Ladataan...
Äitiyskoe

Pääsin lopulta sairaasta oltuani siellä viikon ja nyt olen toisen viikon verran koettanut rauhallisesti opetella elämää lapsen kanssa. Olemme tosin vanhempieni luona, sillä heti sairaalasta palatessani oli selvää, että heti en olisi yksin pärjännyt. Olo tuntuu edelleen paitsi vähän voimattomalta myös aika epävarmalta. Äkillinen sairastuminen taisi olla aikamoinen isku itsevarmuudelle.

Kuluneet kolmisen viikkoa ovat mielessä yksi sumu, valtavasti isoja tapahtumia, jotka tuntuvat kulkeneen ohi järjetöntä vauhtia.mvastahan kolme viikkoa sitten valmistauduin suoraan Arka paikka -haastatteluun ja mietin, mihin vaatteeseen vatsani tungen. Sitten istuin studiomeikeissä haastateltavana, ja naureskelin sen jälkeen, että olinpa normaalia tyylikkäämpänä kaupungilla. Kulutin aikaani keskustassa reilun tunnin ennen käyntiä Naistenklinikalla ja pohdin, että olihan se olo jo aika heikko.

Naistenklinikalla lääkäri oli hiukan myöhässä, ja kun hoitaja tuli luokseni pahoittelemaan tilannetta, sanoin että eihän tässä kiire ole, mutta vähän on heikko olo. Pääsin lepäilemään ennen vastaanottoa ja kun vihdoin kerroin lääkärille kaikki epämääräiset oireet, vastaus oli: "Kuulostaa siltä, etten enää päästä sinua kotiin." Ja niin käynti, jolla kyllä olikin tarkoitus puhua mahdollisesta synnytyksen käynnistyksestä, kääntyikin siihen että käynnistys tehtiin siinä saman tien, vastaanottohuoneessa. Siinä sitten tekstailin äidille että nyt mennään, hyppää junaan ja sain heti saman tien ensimmäisen kivuliaan supistuksen.

Ensimmäiset tunnit murehdin lähinnä, miten kissa saadaan kotoani, mutta sitten yksi kaveri kävi hakemassa avaimen ja toimitti kissan hoitoon ja äitini sairaalaan, yksi saapui jo ennen äitiä sairaalaan alkuvaiheen tuokse ja kissanhoitajaksi lupautunut laittoi monta rauhoittavaa viestiä. Yksi kaveri vielä soitti katsoneensa haastattelun, ja että: "Et vissiin vielä synnyttämässä ole", mikä aloitti kohtalaisen huvittavan keskustelun.

Seitsemän maissa illalla äitini oli sairaalassa, kissa hoidossa ja supistukset tulivat aika säännöllisinä, yhdeksän jälkeen puhkaistiin kalvot (jostain järjenvastaisesta syystä olin kuvitellut sen koskevan ja pelännyt sitä, vaikka eihän se tietenkään tuntunut missään), puolilta öin pääsin synnytyssaliin ja sain epiduraalin ja ennen seitsemään vauva syntyi. Ja kaikki sujui ihan malliikkaasti, äidin hieronnat, suihku ja epiduraali pituvät kivut siedettävinä enkä ehtinyt turhia pelätä. Oikeastaan toistuvasti yllätyin, että joko nyt - niin käynnistyksen, kalvojen puhkaisun, epiduraalin kuin ponnistamisen kohdallakin. Lapsen synnyttyä olinkin lähinnä hämmentynyt, että eihän se ollutkaan niin kamalaa.

Ja nyt se nukkuu tuossa vieressä sohvalla, olen väsynyt enkä tiedä milloin oikeasti kykenen ihan järkevään elämänhallintaan, mutta silti: se on tuossa, se on hengissä ja se on terve. Ja minäkin tervehdyn joka päivä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Hetkisestä tuli pidempi kuin suunnittelin eikä ensimmäinen äitienpäiväni ollut ollenkaan sitä mitä olin ajatellut. 

Kotiuduin vauvan kanssa normaalisti kolme päivää synnytyksen jälkeen ja opettelimme arkea äitini avustuksella. Vauvan ollessa kuusi päivää oloni oli kuitenkin outo ja mittasin verenpaineen. Se oli lähemmäs kaksisataa. Päivystyksestä käskettiin heti sairaalaan ja sillä tiellä olen yhä, melkein viikon myöhemmin.

