Ladataan...
Äitiyskoe

Jokaisella neuvola- ja poliklinikkakäynnillämme puhutaan siitä, että lapsi on pieni. Eihän siinä sinänsä mitään, ihan hyvä että kasvua seurataan, mutta jotenkin minun on ollut vaikea ottaa keskusteluja pienestä koosta kamalan vakavasti. Olen toistuvasti sanonut, että olen itsekin ollut tosi pieni lapsi, mutta jotenkin on jäänyt tunne, että lääkärit eivät jotenkin usko sanojani. Sitä on vaikea selittää, mutta tuntuu kuin lääkäreiden mielestä liioittelisin. Että ne uskovat, että olin pieni, mutta en nyt sentään niin pieni kuin lapseni.

Noh, vanhempieni luona ollessani kaivoin sitten esiin oman vanhan neuvolakorttini. Kokokirjauksia lukiessa oli melkein vaikea uskoa silmiään. Lapsi on nimittäin aivan saman kokoinen kuin minä: esimerkiksi neljäkuukautisena olen ollut sitä kolme millimetriä pidempi. Painoa minulla on alusta saakka ollut hiukan enemmän, ja nelikuukautisena ero on korostunut, mutta siitä en ylläty, koska lapsi on tosiaan syönyt huonommin sen jälkeen kun aloin taas antaa sille rautaa (nyt se tilanne on onneksi helpottanut kun lapsi syö enemmän soseita, joten eiköhän painokin nouse). Päänympärys lapsellani taas on muutaman millimetrin suurempi kuin minulla on ollut samanikäisenä.

Ehkä neuvolakorttia voi hyödyntää myös arvioidessaan tulevaa. Vuoden vanhana minä olen ollut 71 cm, ja kolmevuotiaana 87 cm. Jos lapsi siis jatkaa samaa kaavaa niin kaapissani jo olevat lahjaksi saadut koon 80 vaatteet saavat siellä vielä hetken odotella.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Tykkään olla supernainen. Haluan olla supernainen. Toivon, että olisin se ihminen, joka tekee hienoa uraa, jolla on kiva asunto (joka pysyy siistinä), joka leipoo sämpylät ja valmistaa terveellistä ruokaa, joka tekee seikkailumatkoja - ja joka hoitaa lapsensa siinä sivussa erinomaisesti, jaksaen yhä hassutellakin. Haluan olla tyyppi, joka pystyy ihan mihin vaan, joka aina jaksaa.

Lapsen hankkiminen yksin pakottaa aika usein jonkinasteiseen supernaismeininkiin. On keksittävät kikat siihen miten asunto siivotaan ja ruoka laitetaan niinäkin päivinä kuin lapsi ei haluaisi olla sekuntiakaan yksin. On selvittävä katkonaisista öistä, kakkakatastrofeista, viidensistä saman päivän aikana likomäriksi puklatuista vaatteista ja kaikesta muustakin ilman romahdusta, sillä sitä lasta nyt vaan ei useimmiten voi tyrkätä yhtään kenellekään. On jaksettava kuskata koko porukka esimerkiksi junaan, on kannettava kissanhiekkasäkit kaupasta vaunuja työntäen vaikka niitä ei meinaisi jaksaa kantaa silloinkaan kun ne ovat ainoa ostos. On muistettava ja hoidettava neuvoläkäynnit, pankkiasiat, ihan kaikki sopiminen ja paperisota mitä lapseen ja omaan talouteen liittyen on olemassa. Isot ja pienet jutut, niistä on selvittävä ja silloin kun ei pysty tai jaksa yksin, on osattava pyytää apua. Kyllähän se väsyttää.

Kuten sanottu, tykkään olla supernainen. Siksi koen jotain sairasta tyydytystä siitä, että selviän kaikenlaisista koettelemuksista. Kun ekaa kertaa matkustin junassa lapsen ja kissan kanssa, kamalan flunssaisena ja väsyneenä, mietin, että hitto, minähän pärjään. Mutta samalla kyllä mietin, että olisi ihan kiva jos aina ei olisi pakko.

