Ladataan...
Äitiyskoe

En ole enää hetkeen ollut ollenkaan kärryillä, että mikä viikko saatika päivä raskaudessa on meneillään. Laskutapa on vaihtunut siihen, paljonko on jäljellä laskettuun aikaan. Nyt jäljellä on reilut kaksi viikkoa.

Viikko sitten tiistaina ajattelin jo hetken että lähtö synnyttämään on edessä. Ilmeisesti perinpohjaiset tutkimukset Naistenklinikalla laukaisivat kivuttomat supistukset, joita tulikin sitten koko illan ajan aika säännöllisesti kymmenen minuutin tai vartin välein aina viidestä alkaen yli puolen yön. Soitin jo päivystykseenkin, mutta kätilö rauhoitteli, että ihan hyvin niitä supistuksia voi tulla pitkäänkin.

Koetin ottaa rennosti, mutta on aika vaikea rauhoittua kun kymmenen minuutin välein supistus vetää koko kropan kireäksi ja samalla yrittää kovasti tunnustella, koskeeko mihinkään (ja tietysti koskee ihan jo lihasjännityksenkin takia). Koetin löytää siedettävää asentoa ja mietin että missä vaiheessa pitäisi soittaa äidille tai synnytykseen lupautuneelle kaverille, että tuntuisi oudolta soittaa yhtään kenellekään keskellä yötä, että pitäisikö pukea valmiiksi jotain yöpukua fiksumpaa päälle.

Sain siinä lepäillessäni kehiteltyä aikamoisen stressin kaikista tekemättömistä töistä: että vaatteet oli lajittelematta, en ollut ostanut vielä ollenkaan pieniä vaippoja ja asunto oli muutenkin ihan sekaisin. Lopulta joskus kahden aikaan tunnin nukuttuani jouduin sanomaan itselleni että nyt nainen rauhoitut, ei omasta synnytyksestä nuku ohi.

Viimeisen viikon ajan supistuksia on tullut päivittäin, muttei enää säännöllisesti ja olen järjestellyt vauvan tavaroita pikkuhiljaa. Nyt kaikki alkaa olla valmiina, ja kun raskaus on jo näin pitkällä, ei senkään puolesta olisi huolta vauvan syntymisestä. Mutta ainahan elämään voi löytää jotain jännitettävää, ja nyt olen keksinyt vapuksi niin paljon tekemistä, etten enää tiedä toivoisinko vauvan syntyvän pian vai että pääsisin toteuttamaan kaikki vappusuunnitelmat.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Laskettuun aikaan on nyt hieman yli kolme viikkoa. Tuntuu, että olen ollut ikuisesti raskaana, eikä se lapsi tule koskaan. On ikävä juoksemista, mahallaan makaamista ja sitä ettei kumartuminen olisi haaste.

Tapahtunutta lähiaikoina:

Jäin äitiyslomalle. Aiemmin koko asia tuntui vähän ahdistavalta, se ajatus etten oikeasti mene tosi pitkään aikaan töihin, mutta loppua kohden alkoi tuntua, että tauko tekee oikein hyvää. Saanpahan nyt samalla miettiä, että mitä oikeastaan jatkossa haluan tehdä. Toisaalta suuret suunnitelmani siivoamisesta, kaikkien kavereiden tapaamisesta jne eivät varsinaisesti ole toteutuneet, sillä olen taas ollut flunssassa (tai ehkä tämä on ainakin osittain allergiaa).

Elämäni täyttyi vauvan kamoista. Kävin shoppailureissulla hehkeässä Vantaan Tammistossa ostamassa muun muassa vaunut, äitiyspaketti saapui, veljenvaimo antoi kolme kassillista vaatteita, serkku toi säkillisen kaikenlaista tavaraa rintapumpusta vaipanvaihtoalustaan, ja ostelin itse kirppiksiltä muun muassa kestovaippoja ja pienimpiä mahdollisia bodyjä. Voi herran jestas sitä tavaran määrää. Mutta kun äitini vielä osti kauniin neulehaalarin jossa vauvan varmaankin saisi pidettyä lämpimänä kotimatkalla sairaalasta, kaikki välttämättömin taitaa pikkuhiljaa olla hankittuna. Huh.

Vatsa paisui vielä lisää. Kuten sen toki kuuluukin. Ja olo ei kyllä siitä ole varsinaisesti parantunut, vaan alkaa jo tuntua aika raskaalta. Hyvä juttu on tietysti se, että vauva on kasvanut hyvin.

Munuaiseni joutuivat koetukselle. Vähän ennen äitiysloman alkua otetuissa verikokeissa munuaisarvot olivat koetukselle. Äitiysloman ensimmäisellä viikolla otettiin toinen kierros testejä, ja arvot olivat kohonneet entisestään. Eilen Naistenklinikalla tilannetta pohtivat gynekologi ja sisätautilääkäri, ja päätettiin, että viikon päästä tapaan kätilöä, kahden viikon päästä otetaan taas verikokeet ja tapaan lääkärin. Kuulemma on ihan normaalia, että raskaus koettelee munuaisia etenkin niillä, joilla on jo ennen raskautta ollut verenpainetta. Nyt minun tulee kuitenkin tarkkailla ettei mitään muita raskausmyrkytyksen oireita ilmaannu ja että vauva liikkuu riittävästi. Ei siis vielä mitään paniikkia, mutta vähän jännitystä elämään kuitenkin.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Näin vaalien jälkeen sopinee laittaa blogiin tämä kuva.

