Ladataan...
Äitiyskoe

Kun äiti hakee töitä, lapsi sotkee menemään. 

Olen viimeisen reilun kuukauden aikana hakenut töitä aktiivisesti. Paikkojen etsimiseen ja hakemusten tekemiseen menee sen verran paljon aikaa ja energiaa, että moni muu juttu saa usein väistyä. Muun muassa siivoaminen. Kotimme onkin aikalailla jatkuvassa kaaoksessa.

Jos hakemukset jotenkin saakin tehtyä ja vieläpä onnistuneesti, edessä on seuraava haaste, eli haastattelut.

On aina hyvä fiilis, kun tulee kutsu haastatteluun, mutta jo kutsupuhelun aikana ehdin kelata mielessäni, että mistäköhän se lapsenvahti tällä kertaa järjestyy. Olen toistaiseksi saanut kutsun kolmeen haastatteluun ja joka kerta lapsenvahdin hankimisessa on ollut oma säätönsä. 

Työhaastattelut ovat tietysti päiväsaikaan, ja silloin lapsenvahdin saaminen on minulle kaikista hankalinta, koska kaverini ovat tietysti töissä (tai muutamat ovat toki itse äitiyslomalla, mutta heidän hankala ottaa toinen pieni hoitoon). 

Ekan haastattelun ajaksi päädyin palkkaamaan lapselle MLL:n lapsenvahdin. Se toimi hyvin, eikä reilun parin kympin hintakaan ollut paha, mutta vähän silloin kyllä mietin, että paljonkohan tämä työnhaku lopulta tulee maksamaan, jos pitää käydä monissa haastatteluissa (kun yhteenkin paikkaan voi olla jopa kolme haastattelua).

Säädön keskellä mietin taas, pitäisikö lapsesta mainita mitään. Kertaalleen lapsi on alkanut itkeä kesken puhelun, ja silloin tilannetta on ollut ihan pakko selittää.

Ja sitten tulee se haastattelu, ja huomaan olevani ihan hukassa. Postauksen kuva on Räntä Hilppula -taiteilijanimeä käyttävän kaverini näkemys minusta työhaastattelussa. Olen hihitellyt sille nyt loputtomasti, lähinnä koska se on aikalailla osuva.

Kun päräyttää haastatteluun keskeltä lapsenhoitoa saa miettiä että onkohan mekolla puklua ja että mitäköhän minä joskus teinkään työkseni. Ei sillä että uskoisin, että ammattitaito olisi tässä alle vuodessa johonkin kadonnut, mutta kyllä sen työvaihteen palauttelu ehkä kuitenkin puolisen työpäivää vähintään vie - niinhän se on kesäloman jälkeenkin. Työhaastattelussa pitäisi vielä saada itsestään esiin se kaikista parhain osa, ja siinä on nyt ollut vähän haastetta.

Että juu, on siellä tosiaan tullut mainittua niin pubivisasta kuin päiväkotikuvioistakin. Jälkeenpäin tekee välillä mieli lähinnä facepalmata omalle menolle. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Hyvät ihmiset, tämä tässä on Pelastus:

Kyllä. Tuo ruma, jo hieman rikkinäinen pikkuotus, joka räksyttää ja liikkuu epämääräisesti. Lelu, jota en ikinä olisi ostanut lapselleni, enkä kehtaisi viedä kenellekään lahjaksi.

Tuon rumiluksen ansiosta olen kuitenkin saanut tehtyä useamman työhakemuksen. Lapsi nimittäin pitää joululahjaksi saamaansa koiraa hyvinkin kiinnostavana. Siispä laitan se päälle siinä vaiheessa kun lapsen hermot alkavat mennä äidin näpyttäessä tietokonettaan aivan liian pitkään, ja saan jatkaa hakemuksen tekoa vielä hetken.

Työnhaku lapsen seurassa on lähtökohtaisesti vaikeaa, mutta ehdottomasti hankalimpia ovat nettilomakkeet, joita ei voi tallentaa keskeneräisinä. Kun syöttää työhistoriaa ja koulutustietojaan sekä arvioi kielitaitoaan taas uuteen palveluun, aikaa kuluu paljon enemmän kuin mitä kahdeksankuinen vauva jaksaa viihtyä yksin touhuissaan.

Hakemuksen saattaminen valmiiksi lapsen kitistessä vieressä on ihan mahdotonta, joten lelu joka antaa muutaman minuutin lisää aikaa on korvaamaton. Sen pidempään rakin räksytystä ei kyllä jaksa kuunnella.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi alkoi viimein ryömiä, kahdeksan ja puolen kuukauden iässä. Olinkin jo odotellut ja ehdin jo vähän miettiä, että onko kaikki kunnossa, kun se ei myöskään istu ilman tukea. Eikä myöskään sano yhtään sanaa, eli en voi sanoa, että se nyt on niin edistynyt muuten, ettei motoriikka siksi ole kehittynyt.