Olin kyllä oppinut sen jo ennen lastakin, että pärjääjän rooli voi olla aika rankka. Kun on ihminen, joka selviää vaikka mistä, niin jotenkin sitä helposti joutuukin selviämään vähän liian paljosta.

Tiedostan kyllä, että olen itse pahin odotusten asettaja. Ei kukaan arvostele, jos koti on sotkuinen eikä tarjolla ole leivonnaisia, mutta itse kyllä toivoisin, että niin olisi. Kaikkien muiden mielestä on ihan ok, jos en saa äitiyslomalla mitään aikaan.

Osaan toki elää itselleni asettamieni vaatimusten kanssa, sillä sitä samaahan olen tehnyt ennenkin, hokenut itselleni, että on ihan ok, jos olen ihan tavallinen keskinkertainen tyyppi. Ei se tilanne lapsen saamisesta varsinaisesti muutu.

Olen ylpeä siitä, että olen mielestäni aika hyvin osannut priorisoida. Jätän mielummin siivouksen kuin lapsen kanssa hassuttelun. Huolehdin ensisijaisesti nukkumisesta ja syömisestä, vähemmän kaikesta muusta. Mutta mielessä, siellä taustalla, yritys olla supernainen kyllä elää ja voi hyvin. Se ei osaa hyväksyä, että lapsi on vasta neljä kuukautta, eikä se ole pitkä aika opetella ihan vain selviämään uudessa tilanteessa, joten se että arki on viimeisen reilun kuukauden aikana alkanut sujua aika ongelmitta on oikeasti jo ihan hieno juttu. Sille on muistutettava päivittäin, mistä kaikesta tässä on selvitty, ja mitä kaikkea olemme jo kesänkin aikana tehneet.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Koska rakastan ruoanlaittoa, olin jo ennen lapsen syntymää ajatellut, että jos vain suinkin jaksan, tekisin sille ruoat itse. Soseiden aika tulikin sitten vastaan vähän odotettua nopeammin, kun seurantapolin lääkäri käski aloittaa niiden syöttämisen jo kolmikuisena jotta lapsi kasvaisi vähän nopeammin ja ottaisi ikäisiään kiinni (lapsi on siis kasvanut aika tasaista kasvua, mutta saavutuskasvua ei ole tapahtunut, eli lapsi on edelleen käyrien alapuolella, kuten syntyessäänkin). Aloitimme kokeilut kaupan hedelmäsoseilla, koska ajattelin että ihan ensialkuun joku makea ruoka voisi auttaa lasta innostumaan syömisestä, enkä ihan heti halunnut alkaa keitellä yhtään mitään kun en tiennyt miten homma tulisi sujumaan. Viikon kokeilun jälkeen sitten päätin, että nyt olisi aika alkaa maistella jo vihanneksiakin ja ryhdyin työhön.

Näen soseiden tekemisessä itse useitakin hyviä puolia. Ensinnäkin pihi luonteeni huomaa heti, että siinä säästää rahaa. Etenkin nyt syksyllä kasvikset ovat edullisia, ja muutaman sosepurkin hinnalla ostaa aikamoiset kasat porkkanaa, kukkakaalia ja kesäkurpitsaa. Lisäksi minua ärsytti, että sosepurkeista meni aina ruokaa hukkaan (tai minun suuhuni), koska ihan alussa lapsi syö kerrallaan vain pari teelusikallista, eikä parissakaan päivässä saa purkkia tyhjäksi. Yksi iso vaikutin on myös ne itse purkit. Roskien vieminen on inhokkihommiani, enkä todellakaan kaipaa korviketölkkien loputtoman huuhtomisen ja taittelun lisäksi enää lasipurkkeja pestäviksi, säilöttäviksi ja lasinkeräykseen kiikutettaviksi. Enkä kyllä kaipaa niitä enää kaupasta kannettavaksikaan.