Tämä vanha sveitsiläinen vaalimainos tuli vastaan Hesarissa muistaakseni alkuvuodesta, ja se nauratti kovasti minua ja äitiäni, joka sattui juuri sopivasti olemaan vierailulla luonani. Vanha mainos vastustaa naisten äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta. Saksaa taitamattomille suomennetakoon, että teksti tarkoittaa kutakuinkin "Äiti tekee politiikkaa! Naisten äänioikeus ja vaalikelpoisuus EI" (Olen lukenut pitkän saksan äitini toiveesta, joten saksankielikin on vähän meidän yhteinen juttu.) Kuvassa lapsi rääkyy lattialla ja paha musta kissa on ilmeisesti hypännyt ikkunasta kehtoon. Tämä kaikki on mitä ilmeisimmin pahan, kodin ulkopuolisista asioista kiinnostuneen äidin syytä.

Minulle ja äidilleni tämä mainos kaikessa naurettavuudessaan osui ja upposi, sillä äitini on paitsi ollut aktiivinen poliittisesti, myös mennyt töihin lastensa ollessa varsin nuoria - kuten kahdeksankymmentäluvulla oli hyvin tavallista. Minä taas olen tänä keväänä tehnyt taas aivan innoissani kahden kaverini kuntavaalikampanjoita. Olen kokoustanut, viilannut tekstejä, tilannut painotuotteita, leiponut ja jakanut mainoksia. Oikeastaan työ alkoi jo syksyllä, samoihin aikoihin vauvaprojektin kanssa.

Kevättalvella tuon mainoksen äärellä pohdin, että taidanpa suurentaa sen jääkaapin oheen naurattamaan itseäni. En nimittäin ajatellut luopua aktiivisuudesta lapsen synnyttyäkään, vaikka tuohan lapsi hommaan haasteensa, enkä taatusti jatkossa voi olla mukana ihan samalla intensiteetillä. Mutta kampanjoiden tekeminen on yksinkertaisesti älyttömän hauskaa, ja lisäksi haluan kaikilla mahdollisilla tavoilla sanoa, että ei, se lapsi ei joudu kadotukseen, vaikka äiti tekisikin työtä tärkeiksi katsomiensa asioiden eteen.

Naisten määrä kunnanvaltuustoissa muuten kasvoi näissä vaaleissa, ja esimerkiksi Espoossa valtuustoon valittiin seitsemän lapsen yksinhuoltaja (!!) Habiba Ali (Hesarin juttu hänestä täällä), joka kyllä valaa ainakin minuun aikamoista luottoa siihen, että elämään voi mahtua monenlaista.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Jäin äitiyslomalle tämän viikon alussa. Läksiäisiä varten pomo kysyi, kuinka avoimesti olen kertonut tilanteestani töissä (ajatuksena kai että pitääkö aihetta jotenkin vältellä). 

No, minähän olen puhunut varsin suoraan. Jos asia on jotenkin tullut ilmi, olen sanonut että olen ihan yksin tätä lasta hankkimassa, ja aika monesti olen myös maininnut, että tässä on takana terveyteen liittyviä syitä ja ihan senkin olen selventänyt, että lapsi on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla ja lahjoitetuilla siittiöillä (tämähän tulee esiin esimerkiksi siinä, että en yhtään tiedä, millaisia geenejä lapselle sieltä tulee).

Kaikki tämä on tullut keskusteluissa mielestäni aika luontevasti. Ei minulla ole tässä mitään hävettävää tai salailtavaa, joten miksi en voisi asiasta puhua.

Olen miettinyt, miksi alusta asti tuntui niin luontevalta jutella lapsen hankinnasta useille ihmisille - paljon useammille, kuin aiheesta yleensä suunnitteluvaiheessa tai aivan raskauden alussa puhutaan. Yksi syy on toki luonteeni: olen ylipäätään aika avoin, en halua valhdella enkä keksiä tekosyitä, vaan tuntuu helpommalta kertoa suoraan, mitä omassa elämässä on meneillään. Toisaalta myös tilanteen erikoisuus toi osansa. Tämä ei ole ihan tavallista lapsenhankintaa, joten tässä on riittänyt ihmettelemistä, hoidot vaikuttivat arkeenkin. Ajattelin myös että oli helpompaa selittää asiaa jo varhaisessa vaiheessa eikä sitten ihan yllättäen kertoa olevansa raskaana, yksin elävältä kun sitä ei yleensä odoteta. Ajattelen myös, että turha tästä mitään tabua on luoda, tai että kun se sellainen monelle on, voin sitä vähän purkaa. Ihan hyvinhän siitä voi puhua, että tässä on nyt vähän haasteita ja niitä pitää taklailla.

