Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi on nyt puolivuotias ja koska vanhempainvapaan loppu alkaa jo häämöttää, aloitin jokin aika sitten työnhaun. 

Tähän väliin pitkä huokaus. Tykkääkö joku oikeasti töiden hakemisesta?

Nyt työhakemusten kirjoittamisessa on vielä lapsen tuoma lisähaaste: jos sen tekstin tuottaminen on muutenkin ei-niin-ihanaa, niin ei se siitä paremmaksi muutu sillä että lapsi kitisee vieressä. Ja kyllähän se kitisee, kun sitä koettaa viihdyttää samalla tietokonetta näpytellen. Ekan hakemuksen kirjoittaminen olikin yhtä tuskaa, eikä asiaa auttanut se, että projekti piti aloittaa Officen asentamisella uuteen tietokoneeseen. Siinä olivat niin lapsen kuin äidinkin hermot koetuksella.

Uusi ja oikeasti työnhaun suhteen isompi juttu on myös se, että joudun nyt oikeasti vähän miettimään, mitä kerron yksityiselämästäni työnhaun yhteydessä. En jaksa salailla asioita, enkä pidä sitä fiksunakaan, mutta mitä kaikkea kannattaa kertoa? Tuntuu helpoimmalta sanoa, että haen töitä maaliskuun alusta alkaen, sillä siiheksi olen hakenut lapselle hoitopaikkaa. Ja sekin tuntuu luontevalta sanoa, että olen palaamassa perhevapaalta, jonka aikana edellinen työsopimukseni päättyy. Mutta missä vaiheessa nämä kannattaa kertoa, ja kannattaako asiaa avata sen enemmän? 

Nuorten naisten huonosta asemasta työelämässä puhutaan paljon, ja siitä miten työnantajat pelkäävät että tuore äiti on jatkuvasti kotona hoitamassa sairastelevaa lasta ja että kohta se jää kuitenkin taas äitiyslomalle. Pakostihan sitä miettii, että olenko nyt sitten ihan epätoivottu henkilö jokaisen palkkaajan näkökulmasta. Haluaisin ajatella, että en halua työhön, jossa en voi olla aidosti oma itseni, tai sellaiseen, jossa lapsen hoidon takia tarvitut joustot olisivat valtava ongelma (koska kyllä, vaikuttaahan se lapsi jatkuvasti esimerkiksi aikatauluihini). On silti haihattelua luulla, että minulla olisi ihan loputtomiin varaa valita työpaikan suhteen.

Toistaiseksi tekemiini hakemuksiin olen laittanut maininnan myös tästä blogista, koska kokemus bloggaamisesta on ollut olennaista tehtävän kannalta. Jos työnantaja vaivautuu vilkaisemaan blogia, täältä saa toki helposti selville ihan koko kuvion. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, riippunee työnantajasta.

Toisaalta nykyään ainakin ilmoitusten perusteella moni työnantaja hakee "hyvää tyyppiä", ja blogihan kertoo minusta ihmisenä huimasti enemmän kuin yksi hakemus. Ajattelen siis niin, että jos joku tämän blogin luettuaan minut haluaisi palkata, luvassa olisi varmastikin työ johon sovin ja jossa viihdyn - ja jossa olisin juuri näistä syistä taatusti hyvä työntekijä.

Salailun ja täydellisen avoimuuden välillä on toki monta välimuotoa. Työhaastattelussahan yksityisasioista ei edes saa kysellä, eikä niistä ole mikään pakko sen kummemmin kertoa. Voisin aivan hyvin vain kertoa, että vanha työsuhteeni päättyy, ja sillä hyvä. Mutta ei siitä kyllä minun kohdallani taida tulla mitään. Jo sinänsä viaton kysymys harrastuksista tai vapaa-ajan tekemisistä olisi hankala, jos pitäisi jättää mainitsematta lapsi. En yksinkertaisesti halua kierrellä.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Pari helsinkiläistä päiväkotia päätti juhlistaa läheistenpäivää (Ylen uutinen täällä), tai siis kutsua isänpäivän kunniaksi järjestämäänsä tilaisuutta läheistenpäiväksi. Tai siis, oikeastaan mikään aiheesta kirjoitetuista uutisista ei oikein kunnolla avaa että mitä oikeastaan ihan tarkalleen tapahtuu, miten asiasta on viestitty ja jos vaikkapa askarrellaan, niin kirjoitetaanko useimpien lasten kortteihin edelleen ihan entiseen tapaan se "Hyvää isänpäivää" vai mikä tämä kuvio on. Otsikoissa vedettiin mutkat suoriksi ja eiköhän aika nopeasti löytynyt tahoja paheksumaan sitä että isiä vähätellään ja mitenkäs sitten äitienpäivää saa viettää (no, kuulemma äitienpäivää aiotaan kutsua samalla läheistenpäivän nimellä näissä parissa päiväkodissa). 

