertää iloisesti haliessaan kissapehmoleluaan, se osaa antaa suukon mutta saattaa joskus sen sijaan puraista poskesta ja se on edelleen lähes koko ajan iloinen.

On pakko sanoa, että lapseni on älyttömän hauska tyyppi. Se pelleilee, hassuttelee ja laittaa mielellään päälle shown jos vain joku jaksaa katsoa (eli yleensä vieraille). Se on ihanan sosiaalinen ja rakastaa muita lapsia.

Eka vuosi lapsen kanssa on kulunut enimmäkseen paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Synttäreiden alla aloin kuitenkin vähän väsyä. Työarkeen totuttelu ja sairastelu ovat olleet sen verran kuormittavia, että taidan olla väsyneempi kuin vielä kertaakaan lapsen elämän aikana. Mutta onneksi olen ympäröinyt itseni mahtavilla tyypeillä, ja kun synttärit oli saatu juhlittua, isovanhemmat syöttivät lapselle iltapalan ja pistivät sen nukkumaan, ja minä sain siirtyä lapsen kummien kanssa terassille nauttimaan ensimmäisestä kunnolla lämpimästä kevätillasta.

Vuosi lapsen kanssa on näyttänyt paitsi sen, että lapsen kanssa oleminen on usein ihan oikeasti hauskaa ja että pärjäämme kyllä enimmäkseen oikein hyvin kahdestaan, mutta että elämä on paljon hauskempaa, kun siihen kuuluu paljon muitakin ihmisiä. Ja että joskus tarvitsee ihan aikuista seuraa, ilman lasta. Joskus se hetki terassilla on ihan älyttömän tärkeä.

Ladataan...

Pages