Minun kohdalleni osui siis jälleen kerran se harvinaisempi arpa, ja sain oikein kunnon raskausmyrkytyksen reilusti synnytyksen jälkeen. Se on aika harvinaista, sillä synnytyshän on se, mikä raskausmyrkytyksen saa paranemaan, mutta ei kuitenkaan ihan tavatonta. Minun kohdallani myrkytys ei juuri oireillut päänsärkynä eikä erityisesti ylävatsakipunakaan, enkä ollut kovin turvonnutkaan. Verenpaineeni olivat kuitenkin tosiaan huomattavan korkeat ja palleani koskiessa arka, ja myös painavan tuntuinen hengittäessä. Sairaalareissusta pitkän on tehnyt se, että verenpaineeni eivät meinanneet millään talttua - sekin kai vähän harvinaista, muttei ihan poikkeuksellista.

Makasin siis neljä päivää ja viisi yötä tiiviisti letkuissa, oli virtsakatetria, laskimokanyyliä verikokeisiin ja verenpaineen seurantaan ja toisessa kädessä kanyyli lääkkeiden antoa varten. Sydänkäyrää mittaavat ekg-tarrat olivat tiiviisti kiinni rinnassa, happisaturaatiota mittaava nipistin sormessa ja osan aikaa vielä happiviiksetkin naamalla. Happiviiksistä pääsin eroon jo lauantaina, muista eilen, jolloin pääsin lopulta valvonnasta ihan normaalille osastolle.

Raskausmyrkytys on siitä hankala tauti, etteivät lääkärit oikeastaan voi tehdä mitään sen parantamiseksi. Sen oireita vain voidaan helpottaa kunnes tauti alkaa itsekseen parantua. Minun kohdallani ensiapuna annettiin magnesiumia suoneen, pariin otteeseen aika tujullakin annoksella, ja se oli kyllä kamalinta hoitoa mitä muista koskaan saaneeni. Magnesium tuntui polttelevan koko kehoa, erityisesti jalkoja ja käsiä, tuntui että olin tulessa. Onneksi ihanat hoitajat salissa viilensivät oloani kylmällä kääreellä ja toiveeni mukaan juttelivat kanssani ties mistä jotta minuutit olisivat kuluneet hiukan siedettävämmin. He rauhoittelivat minua kun pelkäsin virtsakatetrin laittoa (se ei oikeasti tuntunut juuri lainkaan), teippasivat kanyylin käteen erityisen tiukasti (koska kammoan kaikkia kanyylejä, pelkään järjenvastaisesti että ne repeävät irti). Kun minut lopulta kärrättiin heräämön valvomoon, olin niin tokkurassa etten kunnolla edes tajunnut laskimokanlyylin laittoa enkä juuri mitään muutakaan.

Ensimmäisen tokkuraisen yön ja aamun jälkeen oloni helpottui vähitellen ja aloin pikkuhiljaa jaksaa ensin istua, sitten syödä sängyn reunalla ja lopulta kävellä vessaankin. Edistys tuntui kuitenkin loputtoman hitaalta ja aina kun verenpaine hetkeksi laski, se parin tunnin päästä huiteli taas korkeuksissa. Se kävi masentamaan, ja välillä jo mietin etten halua edes vauvaa käymään luokseni. Mielessä pyöri koko ajan, että minun pitäisi olla kotona hoitamassa lastani, että äitini joutuu käyttämään kaikki lomansa lapsen hoitamiseen, että vauva vieraantuu minusta täysin. Onneksi hoitajat olivat superihania, ja lohduttivat minua. He veivät minua suihkuun ja jaloittelemaan, letittivät hiukset ja toivat uusimman naistenlehden taukohuoneestaan. Kun vauva tuli vierailulle, kaikki kävivät ihastelemassa sitä. Parempaa hoitoa ei voisi toivoa.

Niin, se äitienpäivä. Sunnuntaina oma vointini ei edistynyt, mutta äitini oli uskomattoman kultainen. Hän toi vauvan luokseni juhla-asussa ja oli tehnyt kortinkin, jossa oli vauvan jalanjälki. Siinä kohtaa en voinut muuta kuin itkeä. Äitini, joka otti heti viikon lisää lomaa kun jouduin sairaalaan, joka oli jo synnytyksessä uskomaton tuki ja on sittemmin ollut apuna yötä päivää, on nyt hoitanut vauvaa kotona ja tuonut sen kahdesti päivässä sairaalaan, lohduttanut minua, lähetellyt tsemppaavia viestejä, siivonnut asuntoni, tehnyt ihan kaiken mitä voi kuvitella. Olimme kaikki kolme yhdessä äitienpäivänä, joten ei se nyt ihan huonostikaan mennyt.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Blogi pitää nyt hetken jonkinasteista hiljaiseloa mitä parhaimmasta syystä.

