Ladataan...
Äitiyskoe

Julian postaus siitä, ettei voi olla läsnä kavereilleen koska koko ajan pitää myös vahtia lasta sai mut pohtimaan perheellisten ja lapsettomien kaveruutta. Tajusin, että mä olen kokenut tavallaan alemmuutta perheellisiä kohtaan. Ajattelin, että olen niiden silmissä jotenkin vähän surkea, lapsellinen, epäkypsä - että niitä ei kiinnostaisi mun jutut tai huolet, että niillä olisi mielestään enemmän tai että ne jotenkin ajattelisi että "mä oon niin päässyt tuosta vaiheesta yli (ja pidemmälle elämässä)" tai jotain vastaavaa. Että kun niiden lapsi veisi kaiken huomion, niitä ei kiinnostaisi mun jutut. Että ne mun pyytäessä tapaamaan ajattelisi että oon teinin tasolle jäänyt surkimus jolla on aikaa luuhata kahviloissa.

Okei, en ajatellut oikeasti ihan noin, mutta vähän jotain sinne päin. Ehkä siksi, että osa musta halusi jo niin kovasti perheen ja piti sitä niin tavoittelemisen arvoisena. Ja ehkä myös siksi että kaikkialla jauhetaan miten "lapsen myötä aloin nähdä maailman uudella tavalla / opin mikä on elämässä oikeasti tärkeää / arvot menivät uusiksi" ja että miten sitten ei enää kiinnosta mikään "turha".

Mutta rakkaat lapsettomat. Se on ihan shaibaa. Ja jos teidän kaverit on normikivoja ihmisiä (eikä itsekeskeisiä paskiaisia), ne ei ajattele noin. Ne tajuaa, että elämässä on muitakin isoja juttuja kuin lapset ja lapsiin liittyvät asiat. Ja niitäkin harmittaa, ettei teillä ole yhteistä aikaa (rauhassa) juuri koskaan. Ne toivoo, että jaksaisivat olla teihin yhteydessä ja ovat superkiitollisia kaverista joka jaksaa ehdottaa tapaamista, kun eivät omassa unenpuutteisessa aloitekyvyttömyydessään saa sellaista aikaan. Ne välillä kadehtivtakin teitä ja joskus uskovat että teitä ei varmaankaan kiinnosta tulla katsomaan niiden perhe-elämää (eihän se tosiaan aina kovin jännää ole).

Konkreettisen esimerkin tästä sain kun yksi lapseni kummeista sanoi olevansa kamalassa krapulassa. Ajattelin että krapula, tuntuupas kaukaiselta asialta. Kun mulle on joku joskus sanonut näin, olen ajatellut sen tarkoittavan sen juurikin siinä "koska elämässäni on juuri nyt jotain suurempaa ja hienompaa kuin typerä baareissa riekkuminen" -merkityksessä. Olikin aikamoinen ahaa-elämys ajatella eilen noin ja tajuta että niin, se tuntuu kaukaiselta koska mä en helkkari sentään ole ollut krapulassa sitten viime kesän, että mä en ole ollut edes vähän huppelissa vuoteen. Nyt kun muutenkin väsyttää, niin ajatuskin krapulasta on aika ahdistava (siis tähän päälle vielä sellainen kamaluus, ei hitto). Kaukaiselta se tuntuu myös siksi, ettei mulla ole näköpiirissäkään mahdollisuutta sentyyppisen illan viettoon jonka jälkeen voisi olla krapula. Ja se oli kyllä jälleen kerran aikamoinen havahtuminen, että ne jutut nyt eivät ole toistaiseksi millään tavalla osa mun elämää - ja sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, haluaisinko riekkua baareissa.

Eli lapseton, älä turhaan tunne alemmuutta.

Ja perheelliset: se on kyllä meidän tehtävämme kertoa kavereillemme, että arvostetaan niitä ja niiden juttuja yhä. Koska rehellisyyden nimissä, nehän jo auttaa meitä, kuuntelee meidän lapsiaiheiset huolet ja joustaa meidän takia monessa jutussa. Vähin mitä voidaan tehdä on tajuta sanoa ääneen, että arvostetaan sitä, ettei ne katoa meidän elämästä.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Olen laskemassa vauvaa hoitoalustalle ja sen suu vääntyy mutruun uhkaavasti itkua enteillen. Äkkiä suustani alkaa pursuta reipasrytminen ja täysin mielipuolinen laulu jonka läheskään kaikki sanat eivät välttämättä ole mitenkään yleisesti käytössä olevaa suomea. Osa minusta laulaa menemään tyytyväisenä kykyynsä saada laululla lapsi pysymään rauhallisena, osa miettii samaan aikaan että ei helkkari sentään tätä meininkiä.