Tämän kaiken lisäksi on toki myös se pointti, että toivon että lapsi tottuu ennemminkin kotitekoiseen kuin teolliseen ruokaan. En itse tykkää oikeastaan mistään valmisruoista ehkä kalapuikkoja lukuunottamatta, joten tuntuisi oudolta antaa omalle lapselle vain valmisruokaa. Toisaalta aion kyllä myös niitä sille joskus syöttää, jotta lapsi vähän tottuisi purkkiruokien makuun ja voisi syödä niitä joskus vaikka reissussa. Ja ruoanlaittohan on minusta ihanaa, joten teen ruokaa lapselle ihan mielellään.

Tai siis, periaatteessa teen. Tällä kertaa kokemus oli sellainen koettelemus että aloin kyseenalaistaa koko homman järkevyyden. Lapsi oli itkuinen ja sitä piti käydä viihdyttämässä parin minuutin välein, valitsin yleiskoneesta väärän työvälineen ja sotkin koko keittiön, tiskiä tuli valtavasti ja lapsi alkoi itkeä aina kun blenderi oli enemmän kuin kymmenen sekuntia käynnissä. No, nyt minulla on kuitenkin pakastimessa soseita sen verran pitkäksi aikaa että ehkäpä tämän koettelemuksen muisto ehtii hälventyä mielestäni ennen kuin tarvitsen lisää.

Tässä muutamia vinkkejä kasvissoseiden tekoon, jos joku muukin niitä haluaisi tehdä mutta miettisi kuten minä, että miten hommaan kannattaisi ryhtyä ja miten siitä selviää mahdollisimman pienellä vaivalla (minulle tuli jostain syystä juuri ennen projektia mieleen että voiko se oikeasti olla niin yksinkertaista kuin olisin ihan arkijärjellä kuvitellut). Kuukauden päästä voinen kertoa proteiinisoseiden teosta, sillä lapsen pitäisi alkaa syödä proteiinia viisikuukautisena.

Vinkki 1: Valitse kasviksia, jotka eivät vaadi suurta valmistelua ja jotka soseutuvat hyvin. Esimerkiksi pestyt porkkanat voi ainakin näin alkusyksystä usein käyttää kuorimatta, kukkakaalista ja parsakaalista täytyy poistaa vain lehdet ja pieni pala vartta, kesäkurpitsan voi käyttää sellaisenaan. Melkeinpä kaikki juurekset soseutuvat hyvin, samoin kukkakaali, mutta peruna kärsii pakastamisesta (voi sitä silti vähän olla soseen joukossa). Jos kotona pyörii vaikkapa paseerattua tomaattia, sitäkin voi laittaa soseen sekaan.

Vinkki 2: Pilko kasvikset ja keitä ne kerralla isossa kattilassa. Laita ensin kiehumaan pitkään kypsyvät juurekset kuten porkkana ja lisää muut kun ensimmäiset ovat hieman pehmenneet. Koska kaikki soseutetaan, ei ole kovin vaarallista jos osasta kasviksia tulee liian kypsiä.

Vinkki 3: Tee eri makuja ja maistele soseita. Vauvan makumieltymyksistä on tietysti vaikea sanoa etukäteen, mutta minä koetin tehdä erilaisia komboja, jotta ainakin osa miellyttäisi. Omaan makuuni esimerkiksi pelkkä kesäkurpitsa oli kamalaa, joten en halunnut kokeilla syöttää sitä lapsellekaan.

Vinkki 4: Tee soseesta tasaista. Ilmeisesti osa vauvoista inhoaa rakeista koostumusta, ja harmittaisi jos ruoka jäisi sen takia syömättä. Minä käytin yleiskoneen blenderiä, mutta tehokas sauvasekoitin hoitaisi varmasti asian. Kasvisten sekaan kannattaa lisätä keitinvettä jotta koostumuksesta tulee sopivan vetelä.

Vinkki 5: Jääpalamuotit ja muffinssivuoat ovat käteviä pakastusastioita. Kun ruoka on jäähtynyt, voit siirtää palat muovipusseihin.

Vinkki 6: Älä valitse tähän työhön päivää jolloin vauva on erityisen itkuinen ja itse olet väsynyt.