On siis oikeastaan aika vaikeaa ottaa kantaa juuri tähän nimenomaiseen tapaukseen ja siihen, että kuinka fiksusti on toimittu. Monelle tämä homma meni kuitenkin siinä määrin tunteisiin, että kaupungin hallinnossa työskentelevä tuttuni kertoi heidän saaneen vihaista palautetta, huorittelua ja uhkauksia. Huh.

Itse havahduin vähän aikaa sitten siihen, että meidän perheemmehän on tosiaan yksi niistä, joille nämä perinteet eivät ole välttämättä ihan ongelmattomia. Olen toki kirkkoon kuulumattoman perheen kasvattina tottunut jo lapsena siihen, että joskus voi olla vähän hämmentynyt ja ulkopuolinen olo. Kun menin seurakunnan esikouluun kun kaikki muutkin perhepäivähoitajan hoidokit menivät, ihmettelin että mitä ihmettä täällä puhutaan ja että miksi pitää laulaa näitä tylsiä, rauhallisia hoilotuksia kun kivempaakin musiikkia on. Ala-asteella pohdin, että käyttäydynkö nyt kamalan huonosti jos en laita sormia ristiin opettajan niin kehottaessa, ja keskityin ihmettelemään uskonnollisten tekstien omituisia sanoja (esimerkiksi "tykö" herätti huomioni). Mutta uskonto on silti eri juttu, sillä virttähän voi olla ihan mukava lauleskella vaikkei tajuaisi mitään sisällöstä, mutta isänpäiväkortin askarteleminen kun ei ole isää on varmaankin omituista.

Eikä tässä tietenkään ole kyse vain siitä kortista. Minun tyttärellänihän on vaari, jolle se kortti tosiaankin kelpaa askarrella, eli kyllähän meillä isänpäivää vietetään. Päiväkodissa työskentelevä kaverini vakuuttikin, että askarteluista ei ongelmaa tule, kyllä päiväkodissa ollaan totuttu kyselemään jo etukäteen, olisiko joku sopiva tyyppi, jolle sen kortin voisi tehdä. Pienen tirppanan ei siis siinä vaiheessa tarvitse itse osata selittää perhemalliaan ja ymmärtää, ketä voisi muistaa kortilla. Mutta entäs se tilanne muuten? Pitääkö lapsen aina selitellä asiaa muille, ja tuleeko sille kuitenkin ulkopuolinen olo? 

Hämmentävää tässä (ja monessa muussakin) kohussa on mielestäni se, että pahastuneimpia tuntuvat olevan ne, jotka ovat tilanteessa oikeastaan aika vahvoilla. Totuushan on, että kun läheistenpäivää vietetään sen perinteisen isänpäivän (ja äitienpäivän) tienoilla, yhteys viralliseen juhlaan on selkeä, eikä mitenkään peitelty. Jos perheessä isä on, hänelle se kortti tehdään, kotona varmasti puhutaan isänpäivästä ja päiväkotiinkin saapunee paljon isiä. Isän asema ei heikkene. Mutta niille perheille joissa isää ei ole, tuntunee entistä luontevammalta, että tilaisuuteen saapuu joku muu lapselle läheinen. Ainakin omalta kohdalta ajattelisin, että läheistenpäivän juhlaan voisi hyvin mennä lapsen kanssa vaikkapa kummi, mutta isänpäivän juhlaan osallistuminen sattaisi tuntua kummista vähän oudolta, ikään kuin hän esittäisi isää. Onko se niin vaikeaa käyttää (tai antaa toisten käyttää) yhden tilaisuuden kohdalla neutraalimpaa sanaa ja ymmärtää, että siitä voi olla joillekin suuri ilo? Ja onko lasten ihan oikeasti saatava joka vuosi muistutus "maailman realiteeteista" (kuten tässä uutisessa vaaditaan)? Kuuluuko päiväkodin juhlien olla paikka jossa osaa lapsista muistutetaan niistä realiteeteista, vai voisiko juhlien tavoitteena olla kaikille kivoja tilaisuuksia?