Lapsen myötä olen löytänyt itsestäni kyseenalaisen kyvyn puhjeta lauluun aiheesta kuin aiheesta kuin musikaalissa konsanaan. Usein sanoitan esimerkiksi lastenlauluja uudestaan jollain ympäristöstä löytyvällä aiheella, välillä kehitän sävelenkin siinä matkan varrella. Tyypillisesti sekä sanat että sävel ovat hyvin yksinkertaisia ja toistavat itseään. Tärkeintä on jonkinlainen iloiseksi kuvittelemani reippaus. En ole varma onko lapsen reaktio enemmän merkki tyytyväisyydestä ohjelmistoon vai tyrmistynyt hiljaisuus jonka aikana se pohtii että varmaan fiksuinta vaieta että tuo lopettaa elämöintinsä mahdollisimman pian.

Laulamisen lisäksi olen huomannut kykeneväni keksimään jonkinlaisia runoja tai loruja lähes aiheesta kuin aiheesta. Ei asiaa josta en voisi jotain riimitellä tai lausua ja aina on hyvä hetki muutamille alkusoinnuille ("pienet pöksyt pistetään pienelle potkijalle" jne). Puolustaudun sillä, että luin jostain että lapset pitävät loruilusta ja että se tukee niiden kielen kehitystä (ja minullahan tosiaan on siitä fiksaatio), mutta se ei saa juttuja kuulostamaan yhtään fiksummilta. 

Niin se vaan vanhemmuus opettaa joo. Laulamisen ja loruilun lisäksi keksin lapselle viihdykettä ja tuijoteltavaa ties mistä korteista, aikakausilehdista ja asunnossa lojuvista esineistä ja viihdytän sitä huikkailemalla touhujeni ohessa milloin mitäkin älyttömiä tervehtimisiä ("äiti on täällää-ää!" äänen korkeutta ja voimakkuutta vaihdellen kuulostaa jo riittävän omituiselta). Kasassa on siis koko ohjelmatoimiston verran erilaista viihdytystä, kaikki yhtä sekopäistä. Kaiken tämän keskellä sitä miettii että ihanko oikeasti mä teen tätä kaikkea. Ja että pitäisikö itkeä vai nauraa kun omat jutut on niin surkeita.

Pelkään jo ennalta hetkeä jolloin alan lauleskella tai hokea lorujani jossain julkisella paikalla, enkä pidä mahdottomana että hokisin niitä vaikkei lapsi olisi välittömässä läheisyydessäni. Mielipuolen leimalta ei voi välttyä enkä voisi siitä oikeastaan ketään syyttääkään, sillä esitykseni ovat usein aikamoisen maanisia ja aina täysin älyvapaita.

Sanokaa kiltit, etten ole ainoa oman elämänsä musikaalitähti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kun talvella ostin liput Ruisrockiin, sain kuulla aika monta kommenttia siitä, kuinka tuhoon tuomittu ajatus se oli. Että kyllä se mieli sitten muuttuu ja on kuule sitten vähän muutakin tekemistä. Lisäksi minua valistettiin, että jos lapsi ei juo pullosta en voi lähteä ja peloteltiin, että suostuukohan se olemaan hoidossa. Se ärsytti, kuten silloin kirjoitinkin.

Nyt tekee mieli sanoa vain: ÄHÄKUTTI. Sunnuntai Ruisrockissa oli ihana ja kun palasin kotiin keskiyöllä, minua odotti tyytyväinen vauva joka heräsi yön aikan syömään vain kerran.

Tässä teille surkealaatuinen kuvareportaasini päivästä:

1: Junassa, ilman lasta ja kissaa!

2: Terveellinen ja ravitseva välitankkaus ennen festarialueelle suunnistamista.

3: Perinteinen festarielämys, eli jonottaminen.

4: Kohta ne soittaa.

5: Lisää jonotusta, ruokaa, lokkiparvia ja valtavasti ihmisiä jotka näyttävät pelottavan nuorilta.

Reissu oli siis onnistunut. Ihan sama vaikka olenkin nyt äiti, on edelleen ihan mahtavaa saada joskus tanssia, nauraa, vaeltaa väkijoukoissa, pitää kädessä siideriä, törmätä kavereihin, nauraa huonoille vitseille, hoilata ääni käheäksi ja olla ihanan huoleton.