 

 

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Kävin sovittelemassa kantoreppua. Ipanaisen superystävällinen myyjä löysi kuin löysikin minun lyhyelle selälleni ja kapeille hartioilleni sopivan mallin, joka vieläpä muutenkin vastasi toiveitani. Lapsikin tuntui viihtyvän siinä aika hyvin.

Mutta sitten tuli aika puhua hinnasta, ja kuten arvata saattaa, se täydellinen reppu ei ole mitenkään halpa. Ja tietysti se on myös niin uusi malli, ettei niitä juuri saa käytettyinäkään.

Jokainen lastentarvikkeita ostanut tietää, että niistä pyydetään aikamoisia hintoja. Toki edullisiakin vahtoehtoja on, ja paljon voi ostaa käytettynä, mutta jos jostain syystä tarvitsee tai haluaa jonkun tietyn tuotteen, tai ei ehdi tai pysty metsästämään edullista, rahaa saa kyllä kulumaan. En taida olla ainoa joka miettii siinä kohtaa, että kannattaakohan tämä. Samaan aikaan kun laskee pennosiaan, sitä miettii että mihin kaiken kaman asunnossaan tunkee.

Vaunujen kohdalla päätin, että kannattaa. Vaunuja käytetään joka ikinen päivä ja yhdistelmävaunuille tulee aika pitkä käyttöikä. Kaverini ohjeisti minua fiksusti, että jos vaunut ovat huonot työntää, se ärsyttää joka päivä. Maksoin siis siitä että sain juuri sitä mitä tarvitsin, enkä ole harmitellut.

Monen muun tarvikkeen kohdalla tilanne on ihan toinen. Minä esimerkiksi pohdin omaa silmääni miellyttävän (= yksivärisen) leikkikaaren hankintaa, mutta totesin sitten, etten viitsi hankkia sitä edes käytettynä, kun käyttöä voisi tulla todella vähän. Lapsihan viihtyy muutenkin aika hyvin lattialla ja kohta se hengailee toivottavasti jo enemmän mahallaan ja aika pian liikkuukin, eikä sitä kaarta sitten enää tarvita. Sama pätee aika moneen tavaraan: käyttöikä on niin lyhyt, että jos hankkimisessa vähän jahkailee, tarve on jo ohi. Tai jos tuotteen on hankkinut, saattaakin huomata sen jääneen kokonaan käyttämättä ja lapsen kasvaneen tarpeesta yli. Tai sitten joku tavara vain syystä tai toisesta jää käyttämättä vaikka sen olisi kuvitellut hyvin tarpeelliseksi. Esimerkiksi kantoliina on minulta jäänyt miltei kokonaan käyttämättä koska sen laittaminen tuntui liian hitaalta ja kesän hiostavina päivinä (miten tämä kesä olikin näin hiostava vaikkei ollutkaan lämmin?) sekä minä että vauva tuskastuimme liinan kuumuuteen.

Kuten olen aiemminkin todennut, olen päässyt näillä tavaramarkkinoilla aika helpolla, sillä olen saanut tarvikkeita harsoista itkuhälyttimeen ja sukista sitteriin sukulaisiltani, erittäin hyväkuntoisina. Se on paitsi ihanaa auttamista myös oikeasti taloudellisesti iso juttu minulle. Pystyn elättämään itseni ja lapsen, enkä ole lähellekään köyhin äiti tässä maassa, mutta kyllähän yhden vanhemman perheessä rahaa pitää käyttää tosi maltillisesti. Siksi nämä kantoreput ja vastaavat pistävät miettimään. Tuleeko sitä oikeasti lopulta käytettyä? Voinko säästää jostain muusta? Kehtaanko tässäkin asiassa pyytää apua vanhemmiltani? Mieleen tulee taas kerran että jos kukkaro olisi vähän paksumpi ja asunto hiukan suurempi, arki olisi helpompaa. Samalla pohdin ihan toisen tason problematiikkaa, eli repun kuosia. Koska jos pistän siihen reppuun pitkälti yli satasen, niin olisihan se kiva jos se olisi niin kiva kuin suinkin mahdollista - mutta kannattako siltikään nähdä ihan kamalasti vaivaa tilatakseen sen kivan kankaan kun ihan ok:n saisi suoraan kaupasta vaikka tänään?