Aamu-televisiossa läheistenpäivää selitettiin muuten myös sillä, että usein isien on vaikea päästä päiväkodin tilaisuuksiin. Isähän voi olla ihan vaan töissä, ja lapsesta on kivaa, että juhlimaan tulee silti joku aikuinen. Itseasiassa luulenkin, että isänpäivät eivät edes ole ongelmallisimpia minun perheeni kaltaisille perheille - meillähän on se vaari ja kun tilanne on tietoisesti tällaiseksi järjestetty, ei siihen liity niin suurta kipuilua. Hankalampaa on varmasti niillä, joilla on isä, joka ei jostain syystä halua tai kykene olla mukana lapsen elämässä (tai varmaan myös isänsä menettäneillä).

Onneksi meidän lähileikkipuistossamme tämäkin tilanne hoidettiin tyyylillä. Kun vauva-aamussa joku kysyi, että askarrellaanko ensi viikolla isänpäiväkortteja, ohjaaja totesi mutkitta että juu, askarrellaan isille, isoisille tai kenelle nyt kukakin haluaa askarrella. Niin. Niillä pienillä sanoilla on joskus yllättävän paljon merkitystä. Sen ymmärtää sitten, kun  kerta toisensa jälkeen joutuu olemaan se, joka selittelee, oikaisee ja vaivihkaa tekee vähän eri tavoin.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Lapseni ei ole missään vaiheessa ollut mitenkään erityisen kova itkemään. Silloinkin, kun sillä suunnilleen 4-10-viikkoisena oli iltaisin vatsavaivoja, se enimmäkseen kitisi ja inisi, ei niinkään huutanut mitään suoraa huutoa. Ja kun se herää ja haluaa ruokaa, se ilmoittaa tahtonsa alkuun vähän maltillisemmalla ääntelyllä niin, että yleensä saan sille maitoa suuhun ennen varsinaisen itkun alkua. Silloin kun lapsi itkee, se yleensä lopettaa varsinaisen itkun aika pian syliin päästyään, vaikka rauhoittelu sitten vaatisikin vielä aikaa.

Meillä ei siis tarvitse pidellä korviaan itkusta, enkä usko naapureidemme kuulleen vauvan itkua yöaikaan kovinkaan montaa kertaa. Mutta tämähän ei tarkoita, että lapsi olisi jotenkin hiljainen. Ei sinne päinkään.

Oikeastaan tyttäreni on todella puhelias. Se aloitti jokeltelun kunnolla noin kuusiviikkoisena ja sittemmin ääntelystä ei ole tullut loppua. Lapsi kiekuu, kurnauttelee, hyrisee, kujertaa, vinkuu, inisee, kiljuu, päristelee, koristelee, hekottaa ja ulisee. Se päästää suustaan eri vokaaleja pidempinä ja lyhyempinä äänteinä, vastaa aikuisen jutteluun ja mölisee mukana lauluissa. Usein lapsi selvästi oikein testailee, että millaisia ääniä saa aikaan. Se juttelee aikuisille, lapsille, eläimille, leluille ja ihan itsekseen.  Toisinaan lapsen ääntely on sellaista, että on vaikea ottaa selvää, onko sillä hätä vai huuteleeko se ihan muuten vain. Tätä ei helpota se, että lapsi ei tosiaan ihan heti itke, vaikka sitä joku vaivaisikin.

Välillä volyymitaso on aika kova. Niin kova, että pari kertaa olen itse laittanut hetkeksi kuulosuojaimet korvilleni, kun loputon mölinä on väsyneenä hetkenä tuntunut ihan liialta. Kuulosuojaimilla suojautuminen oman lapsen kommunikoinnilta tuntuu vähän överiltä, mutta olen järkeillyt, että eipä niistä mitään haittaa ole, kun olen lapsen lähellä, näen sen ja kuulen jos se alkaa itkeä. Kun lapsi joskus haluaa aivan valtavasti jutella keskellä yötä, saatan siirtyä itse hetkeksi sohvalle olohuoneeseen, jotta saan sentään levättyä enkä turhaan hermostu mölyämisestä (koska kyllä, kun toinen ei vain suostu olemaan hiljaa nukkumisesta puhumattakaan, niin hermot siinä ovat koetuksella). Muina aikoina voidaan sitten seurustella.