Olisin toki voinut elää näkemättä Ultra brata, ja tämä kesä olisi kyllä sujunut ilman festareitakin. Mutta huoleton päivä kavereiden kanssa oli arvokas myös siksi, että nyt tuntuu että jaksan arkea vauvan kanssa kahdestaan taas paljon paremmin. Vaikka olinkin maanantaina äärettömän väsynyt, olin myös äärettömän onnellinen.

Niin että besserwisseröijät, jätetäänkö seuraavalla kerralla väliin ne lannistavat kommentit.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Hesarissa kirjoitettiin tänään lapsiperheiden nukkumisjärjestelyistä (juttu täällä, mutta valitettavasti vain tilaajille). Jutun kirjoittaja on vahvasti sitä mieltä, että aikuinen nukkuu paremmin, jos lapsi ei nuku samassa sängyssä. Olen itse ainakin itsestäni ihan samaa mieltä, ja oli selvää, että hankin vauvalle oman sängyn. Mutta ongelmahan muodostuukin siitä, että ainakin tällä hetkellä lapsi tuntuu nukkuvan paremmin minun vieressäni.

Tähän asti lapsi on nukkunut kauniissa rottinkisängyssään aika kiltisti. Se on nukahtanut yleensä syliin ja toki sänkyyn siirtäminen on ollut kriittinen hetki, mutta kun siitä on selvitty, unet ovat maittaneet omassa sängyssä. Nyt siirtyminen sylistä makuuasentoon on mennyt tosi hankalaksi ja lapsi ei ole oikein suostunut rauhoittumaan sen jälkeen. Lisäksi se on alkanut venkuroida nukkuessaan, ja välillä huomaan sen olevan sängyssään melkein poikittain, otsa reunaa vasten ja toinen käsi rottinkien välistä roikkuen. Tämä ei mitenkään aina häiritse vauvaa, mutta minua kyllä, ja joskus lapsi itsekin herää riehuessaan.

Nyt flunssaisena olen laskelmoinut, että jokainen sekunti unta on tärkeä, enkä jaksa alkaa keskellä yödä taistella saadakseni lasta sänkyynsä. Otankin sen viereeni - onhan se kyllä söpö siinä - ja sitten häiriinnyn sen pyörimisestä ja kuumuudesta. Samalla stressaan, että nyt lapsi tottuu nukkumaan vieressä eikä kohta enää suostu muualla nukkumaankaan. Ja siinä sitä sitten ollaan...

Perhepeti on ilmeisesti tällä hetkellä se virallinen suositus ja taitaa se olla aika yleinen käytäntökin. Ainakin minun tuttavapiirissäni moni on sanonut, ettei nukkuminen yksinkeraisesti onnistu mitenkään muuten, ja että samassa sängyssä kaikki ovat tyytyväisiä. No, minä en voi millään ymmärtää edes samalla peitolla nukkuvia pariskuntia (miten niin se kuumuus ei ole sietämätöntä?), enkä muutenkaan kovin usein kaipaa ketään ihan lähelleni nukkumaan. Minä yksinkertaisetsi nukun parhaiten kun saan nukkua rauhassa. 

Tässä kohtaa taas huomaa, että periaatteet ja käytäntö ovat välillä haasteellisia yhdistettäviä. Vanhemman kannattaisi olla toiminnassaan johdonmukainen, jos haluaa lapsen oppivan jonkun tavan, mutta jos johdonmukaisuus johtaa siihen että elämä on hetkellisesti sietämätöntä, se on vaikeaa. Siispä nyt toivon, että jaksan taas mahdollisimman pian laittaa lapsen sinne omaan sänkyynsä vaikka se vaatisinkin hiukan taistelua, jotta se ei ehtisi liikaa tottua nukkumaan ainoastaan kiinni äidissään.

Nämä nukkumishommat ovat muutenkin aihe, jossa minulla on aika suuret tavoitteet, mutta toistaiseksi joudun tyytymään vähempään. Haluan ehdottomasti saada lapselle järkevän unirytmin, sillä tarvitsen itse aika säännöllisen vuorokausirytmin pysyäkseni toimintakykyisenä ja lisäksi luulen, että säännöllinen rytmi ja helpot illat ovat ainoa tapa jolla yksinhuoltaja voi järjestää itselleen joka päivä edes pienen hetken omaa aikaa. Nyt lapsi on rytmin opetteluun kuitenkin vielä liian pieni, joten nuo taistelut ovat vasta edessä päin. Raportoin varmasti niiden sujumisesta.

