Ladataan...
Äitiyskoe

Kaikki sanovat niin nähdessään lapsen. Sukulaiset, kaverit, naapurit, päiväkodin henkilökunta. Onpas se kasvanut. Siitähän on tullut iso.

Oikeasti lapsi on edelleen tosi pikkuinen. Vaikka ikää on nyt vuoden ja kolme kuukautta, sen vaatteiden koko merkinnässä lukee edelleen yleensä "9-12 months", ja tuskailin juuri koettaessani löytää riittävän pieniä syyskenkiä sen alle kymmensenttiseen jalkaan. Hiuksia ja hampaita se sentään kasvattaa sellaiseen tahtiin että ihmetyttää.

Joku merkittävä muutos lapsessa on kuitenkin kesän aikana tapahtunut. Vaikkei se vielä kävele ilman tukea, tukea vasten se nousee seisomaan taitavasti ja kävelee tuettuna reipasta tahtia. Ja vaikka sanoja tulee vain muutamia, sen melkein unohtaa kun lapsen kanssa on niin helppo kommunikoida. Sitä voi kehottaa tulemaan syömään tai suihkuun, ja se osaa viedä lelutkin paikoilleen jos vain sattuu huvittamaan. Välillä se unohtuu touhuaan pitkäksi aikaa itsekseen, äheltää eteisessä kenkiä jalkaansa antaumuksella ja kasaa palikoista tornia ja taputtaa itselleen onnistuessaaan. Noh, "pitkä aika" on toki suhteellinen käsite, mutta tässä kohtaa lasken jo viiden minuutin paikallaan olevan, rauhallisen ja itsenäisen touhuilun pitkäksi ajaksi, mutta joskus on mennyt kymmenenkin!

Se ei tosiaankaan ole enää vauva.

Toisaalta kasvun huomaa myös siinä, että lapsi on alkunut itkeä kun jätän sen päiväkotiin. Keväällähän lapsi jäi päiväkotiin lähes aina ihan iloisena, omien hoitajien syliin se oikein pyrki. Nyt aamut ovat kuitenkin itkuisia, välillä jo päiväkodin pihasta asti. Pahinta on, jos kukaan oman ryhmän kolmesta aikuisesta ei ole vielä paikalla kun saavumme.

Onneksi tilanne ei tullut ihan yllättäen, koska veljentyttärelläni oli aikoinaan ihan samanlainen tilanne, että kesäloman jälkeen hoitoon olikin aiempaa vaikeampi jäädä. Päiväkodin henkilökuntakin on sanonut, että on tavallista, että ihan pienille sopeutuminen on helpompaa kuin hiukan vanhemmille - ja kesäloman jälkeen tilanne alkaa vähän uudestaan, sillä neljä viikkoa on pienille pitkä aika.

Syliin epätoivoissaan takertuva lapsi on toki aika sydäntariipaiseva, mutta kuulemma ainoastaan ihan päivän alku on itkuinen, ja sitten menee oikein hyvin. Ruoka maistuu, päiväunia vedellään pari tuntia, juttua riittää ja lapsi lauleskelee omia laulujaan. Olen luottavainen, että eivätköhän ne aamuitkutkin siitä helpota nyt kun kaikki työntekijätkin ovat palanneet lomilta.

Ladataan...
Äitiyskoe

Keväällä lapsi lähetettiin tutkimuksiin, koska se on kovin pieni. Kesällä, yksivuotisneuvolassa, terveydenhoitaja halusi sen käyvän myös fysioterapeutilla, kun 13-kuukautinen ei vielä noussut seisomaan ilman pientä avustusta.

Molemmilla kerroilla totesin, että tutkitaan nyt sitten, vaikka mielessäni arvelin, että tuskinpa sieltä mitään ihmeitä löytyy. Lapsi on sentin tarkkuudella samankokoinen kuin minä vastaavassa iässä, ja sen motorinen kehityskin on koko ajan edennyt, vaikkakin toki vähän viiveellä. Hienomotorisesti lapsi kuitenkin on tosi taitava, ja vaikkei sanoja vielä vuoden iässä ollut aktiivisessa käytössä muita kuin "Ihahhaa" ja "Heihei", lapsen kanssa on aina ollut aika helppo kommunikoida.