Kun päivittelin lapsen puheliaisuutta, kummitätini totesi ystävällisesti, että saan kyllä katsoa peiliin. Ja tottahan se on, että tämän ominaisuuden lapsi on ehdottomasti perinyt minulta (ja toisaalta kyllä se myös oppii sen aika monelta tuttavapiirimme jäseneltä). 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Täytin päiväkotihakemuksen. Päivitin LinkedInin. Väestöliitosta tuli kirje, että pakasteessa oleva alkioni on yhä tallessa, vaikka yritysoston myötä hoitoja antaa nyt eriniminen firma.

Ihana tyttäreni kasvaa ja on päivä päivältä vähemmän pikkuvauva - kuten kaverini sanoivat, se näyttääkin jo ihan ihmiseltä eikä vain vauvalta.

Kaikki tämä saa miettimään, että tässä tämä nyt on. Vaikka joskus elättelenkin haaveita täydellisestä puolisosta, paremmasta rahatilanteesta ja jotenkin ihmeen kaupalla yhä toimivista munasarjoista, on koko ajan todennäköisempää, että minulla ei enää koskaan ole vauvaa. Siinä ajatuksessa on totuteltavaa.

Alku kahdestaan lapsen kanssa on sujunut hyvin, ja suurimman osan ajasta tuntuu, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Meidän kahden pieni perhe on hyvä tiimi, meillä on hauskaa keskenämme ja arki kahdestaan tuntuu ihanan hallittavalta. Olen lapsesta niin onnellinen, että enimmäkseen tuntuu, etten kaipaa mitään muuta.

Mutta kun on koko elämänsä kuvitellut perheen tietyllä tavalla, ja kun se sattuu vielä olemaan se malli, joka toistuu aivan kaikessa oli kyse sitten mainoksista, vanhemmuusoppaista tai tapahtumien perhelipuista, on vähän totuttelemista siinä, että oma malli onkin jotain muuta. 

Monenlaista tulee mietittyä. Että niin, minulla ei ole koskaan poikaa, jolle antaa se nimi jonka valitsin jo vuosikausia sitten. Vaikka joskus löytäisinkin puolison, hän ei tule muistamaan tytärtäni vauvana. Jopa sitä joskus mietin, että tosiaan, minä en enää koskaan ole raskaana, en saa kokea niitä ensimmäisiä päiviä. Ainoa äitiyslomanikin on jo yli puolen välin.

Olen kuitenkin päättänyt, että yksin en toista lasta hanki. Tuntuu, että siinä olisi minulle liikaa niin jaksamisen kuin kaiken muunkin puolesta. Haluan tehdä kiinnostavia töitä ja tuntuu että taloudellisia haasteita on nytkin jo aivan riittämiin. Paitsi että toinen äitiysloma olisi töiden ja rahan takia entistäkin isompi ongelma, olisi kahden lapsen kanssa tietysti enemmän tasapainottelua myös sairastamisten, matkustamisen ja ihan kaiken kanssa. Puhumattakaan isomman asunnon tarpeesta. Enkä kyllä todennäköisesti enää tulisi raskaaksi, ja jos tulisin, raskaudessa olisi aiempaakin isommat riskit, eikä yksinhuoltaja voi sellaisia oikein ottaa. Ja kun raskaaksi tuleminen olisi jo nyt hyvin epätodennäköistä, on epärealistista edes kuvitella, että ehkä sitten joskus jos löytyy joku puoliso.

Välillä tämän kaiken miettiminen viiltää aika syvältä. Sillä kyllä, minä olisin halunnut enemmän kuin yhden lapsen, olisin halunnut lapselleni sisaruksen, enkä pistäisi yhtään pahakseni, jos saisin vielä joskus elää tätä vauva-aikaa. On vain opittava hyväksymään se, että näin tämä nyt on, ja keksittävä uusia haaveita.

Toisaalta, kun on pelännyt kuollakseen että saako koskaan lasta, voi ajatuksen siitä, että lapsia tulee vain yksi, pistää oikeaan mittakaavaan. Kuten muutenkin elämässä, on tärkeämpää muistaa mitä sai, kuin miettiä mitä jäi saamatta.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kun on toista viikkoa kunnon flunssassa eli käytännössä suljettuna kotiin kaksin vauvan kanssa, ehtii mietiskellä monenlaista. Mitään ei saa aikaan, asunto on kaaoksessa, cv ei päivity eikä lääkekorvaushakemus Kelaan tule tehdyksi, mutta mietiskellä ehtii. Muun muassa presidentin vauvauutisia ehtii pohtia monelta kantilta.