On vaikeaa koettaa olla fiksu ja säästäväinen kuluttaja lastentarvikkeiden maailmassa.

Totuus on, että kyllä minä pystyn ostamaan sen kantorepun, ei meidän taloutemme ainakaan vielä ihan niin tiukilla ole. Silti rahankulu ahdistaa, kun samaan aikaan olen havahtunut siihen, että noin puolen vuoden päästä minun pitäisi olla töissä, mutten ollenkaan tiedä, mistä se työpaikka löytyy.

-

Ps. Ipanaisen palvelun hehkuttamisesta ei ole maksettu minulle mitään. Eikä tarvitsekaan maksaa, sillä sitä ystävällisyyttä kehun mielelläni. Plussaa myös siitä, että myyjä oli tosi ymmärtäväinen kun sanoin suoraan, että minun pitää miettiä, onko minulla varaa repun ostamiseen. Siinä tilanteessa tuotetta tuputtava myyjä olisi ahdistanut aika pahasti, ei sen oman köyhyyden mainostaminen niin kivaa ole.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Kaveri oli käynyt häissä. Hän oli hoitanut siellä hetken toisen vieraan lasta, ja toki joku oli heti ehtinyt vitsailemaan, että taitaa olla vauvakuumetta liikkeellä.

Mikäs siinä. Sehän on ihan tavallinen lausahdus, sellainen kepeästi heitettävä, eikö niin? Minullekin on sanottu niin monesti, kun olen leikkinyt tuttavien lasten kanssa. Mutta samalla se on ihan älyttömän ajattelematonta.

Sillä kuvitellaanpa tuohon kysymykseen pari mahdollista vastausta:

- Niin onkin, mutta puolisoni ei vielä halua lasta.

- Joo, on ollut jo pitkään mutta koska olen sinkku, lapsen hankkiminen ei ole niin yksinkertaista.

- On tosiaan, olemmekin jo puolisoni kanssa pitkään yrittäneet lasta, ja pelkään kuollakseni ettemme sellaista koskaan saa.

Nämä ovat kaikki niitä rehellisiä vastauksia joita minä tai kaverini olisimme tähän vitsailuun halunneet vastata. Sanomattakin selvää, ettei se mielestään hauskan lausahduksen heittänyt ihminen olisi halunnut kuulla näitä vastauksia. Tällaiseen "leikkimieliseen kiusoitteluun" kuuluu toki vastata yhtä leikkimielisesti, ja ainakin minulla oli aina tunne, että siihen piti vastata jotenkin rennon kielteisesti.

Mutta miksi se ylipäätään on vitsin aihe, jos joku toivoo kovasti saavansa lapsen? Mikä siinä on huvittavaa?

Ehkä vitsailu jotenkin liittyy siihen, ettei yleensä ole tapana suoraan sanoa, että haluaisi lapsen, tai että pohtii asiaa tai ehkä jo yrittääkin tulla raskaaksi. Koko homma jostain syystä kuuluu pitää salassa kunnes raskautta on kulunut ainakin se maagiset kolme kuukautta, ehkä rakenneultraan asti. En ole oikein koskaan tajunnut tätä kuviota, mutta kai se jotenkin liittyy siihen, että haave lapsesta koetaan jotenkin niin yksityiseksi ja samalla moni pelkää, ettei se ehkä toteudu. Ehkä puhumattomuus sitten johtaa siihen, että lapsihaaveista tulee vitsin aihe? Ja kai osansa on termillä "vauvakuume" joka on jotain vähän huvittavaa lapsen hinkumista (siis mitä järkeä siinä koko sanassa oikeastaan on?).

Ja vaikkei lapsen hankintaan liittyisikään mitään kipuilua, niin onko jonkun mielestä joskus ollut hauskaa kun on kiusoiteltu vauvakuumeesta? Jos siis jätettäisiin väliin, kun ei se tosiaan edes naurata.

Share

Pages