Mutta eikös niin, ettei pieni horjuminen siinä johdonmukaisuudessa kaikkea pilaa? 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Osasin jo etukäteen pelätä sitä kun lapsen synnyttyä saan taas minulle tyypillisen pahemman luokan flunssan. Juhannuksena se sitten iski.

Ei, homma ei mennyt kuten toivoin vaan kuten pelkäsin, eli vauva ei ole nukkunut hyvin (silläkin on yskä), minä en ole toipunut nopeasti eikä sietokykyni esimerkiksi tukkoisuudelle ole kasvanut yhtään. En ole myöskään keksinyt mitään erityisiä niksejä tilanteessa selviämiseen. Kunnon flunssa on yhä kuten aina todella ärsyttävä vaiva joka vie voimat tehokkaasti ja tekee kaikesta hankalaa.

Ihan tavallinen flunssa myös paljastaa yhden yksinhuoltajuuden ongelmista: sen yhden vanhemman pitäisi jaksaa AINA. Ei ole mitään puolisoa, joka tulee töiden jälkeen pelastamaan, kantaa kaupasta syötävää ja ottaa hetkeksi isomman vastuun vauvasta. Eikä todellakaan ole ketään joka toisi minulle viltin, keittäisi teetä ja silittäisi nuhaisessa itsesäälissä rypevää.

Olen onnekas sillä minulla on paljon läheisiä ihmisiä, joilta voin tarvittaessa pyytää apua. Olen myös opetellut pyytämään apua sitä tarvitessani. Sairastamisesta väsyneenä huomasin kuitenkin, että uupuneena jo avun pyytäminen voi olla liikaa. Ajatuskin viestittelystä useammalle ihmiselle, sen muotoilu että tosiaan tarvitsisin apua, mutta että ei tässä nyt hengenhätä ole, enkä oleta kavereiden siirtävän mitään tärkeitä menoja vuokseni, ahdisti. Räkäinen pääni ei jaksanut miettiä, mitä oikeastaan edes pyytäisin: jonkun käymään kaupassa, viemään lapsen vaunulenkille vai koko päiväksi piikomaan? Oikeastaan olisin halunnut tilata orjan hoitamaan koko huushollia ja lasta ainakin pariksi vuorokaudeksi niin että saisin itse vain maata sohvalla. Tai ollaanpa rehellisiä: halusin äitini (koska puoliso-vaihtoehtoa en kokenut realistiseksi), äitini antamaan minulle jakamattoman huomionsa niin pitkäksi aikaa kuin tarvitsisin, olisi se sitten päiviä tai viikkoja.

Koska äitini on yhä työelämässä eikä vanhemmiltaankaan voi mielestäni ihan mitä vaan pyytää, tiesin etten voi saada sitä mitä halusin. Onneksi yksi vauvan kummeista tuli apuun ja perjantai-iltana äitini tuli pelastamaan juuri silloin aika surkealta tuntuneen tilanteen (lapsi oksentaa, kuume nousee, äiti hätääntyy, lapsi itkee), ja viikonlopun aikana hän auttoi hoitamaan vauvaa ja veljeni tyttöä (veljenkin perheessä sairastettiin, joten tämä keskikesä ei tosiaan ole mennyt suvussamme ihan putkeen), kävi kaupassa ja lohdutti minua.

Niin, lohdutti. Flunssan tuoman avun tarpeen myötä olin nimittäin aika surkeana. Mietin, että miten tässä voidaan ikinä selvitä, kun yksi flunssakin vaatii jo mummon hälyttämistä paikalle. Miten tulen ikinä selviämään tästä kaikesta?

Selvää on, että hätätilanteita varten minulla on oltava suunnitelma ja että apua pitää osata pyytää ennakoiden, ei voi jäädä odottamaan sitä hetkeä kun on jo ihan lopussa. Minun on otettava selvää kaupungin kotiavusta ja pohdittava vielä kerran itselleni ihan selväksi, millaisia asioita voin lähipiiriltäni pyytää. 

Kirjoitan pärjäämisestä ja peloista lisää vielä paremmalla ajalla. Siinä todella riittää pohtimista, mutta se kirjoitus vaatii pään joka ei ole täynnä räkää.

Share
Ladataan...

Pages