Neuvolassa lääkäri kiinnitti huomion siihen, ettei lapsi myöskään varsinaisesti ota painoa jaloilleen. Se kyllä pomppii aina sillointällöin, mutta ei sitä voi miksikään painon kannatteluksi kutsua. Kuulemma yleensä kahdeksankuiset jo ottavat kunnolla painoa jaloilleen, ja meidän pitää nyt mennä ylimääräiseen tarkastukseen kymmenkuisena.

No niin, lapsi ei siis ole mitään motorisen kehityksen etujoukkoa, ja kyllä sitä nyt sopii hiukan kannustaa liikkumaan ja tarkkailla tilannetta.

Lääkäri kuitenkin totesi, että lapsi on sosiaalisesti hyvin kehittynyt. Sillä lääkäri viittasi siihen, että lapsi seurustelee innoissaan, juttelee, lähtee mukaan leikkeihin, temppuilee ja kiukustuu kun se kielletään, osoittaa selvästi oman tahtonsa ja niin edelleen.

Äkkiseltään ajatellen tuntuu vähän omituiselta pitää vaikkapa loputonta lusikantiputtelua tai tahtojen mittelyä minään upeina juttuina. Mutta sitähän ne ovat, ja lääkäri kyllä havainnoi lasta tarkkasilmäisesti (ja -korvaisesti, sillä osan tiedoista hän toki nappasi minun selostuksesta) kun huomasi tuon kaiken.

Kehityspolilla pari kuukautta sitten lääkäri kirjasi lapsesta muun muassa että se vastaa aikuisen hymyyn. Se kuulostaa pieneltä jutulta mutta on oikeasti iso.

Ehkä kaikkea tätä voisi painottaa meille huolehtivaisille (ja huolestuvaisille) vanhemmille. Että ei kannata vain odottaa niitä kääntymisiä, konttaamisia, ensimmäisiä askelia ja sanoja, vaan huomata vähän pienemmät jutut, joilla voi kuitenkin olla tosi iso merkitys. Sillä vaikka on toki tärkeää, ettälapsi on fyysisesti kunnossa, mutta on se aika tärkeää, että sosiaalinen puolikin toimii. Että lapsi oppii toimimaan toisten ihmisten kanssa, osaa ilmaista oman tahtonsa ja oppii, ettei kaikki ole sallittua. 

Kuva: hyvä motivaattori, kuten sähköjohto, kannustaa ryömimistreeneissä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Lumi-infernoksi mainostettu sääilmiö saapui Helsinkiin. Mietin, että nyt sitten testataan, miten minä ja vaunut pärjäämme kinoksissa. 

Kun heräsin puoli kahdeksan maissa, vilkaisin ulos ja huomasin, että katumme toisen puolen jalkakäytävä oli jo aurattu, ja että toisellakin irtolunta oli vain pari senttiä. Se siitä sitten, tuumin.

Kun ennen lapsen syntymää tein hankintoja, sain aika monta neuvoa esimerkiksi siitä, millaiset vaunut kannattaisi hankkia. Minulle kerrottiin, että niissä pitäisi olla suuret renkaat jotta niillä pärjää lumihangessa, että kääntyvä työntöaisa on tärkeä, että kääntyvät etupyörät tekevät vaunuista kiikkerät, että liian pieniin kieseihin lapsi mahtuu vain pari kuukautta ja että kankainen tavarakori hajoaa heti. Muun muassa.

Lisäksi minulle annettiin neuvoja muun muassa parhaista hoitopöydistä ja siitä miten synnytyksessä kannattaa toimia, kehuttiin kantoliinan ihanuutta ja pidettiin hankalana elämää ilman autoon tulevaa turvaistuinta.

Pidän ihan hyvänä sitä, että ennen lapsen syntymää tulee juteltuja perheellisten tuttujen kanssa siitä, miten he ovat pärjänneet lasten kanssa ja koska vanhemmuus on vähän myös välineurheilua, niin onhan niistä tarvikkeistakin ihan hyva kuulla. Mutta siihen se sitten kannattaakin jättää.

Kokemus, jonka useimmat äiti-tuttuni tunnistavat: raskausaikana kaikki haluavat puhua kanssasi (ja lähelläsi) lastenhoidosta ja vauvoista, mutta itse et voi oikein osallistua, koska heti kun sinulla on mielipide, joku sanoo että odotapas vaan.

Ja toinen kokemus: neuvoja riittää (ja ne kyllä jatkuvat siinä pikkuvauva-aikana).

Voi että olen tyytyväinen, etten kuunnellut useimpia neuvoja, ja että luotin siihen, että minä tunnen omat tapani parhaiten. Tiesin, etten ole ihminen joka joogailee synnytyssalissa, vaan pikemminkin se joka pysyy rauhallisena ja sietää kipuja kun on joku jonka kanssa voi jutella kaikenlaista (ja se joka luuytimen suuntaan kohdistuvan piikin pelosta huolimatta haluaa epiduraalin). Tiesin, että pärjäämme vallan hyvin ilman hoitopöytää, ja että autoilemme niin harvoin, ettei turvakaukaloakaan kannattanut hankkia. Ja senkin tiesin, että minua ärsyttää enemmän se, jos tulen haalineeksi tavaraa, joka jää käyttämättä, kuin se jos jotain pitää metsästää lapsen synnyttyä.