Fysioterapeuttiaikaa edeltävänä iltana olimme Kampin kauppakeskuksen lastenhoitohuoneessa, kun kaivoin jotain laukustani ja vilkaisin lattialla äheltävää lasta. Ja siinähän se sitten seisoi leluun tukeutuneena. Seuraavana päivänä lapsi - joka koko kevään oli edelleen vain ryöminyt - oli kontannut ja noussut seisomaan fysioterapeutin vastaanotolla, ja arvio olikin, että ei siitä liikkumisesta tosiaankaan tarvitse olla huolissaan. Kesäkuun lopussa lapsi alkoi kävellä taaperokärrynsä kanssa, ja tällä hetkellä se unohtuu jo hetkittäin seisomaan ilman tukea.

Lääkärin toukokuussa määräämien verikokeiden ja luuston iän kartoituksen tuloksetkin tulivat vihdoin postissa. Missään ei todettu mitään poikkeavaa.

Nyt, pian viidentoista kuukauden ikäisenä, lapsi tapailee sanoja ja askelia ja tuntuu ymmärtävän lähes kaiken mitä sille puhutaan. Se konttaa pyydettäessä innoissaan suihkuun, potalle ja "keinumaan" (eli ulko-ovelle), etsii kissan, ankan tai nallen, hokee "keikaa" aina keinun nähdessään ja "että, että" halutessaan tuttipullon (johon se hiukan ristiriitaisesti kyllä yleensä haluaa maitoa) ja laulaa muun muassa Antti Tuiskua (tietenkin kappaletta Keinutaan).

Kun useimmat lapset ikätoverit kävelevät jo oikein sujuvasti ja moni paljon nuorempikin osaa jo reilusti enemmän sanoja, on helppoa ajautua pohtimaan, että onkohan tuo ikuisesti hidas kehittyjä, tai että pitäisikö tästä kaikesta vetää jotain johtopäätöksiä lapsen oppimiskyvystä. Saan toistuvasti muistuttaa itseäni siitä, että paljon tärkeämpää on se, settä lapsi mitä ilmeisimmin on sosiaalisesti oikein hyvin kehittynyt ja ettei esimerkiksi parin kuukauden ero ensimmäisten sanojen oppimisessa tutkitusti kerro siitä, miten kielellinen kehitys myöhemmin tulee jatkumaan.

Ei tuossa lapsessa taida olla mitään vikaa.

Ladataan...
Äitiyskoe

Tässä jatkoa muutaman viikon takaisille unikoulusepustukselle. Nyt on nimittäin siirrytty seuraavaan vaiheeseen eli siis lapsi nukkuu hyvin! Seuraavassa koetan jotenkin avata että miten tähän päädyttiin, vaikka päällimmäinen tunteeni on, että enhän minä oikeastaan tehnyt tuolle mitään...

Edellinen unikoulurupeamahan siis jäi siihen, että lapsi karjui ja valvoi yöllä tuntitolkulla suuremmin välittämättä mistään mitä tein. Yön sekoilussa oli kuitenkin selvä kaava: lapsi havahtui, mutta oli selvästi väsynyt ja halusi itsekin nukkua. Se saikin unen päästä kiinni, mutta havahtui aina hyvin pian uudestaan. Rohkaisevaa kuitenkin oli se, että lapsi itsekin halusi olla sängyssään. Siispä piti vain kestää muutama yö, ja rasittava vaihe meni kuin menikin ohi.

Seuraava vaihe oli se, että lapsi heräsi pari kertaa yössä, parkaisi, mutta jos otin sen syliin, se halusi heti takaisin sänkyynsä ja halusi vain, että pidän kättä sen selällä, kunnes saa nukahdettua. Toimin näin. Lopetin myös lapsen nostamisen kun ei se sitä edes halunnut, pidin vain kättä selällä. Ja parin yön jälkeen lopetin senkin.