Haluanko puhua kavereiden kanssa myös siksi, että minulla ei ole sitä puolisoa, jonka kanssa näitä ajatuksia purkaa? Ehkä. En toisaalta toistaiseksi ole ihan kamalasti osannut puolisoa kaivata näitä pohdintoja tukemaan. Olen ollut niin varma siitä, että haluan tätä ja että kyllä tämä juttu jotenkin hoidetaan, ettei sitä ole ihan kamalasti tarvinnut vatvoa. Kaverit ovat tsempanneet, joten olo ei todellakaan ole ollut yksinäinen. Jollain tapaa on myös tuntunut hyvältä, että tämä on minun oma juttuni. Minun unelmani, minun yritykseni. Voi olla, että se liittyy surkeasti päättyneen avioliittoni luomaan tunteeseen siitä, ettei elämäni ole omassa hallinnassani, etten voi vaikuttaa siihen, mitä minulle tapahtuu, ettei mikään tekoni voi pelastaa lopputulosta. Nyt se, että sain päättää itse, kysymättä keneltäkään, että hoitoihin ryhdytään, ja mahdollisimman pian, tuntui hyvältä ja loi varmuutta.

En voinut vaikuttaa hormonitoimintaani, siihen, kiinnittyikö alkio kohdunseinämään, tai pysyykö se siellä, mutta muuten tilanne on ollut pitkälti omissa käsissäni. Minä sain päättää aikataulusta, riitti että minä ehdin juoksemaan lääkäreillä. Jos minun hermoni pysyvät hallinnassa, kenestäkään muusta ei tarvitse murehtia. Riittää, jos minä osaan sopeutua tilanteeseen, ja opin pärjäämään lapsen kanssa.

Se, että puhuin ajoissa kavereille teki jollain tapaa tästä projektista myös tosi yhteisöllisen: kaverit jännittivät kanssani, milloin hoitoihin päästään, tsemppasivat ja odottivat innoissaan, miten sujuu. Tuntui kivalta, että jo ihan alussa aika moni tiesi, missä mennään.

Sittemmin olen kyllä päässyt yllättämäänkin ihan riittämiin: en ole mainostanut raskautta somessa, joten edelleen tulee vastaan kavereita, jotka eivät ole edes tienneet minun olevan raskaana. Ja nythän se onkin sitten jo mielenkiintoisempi keskustelu. Mutta mikäpä siinä, kerron taas suoraan että mistä tässä kun kyse.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Raskaana ollessa keskustelut siirtyvät normaalia useammin ihan pyytämättä ja yllättäen sille kuuluisalle nextille levelille. En pahastu kavereiden herjasta, ja olen vastaillut suoraan kaikenlaisiin kysymyksiin, mutta kyllä nämä joskus yllättävät. Ja oman jännän kulman tuo aina välillä se kuka sanoo mitä missäkin tilanteessa.

Tässä parhaimmistoa tai pahimpia, miten sen nyt ottaa:

"Mä luulin ettet sä enää ole edes kiinnostunut miehistä." (Työkaveri kun pomo oli kertonut henkilöstöpalaverissa mun jäävän äitiyslomalle.)

"Niin siis... Onko sulla muka joku mies?" (Kaveri ravintolassa kerrottuani etten ota viiniä koska olen raskaana.)

"Oliko tää nyt ihan vahinko vai suunniteltu?" (Sama kaveri jatkoi asiallisia kysymyksiä.)

"Noh... Mitäs tähän nyt pitäisi sanoa?" (Työkaveri kerrottuani ihan kahdenkesken olevani raskaana. Meinasin sanoa että esimerkiksi onnitteleminen on normaalia.)

"No kyllä siellä jotain pitäisi näkyä jos siellä jotain olisi" (Lääkäri tutkaillessaan ultrassa sikiön jalkojen väliä kysyttyäni arviota sukupuolesta)

"Sä varmaan hankit sellaiset juoksurattaat." (Työkaveri noin tunti raskausilmoituksen jälkeen. Ja ei, en tiedä miksi hän ajatteli että haluaisin sellaiset, en ole kovin urheilullinen.)

"Muista hankkia rintakumeja!" (Veljeni iltapalapöydässä. Kyllä se nyt vähän huvitti.)

"No mä vähän arvasinkin tämän kun olen kuunnellut miten olet oksennellut tuolla vessassa" (Työkaverin kommentti raskausuutiseen - vaikka en siis ole oksentanut raskauden aikana kertaakaan, en etenkään töissä.)

"Nyt elämästäsi tulee oikeasti täyttä, sellaista täydellistä." (Puolitutun onnittelulause - jäin miettimään että onko se sitten tähän mennessä ollut täysin vaillinaista...)

"Siitä se elämä alkaa!" (Muutamankin puolitutun onnittelulause.)
 

Share

Pages