Neuvojen antajat tarkoittavat hyvää, mutta yleensä neuvoissa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnäkin harvemmalla on lapsenhoitoon liittyvissä asioissa paljonkaan vertailukohtia. Esimerkiksi vaunuista monella on kokemusta vain juuri niistä yksistä jotka itse sattui ostamaan. Niiden suosittelija ei siis oikeastaan pysty kertomaan, ovatko hänen vaununsa muita paremmat. Ja toisaalta tuttuvat voivat elää keskenään aika erilaista arkea ja ovat muutenkin erilaisia. Vaikkapa kantovälineen sopivuuteen vaikuttaa aika paljon kantajan selkä, tai esimerkiksi vuodenaika (alkaa heti ahdistaa kun muistan kokeiluni paksun kantoliinan kanssa hiostavana kesäpäivänä).

Nyt tiet ovat Helsingin kantakaupungissa kolmatta päivää lumipeitteiset ja auratut ja kovan lumen päällä on vaihteleva määrä likaista sohjoa. Kaduilla kävellessäkin tuntuu vähän että sutii tyhjää, joten eihän vaunujen työntäminen niillä mikään valtava nautinto ole. Mutta luulen silti, että mahdollisimman pienet ja ketterät vaunut ovat meille se ainoa oikea ratkaisu, jotta tämä vaunuja surkeasti operoiva mini-ihminen saa lapsensa kanssa liikuttua ahtaissa kaupoissa, mahduttaa vaunut ratikkaan ja saa ne jopa tuotua kapeaan eteiseensä. Hyvin ovat toimineet, meillä, sen voin kysyjille kertoa. 

Enemmän kuin netistä löytyvien lukemattomien "nämä ainakin tarvitset"-listojen lukemista ja lastentarvikeliikkeiden mainosten seuraamista suosittelisinkin jokaiselle sen pohtimista, miten itse elää, ja miten itse haluaa toimia.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. 

Jos rajoja ei aseta kun lapsi on pieni, ei se onnistu isompanakaan.

Varmaankin jokainen äiti ja isä on kuullut nämä lauseet, ja suurin osa on taatusti tehnyt vakaan päätöksen siitä, että itse kyllä sitten osaa kieltää lasta napakasti mutta rauhallisesti, että meillä ei riehuta miten vaan. Ja sitten kun tulee se hetki, että lasta pitää alkaa komentaa tiukasti, aika moni on kuitenkin ongelmissa. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Olen itse onnistunut toistaiseksi pysymään mielestäni aika kiitettävästi rauhallisena lapsen kanssa. Vaikka vauva tietysti joskus itkee, niin ei pikkuvauva kuitenkaan varsinaisesti kiukuttele. Se itkee kun se tarvitsee jotain tai kun joku on huonosti, eli kun sillä on nälkä, kun vaippa pitää vaihtaa, kun väsyttää, koskee tai pitää saada huomiota. Pelkkä huomion takia itkeminen on tietysti välillä raskasta, kun milloin mitäkin pitää saada tehdyksi, mutta lapsi nyt yksinkertaisesti tarvitsee huomiota ja ihan pienelle ei auta mikään muu kuin ihan lähellä oleminen (ja usein syli).

Mutta jossain vaiheessa lapsi alkaa tehdä jotain, mitä pitää kieltää. Ehkä jotain, mikä koettelee sitä rauhallisuutta. 

Oma mussukkani on nyt tässä vaiheessa, eli nyt on aika alkaa sanoa välillä ei, ei saa, älä.

Kurin pitäminen on periaatteessa helppoa, mutta pakko myöntää että kyllä se nyt alkuvaiheessa vähän totuttelua vaatii. Kahdeksankuisesta on vaikea ottaa selvää, että miten tarkoituksellista sen mikäkin toiminta on, ja miksi se jotain tekee, ja siksi on välillä vaikea päättää, miten mihinkin suhtautua. 

Annan esimerkin: lapsi sylkee ruoan pois. No, sehän voi tarkoittaa, että ruoka ei maistu, että suu on täynnä, tai ettei ole nälkä. Ruoka voi tulla ulos suusta ihan vahingossakin. 

No, minun pikku marakattini näyttää kuitenkin keksineen sellaisen ihastuttavan tavan, että hetken syötyään se alkaa jokaisen lusikallisen jälkeen nojautua syöttötuolissa sivulle ja sylkeä sitten lattialle. Alkuun luulin, että se on vahinko, mutta nyt vaikuttaa, että kyllä tuo tekee niin aivan tarkoituksella. Ilmeisesti se on hyvinkin hauska leikki. Ja kun leikin kieltää, lapsi nostaa metakan. Huoh.

Pakkohan lasta on kieltää, mutta on se aika outoa, kun toinen tapittaa supersöpönä ja selvästi innoissan leikistään. Alan ymmärtää vanhempia, joilta kieltäminen aika usein jää. Tai toisaalta en, sillä sen lattian siivoaminen ei tosiaankaan ole lempitouhuani.

Share
Ladataan...

Pages