Ja nyt se sitten nukkuu yönsä läpi! Välillä se parkaisee tai kieriskelee sängyssään, jonkun kerran on jopa noussut seisomaan (silloin olen nostanut sen takaisin makuuasentoon), mutta rauhoittuu ihan itsekseen ja jatkaa uniaan. Joskus tutti on tippunut suusta ja sen olen tyrkännyt takaisin huulten väliin, mutta taidan lopettaa senkin ja alkaa suunnitella tutista luopumista.

En voi edelleenkään vannoa, että tämä olisi täysin pysyvä tila, tai että millään tekosillani olisi suora yhteys lapsen uniin, mutta silti, tässä vielä vaiheittain esitettynä unikouluni:

Vaihe 1: Nukahtaminen omaan sänkyyn, ilman maitoa illalla

- Huoledi, että lapsi on kylläinen ja valitse keinosi. Suosittelen lämpimästi ns. musikaalista tylsistyttämistä eli sitä että laulat yhtä ja samaa veisua kunnes lapsi pakenee hoilotusta unten maailmaan. Ei puhetta, ei liikkumista. Sama paikka, sama aika.

Vaihe 2: Yöllä ei juoda maitoa

- Jos lapsi vaatii yöllä juotavaa, anna vettä.

Vaihe 3: Yösyömisen lopettaminen kokonaan

- Itse käytin välivaiheena nokkapulloa, joka ei ollut lapselle kovin mieleinen.

Vaihe 4: Lasta rauhoitellaan vain taputtelemalla/silittelemällä yöllä

Perussäännöt: Esimerkiksi vaiheessa kaksi voi hyvin pysytella jonkin aikaa ja kerätä voimia seuraavaan vaiheeseen. Jos rääkyminen menee aivan järkyttäväksi, tarjoan maitoa, hytkytän lasta sylissä tai otan sen viereeni nukkumaan. Yksi kerta ei pilaa kokonaisuutta. Yöllä ei kuitenkaan puhuta, makuuhuoneeseen ei laiteta valoja, eikä illalla syödä makuuhuoneessa.

-

Voin kertoa, että tämän kokemuksen jälkeen olen kuin uskoon tullut joka haluaa kuuluttaa ilosanomaansa kaikille. Että hei, sen lapsenhan tosiaan voi saada nukkumaan, ihan yksinkertaisin konstein ja ilman suurta huudatusta. Että unikoulu voi mennä aika kivuttomasti, ja tapoja on monia.

Ja että jos yhä horiset että ei se nyt niin paha ole herätä kerran tai pari yössä niin se kertoo vain siitä että et taida muistaa millaista on kun ei tarvitse heräillä ainakaan jonkun toisen takia. Paitsi että horise vaan, jos se auttaa sinua jaksamaan.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kun meidän perheessä korvatulehdus iskee, se iskee tietenkin minuun eikä lapseen. Tällä kertaa se iski sellaisella voimalla, että vasemmasta korvastani posahti saman tien tärykalvokin, ja voin kertoa, että sehän sattui. Siinä lattialla tuskissani maatessani koetin viihdyttää lasta juttelemalla ja kieltää sitä kiskomasta hiuksiani, ja hoin itselleni että kunhan tämä tästä edes ihan vähän helpottaa, kykenen ehkä taas ajattelemaan edes sen verran että keksin mikä olisi se oikeasti fiksuin tapa toimia.

Koettelemusten kasvattavasta ja opettavaisesta merkityksestä ihmisen elämässä jaaritellaan kaikenlaisia korulauseita, mutta oikeasti krooniset sairaudet kyllä myös saattavat totuttaa asioihin, joihin ei oikeastaan pitäisi tottua. Yksi tällainen asia on kipu.