Ehtii pohtia, että 69-vuotias on kyllä aika vanha isäksi - kunnes tajuaa itse hankkineensa lapsen yksin, joten turha kai tässä on jeesustella siitä että vanha isä ei ehkä ole loputtomiin lapsensa tukena. Ehtii pohtia, että ekaa kertaa tunnen Jenni Haukiota kohtaan jotain sympatiaa ja ymmärrystä, kun lapsen saaminen ei ilmeisestikään ole ollut helppoa. 

Ja sitten ehtii todellakin ärsyyntyä siitä, että joku on ajatellut olevan fiksua sanoa, ettei lapsen syntymä vaikuta presidentin työn hoitamiseen. Koska kyllähän se lapsen saaminen taitaa useimmilla vaikuttaa ihan kaikkeen. Ja saa vaikuttaakin. 

Aihehan on minulle ajankohtainen, koska - kuten Saulikin - olen määräaikaisessa työsuhteessa, ja minun pitäisi pikkuhiljaa aloitella työnhakua. Olen ihan innoissani menossa taas töihin (jos nyt jonkun työn siis löydän), enkä ihan kamalasti murehdi edes lapsen pärjäämistä hoidossa. Mietin silti jo aika paljonkin, että miten se arki sitten tulee sujumaan, kun aamuisin pitää saada lapsi tarhaan ja iltapäivällä ehtiä hakemaan se ajoissa kotiin. Sitäkin olen pohdiskellut, että ihan mitä vain töitä en voi hakea, sillä en tietenkään pysty esimerkiksi matkustelemaan paljon, ja olisi hyvä, jos iltatöitäkään ei olisi jatkuvasti. Ideaalitapauksessa tekisin alussa vähän lyhennettyä työviikkoa ja myöhemminkin välillä etätöitä, jotta asioita olisi helpompi sumplia.

Minusta nämä ovat ihan normipohdintoja, eivätkä ainoastaan yksinhuoltajavanhemmille. Ja vaikka kahden vanhemman perheessä alkuun toinen onkin kotona ja toinen tekee ihan normipitkää päivää töissä, niin uskallan väittää, että aika moni mies kokee vauvan vaikuttavan jotenkin työhönsä. Kyllä se lapsi usein isääkin valvottaa tai ainakin isä joutuu kantamaan aiempaa suurempaa vastuuta kotitöistä iltaisin ja viikonloppuisin.

No, tiedotteen tekstin voisin vielä vaikka jotenkin olankohautuksella ohittaakin, ajatellen että se nyt on tuollaista virallista tiedotusta jonka tarkoituksena on kertoa, että kaikki velvoitteet hoidetaan. (Vaikkakin musta olisi aivan ok jos ihan kaikkea ei tulisikaan hoidettua kun lapsi on pieni.)

Mutta sitten entinen pääministeri Paavo Lipponen katsoi hyväksi kertoa omia kokemuksiaan. Suuressa viisaudessaan Lipponen lausui Hesarin nettisivuilla: "Se on äiti, jolla on todellisuudessa eniten vastuuta ja työtä lapsen kanssa. Ei minulla ollut loppujen lopuksi vaikeuksia sovittaa vanhemmuutta työhöni."

VOI. LUOJA.

Tässähän me koetetaan uudistaa perhevapaajärjestelmää, lisätä tasa-arvoa vanhemmuuteen ja parantaa nuorten naisten asemaa työelämässä, kun Paavo sitten kertoo, että kyllä ne lapset on naisten homma eikä ne miehen elämää suuremmin hetkauta.

Voi Paavo. Tuo kommentti vetää jotenkin niin sanattomaksi, koska se kuulostaa raikkailta terveisiltä viisikymmentäluvulta. Se kuulostaa myös aivan uskomattoman surulliselta, sillä mä todella toivoisin, että jokainen isä kokisi olevansa ihan yhtä paljon vastuussa lapsestaan kuin äitikin.

Että terkkuja vaan Saulille, että en ole sua koskaan suuremmin fanittanut, mutta saat kyllä suuren arvostukseni, jos nyt kuitenkin vaikka pidät kunnon isyysloman.

Share

Pages