Perjantaiaamuna hän syntyi. Ulkoa kuului linnunlaulu ja mietin, että ehkä nyt tulee vihdoin kevät. Vauva itki heti reippaasti ja kaikki oli kunnossa.

Nyt on paljon uutta opeteltavaa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Pari viikkoa sitten Hesarin toimittaja otti yhteyttä, ja kysyi suostuisinko kertomaan haastattelussa, millaista on hankkia lapsi yksin. Vastasin myöntävästi ja nyt juttu löytyy netistä, huomenna myös lehdestä. Kaiken lisäksi mukana on videopätkä, ja huomenna - jos nyt en vielä ole synnyttämässä - olen menossa Anja Snellmanin haastateltavaksi suorana netissä lähetettävään Arka paikka -ohjelmaan (sekin juttu löytyy sitten myöhemmin myös Hesarin sivuilta).

Tuntuu vähän omituiselta, että oma elämä on aiheena Hesarin nettisivujen etusivulla, mutta olen edelleen tosi vahvasti sitä mieltä, että hedelmöityshoidoista ja lapsen hankkimisesta yksin voi, saa ja pitää puhua, enkä koe että tässä on mitään salailtavaa.

Juttuun haastateltu asiantuntijakin toteaa, että monella yksin lapsen hankkivalla naisella on taustalla ero ja toiveet ihan siitä perinteisestä ydinperheestä, ja monella prosessiin liittyy myös surua siitä, ettei elämä mennyt ihan niin kuin joskus suunnitteli. Tunnistan nuo ajatukset hyvin, mutta samalla ajattelen, että sitäkin tärkeämpää ainakin minulle on ollut tajuta, ettei parisuhteen puuttuminen tarkoita, että muista haaveista pitäisi luopua. (Asiantuntijalla on muutenkin hyviä pointteja, ja kaikki nuo ajatukset on itsekin tullut käytyä läpi.)

Jutun pääsee lukemaan täältä (se tosin vaatii tunnukset): http://www.hs.fi/elama/art-2000005194865.html

(Lisäsin juttuun kuvan lehden ilmestyttyä.)

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kutittaa. Mahaa kutittaa, selkää kutittaa, käsiä kutittaa, jalkoja kutittaa. 

Ihoni on ollut kuiva koko talven, mutta viimeisen viikon aikana on alkanut tuntua, että on tässä ehkä jotain muutakin. Etenkin kämmenien ja jalkapohjien kutina alkoi olla todella häiritsevää, ja viikonloppuna jalkoja alkoi myös kuumottaa. Neuvolassa terveydenhoitaja oli maininnut, että kutina voisi kertoa maksaongelmista, ja niinpa niin, raskaushepatoosin oireissa mainitaan juuri jalkapohjien ja kämmenien kutina.

Soitan äitiyspolille. Kätilö vähän selvittelee tilannetta, ja sovimme että kun olen muutenkin tällä viikolla menossa labraan, otetaan samalla hepatoosista kertovat kokeetkin. Ainoa ärsyttävyys niissä on, että toinen koe pitää ottaa paaston jälkeen. Labraan ei tietenkään saa enää huomisaamuksi aikoja, joten menen sinne sitten siis istumaan nälkäisenä heti aamusta, jonottamaan vuoroani ja voimaan taatusti todella huonosti.

Alan pikkuhiljaa todella toivoa, että synnytys käynnistettäisiin jo ennen laskettua aikaa. Öisin pyöriskelen sängyssä etsien siedettävää asentoa, vuorotellen koskee selkää, kylkiä ja lonkkia. Jalkoja kuumottaa ja kutittaa, on kuuma ja joko mietin, onko vauva vielä elossa tai että voisiko se potkia vähän vähemmän kivuliaasti. Päivisin nuokun sohvalla ja tylsistyn, en jaksa käydä kaupassa tai laittaa ruokaa. Lonkkiin koskee kävellessäkin, portaita en meinaa jaksaa nousta alkuunkaan. Supistuksia on jatkuvasti, ja vaikka ne ovat kivuttomia, osa on tosi napakoita ja niiden aikana on vaikea tehdä yhtään mitään.

Mutta, tietysti, samaan aikaan iskee pieni paniikki: mulla on ihan oikeasti kohta lapsi.

Share

Pages