Omat krooniset sairauteni, migreeni ja endometrioosi ovat tosiaankin totuttaneet siihen, että joskus sitä nyt vaan voi niin huonosti, että on toimintakyvytön (korkea verenpaine taas on totuttanut ainoastaa syömään päivittäin lääkkeitä, koska eihän se juuri muuten tunnu, eikä minulla liity ruokavalioonkaan). Migreenini on onneksi ollut jo vuosia tosi harvinainen, eikä se pahimmillaankaan ollut mikään kamalimman laadun migreeni joka voi jatkua päiviä. Eikä migreenissä oikeastaan edes pahinta ole se, että kipu olisi aivan valtavan kova, se vain on jotenkin niin kokonaisvaltainen, aiheuttaa pahoinvointia ja vie toimintakyvyn, että sen aikana oleminen on tuskaa. Endometrioosissa taas isoin juttu oli juuri se, että kipu oli niin valtavaa. Pahimpia viiltävän kivun hetkiä voisi verrata ehkä hampaan poraamiseen ilman puudutusta, sillä vastaavalla tavalla endometrioosin aiheuttama kipu tuntui lävistävän kokonaan, viilto vain lähti jostain vatsanpohjasta ja kävi läpi rinnasta varpaisiin osti tuntuen. Silloin kun se tuntui kaikista terävimpänä, pyörryin.

Sunnuntainen korvatulehduksen ja tärykalvon puhkeamisen yhdistelmä tuntui hetkellisesti lähentelevän samaa tasoa. Siispä otin kivun vastaan lattialla maaten. Opin tämän toimintatavan jo kauan sitten, kun pari kertaa kipuihin pyörryttyäni tajusin, että heti pahimman kivun tullessa on paras asettautua niin, että vaikka pyörtyisi, ei kolauttaisi esimerkiksi päätään vaarallisesti. Toinen oppimani juttu - jonka päähäni itseasiassa tolkutti eräs ihana sairaanhoitaja erään kivuliaan operaation yhteydessä - on että täytyy muistaa hengittää. Kun koskee tai kun jännittää, ihminen usein spontaanisti pidättää hengitystään. Se kuitenkin vain lisää pyörtymisen riskiä. Siinä lattialla sikiöasennossa tuskaillessani koetin siis vetää pitkiä henkäyksiä ilmaa sisääni.

Toivuttuani pahimmasta kivusta ja saatuani lapsen nukkumaan aloin googlailla oireitani ja päättelin, että tärykalvohan sieltä korvasta on mitä todennäköisimmin puhjennut. Varasin seuraavaksi aamuksi lääkäriajan ja koetin saada unta kipulääkkeiden turvin. Sängyssä unta odotellessani mietin, että ehkä minun täytyy hieman tarkistella käsityksiäni siitä, mikä on normaalia kipua.

Endometrioosi totutti minut siihen, että kipu voi saada silmissä sumenemaan, tehdä liikkumisesta vaikeaa ja viedä yöunet. En oikein itsekään ymmärrä, miksi kestin vuosia jopa pyötyilyä aiheuttavaa kipua vaatimatta isompia tutkimuksia. Ehkä siksi, että kun ensimmäistä kertaa jo teininä kerroin kivuista lääkärille, niihin ei suhtauduttu kovin vakavasti, vaan ne kuitattiin hieman tavallista kovempina kuukautiskipuina. Lopulta, kun pääsin erikoislääkärin tutkimuksiin, kommentti oli että minulla taitaa olla aika korkea kipukynnys sillä useimmat joilla on vastaavanlaisia kasvaimia, eivät ole enää täysin työkykyisiä. Ei sellaista kipua silti pitäisi kenenkään joutua sietämään, ei ainakaan vuosikausia, ilman kunnon lääkkeitä. Eikä sellaista kipua pitäisi normalisoida, ei lääkärin eikä potilaan.

Korvakipuisena valvoessani lupasinkin itselleni ottaa jatkossa kaikenlaiset kipuilut vähän vakavammin. Lupasin muistaa, että jos minä koen jonkun kivun kovana, se luultavasti on sitä. Että jos ajattelen, että koskee vähintään yhtä kovasti kuin synnytyksessä, kyseessä ei ole ihan pikkujuttu.

 

Ladataan...
Äitiyskoe

Olipas kertakaikkisen ihana Pride-kulkue piknikeineen! Koko pitkän, aurinkoisen lauantai-iltapäivän lojuin viltillä Kaivopuistossa siemaillen skumppaa ja limpparia, napostellen herkkuja, nauraen, laulaen ja seuraten, kuinka lapseni nautiskelee uusien ja vanhojen ystävien seurasta. Lapsi kulki sylistä syliin, konttasi kahmimaan vielä yhden mansikan, kurotti varastamaan taas uuden ihmisen silmälaseja, ihasteli koiria, muita lapsia ja ilmapalloja ja otti välillä torkut.

Pride-kulkueeseen osallistui tänä vuonna huikeat 100 000 ihmistä, ja sen kyllä huomasi. Sen lisäksi, että ihmisiä oli paljon, mikä tietysti loi hienon tunteen joukkovoimasta, tunnelma oli ylipäätään aivan ihana. Piknikillä Kaivopuisto oli täynnä väriä, kasvomaalauksia, upeita asuja, iloista musiikkia ja riemua.

Monelle Pride on tilaisuus, jossa kerrankin voi turvallisin mielin pitää kädestä rakasta ihmistä ja suudella julkisesti. Tänä vuonna huomasin enemmän kuin aiemmin, että se on myös tilaisuus, jossa monenlaiset perheet ovat kerrankin normaaleja. Ja se tuntui aivan mahtavalta.

Minähän en tietenkään elä missään sateenkaariperheessä, mutta tässä minunkin tilanteessani huomaa, ettei edusta ihan sitä perinteistä perhekäsitystä. Joskus se tuntuu vähän raskaalta. Olipa kyse sitten mainoksista, pankin laskemista kustannuksista perhe-elämälle, perheen lomamatkalle tai perheasunnolle, tai vaikkapa perhelipuista tapahtumiin, huomaan toistuvasti, että niissä kuvataan erilaista perhettä kuin omani. Niissä perheen muodostaa kaksi aikuista - jos näitä jotenkin on kuvattu, yleensä mies ja nainen - ja lapset, joita on yleensä kaksi tai kolme. Kyllähän sen ymmärtää siinä mielessä, että tietysti tuollaisia perheitä on eniten, mutta kyllä se silti joskus vähän kirpaisee. Tulee niitä hetkiä, jolloin kokee olevansa näkymätön, jotenkin vääränlainen.

Pride-kulkueessa satuimme vahingossa kävelemään alkuun sateenkaariperheiden blokissa - minä, lapsi ja neljä miesseuralaistamme. Alkuun se nauratti, mutta tuntui sitten kuitenkin aika sopivalta. Perhe kuin perhe, eikä se nyt niin valtavaa venymistä vaadi että meidät jonkinlaisena perheenä ymmärtää, totesimme.

Ja samalla tajusin, että vaikka vuosikausia ajattelinkin saavani perheen sitä perinteisintä reittiä, tämä omalaatuinen perhe on tavallaan myös ollut unelmani. Luulen että se ajatus on iskostunut mieleeni jostain vuosituhannen alun amerikkalaisista tv-sarjoista, että jokainen voi luoda ympärilleen perheensä, ja että ystävätkin voivat muodostaa perheen (Eikä tämä kyllä ole vain minun ajatukseni, vaan ajatusta perhekäsityksen muutoksesta tukee tutkimuskin). En tainnut suoranaisesti unelmoida siitä, etten olisi parisuhteessa, mutta siitä kylläkin, että minun ja lapseni elämässä olisi useita rakkaita ja läheisiä ihmisiä, meidän oma yhteisömme, joka ei ole sulkeutunut kuoreensa eikä liian tiukasti määritelty.

Lauantaina kotiin tullessani olin euforisen onnellinen. Rakastan pitkiä, laiskoja kokoontumisia isohkolla porukalla - iltaan venähtäviä brunsseja ja piknikejä jolloin ei ole kiire yhtään mihinkään, keksitään loputtomasti huonoja vitsejä, syödään sipsiä ja kaadetaan lasiin vielä pieni tilkka juomaa eikä juututa puhumaan mistään turhan vakavasta pitkäksi aikaa. Lapsen saamisen myötä surin, että sellaisten aika on ohi, mutta lauantai osoitti, että eihän se ihan niinkään ole. Ainakin vielä toistaiseksi lapseni on erinomaista seuraa ja arvostaa kun ympärillä on monta aikuista, joista aina joku jaksaa hyppyyttää, ilveillä ja ihmetellä että missä se nenä nyt olikaan, ja sillä välin äiti saa ottaa rennosti ja nauttia vetelän rentoutuneesta tunnelmasta.

Pages