Ladataan...
Äitiyskoe

Luulen että jokainen vanhempi miettii joskus, että onko tuo lapsi ihan normaali. Siis pohtii, että onhan sillä nyt kaikki kunnossa, onhan se terve, kehittyyhän se kuten pitääkin. Ihan sama, onko tähän pohdintaan varsinaisesti mitään suurta aihetta, mutta varmaan se lähes kaikkien mielessä ainakin joskus käväisee.

Minä olen enemmäkseen ottanut aika rennosti: lapsi on tyytyväisen oloinen, joten olen luottanut, että ei sillä mitään suurta hätää voi olla. Pienihän se on, mutta siitä en ole osannut olla yhtään huolissani, koska minähän olen tosi pieni. Sitä, että lapsi ei vieläkään edes seiso omin voimin, olen vähän enemmän pohdiskellut, mutta en nyt aivan hirveästi ole siitäkään jaksanut murehtia. Taidot ovat kuitenkin koko ajan kehittyneet, ja olen ajatellut sen olevan tärkeintä.

Pienen koon vuoksi lasta nyt kuitenkin halutaan seuravata vähän tavallista tarkemmin. Syksyllä meidän jo heitettiin pois kasvuseurannasta kun silloisen lääkärin mielestä kaikki sujui niin mahtavasti, mutta kun lapsi ei suostunut kunnolla ottamaan painoa jaloilleen kahdeksankuisena, ja kun se kymmenkuisena neuvolassa otetuissa mittauksissa oli hieman jäänyt aiemmalta käyrältä, saimme taas lähettiin kasvun ja kehityksen seurantaan.

Tällä viikolla sitten kävimme lääkärissä kertaamassa jälleen kerran että juu, minä olen pieni, ja vaikkakin syövän hoidot ovat taatusti jonkun verran vaikuttaneet asiaan, olin jo ihan varhaislapsuudessani tosi pikkuinen. Ja että kyllä, myös nyt yli 180-senttinen veljeni oli pieni lapsi ja kasvoi myöhään, että vanhempani ovat aika keskimittaisia ja että suvusta löytyy kaikenkokoisia ihmisiä.

Lääkäri totesi lapsen touhuja ja totesi sen saman minkä kaikki lääkärit aiemmin: liikkumisessa on hieman viivettä, mutta lapsi on hyvin iloinen, seurallinen ja aktiivinen, ja että kyllähän se liikkuu ja touhuaa aivan normaaliin tapaan. Että ei sillä tosiaan vaikuta olevan yhtään mitään pielessä. Pituuskin oli palannut takaisin aiemmalle käyrälle.

Silmämääräisellä tarkastelulla ei kuitenkaan voi sanoa mitään varmaan, joten lääkäri määräsi lapselle verikokeet ja luuston iän kartoituksen (joka on siis röntgen-kuvaus). Noh, mikäs siinä, ajattelin, paitsi että ärsyttää järjestää vielä reissu lastenklinikalle kuvaukseen, ja mietittyy, että miten ihmeessä ne saa tuollaisen tohottajat pysymään paikallaan sen hetken että kuvaus onnistuu – mutta se nyt ei onneksi ole minun murheeni (aivan riittävän moni asia tässä maailmassa on).

Nyt siis tutkitaan ja odotellaan tuloksia. Pakko myöntää, että tämä tutkiminen saa pakosti vähän pohtimaan, että mitäs jos sieltä paljastuukin joku sairaus tai kehityshäiriö, että mitä jos tuo todellakaan ei ole ihan normaali. Mutta mitä jos ei ole? Ajatuskin siitä, että vaikkapa liikkuminen tarvitsisi erityistukea, uuvuttaa. Toisaalta ajattelen, että minkäs sille sitten voi, sitten tuetaan.

Kotona tarkastin vielä lapsen mitat omaan neuvolakorttiini verraten. Minun yksivuotisneuvolani on ollut viikon ennen syntymäpäivääni, joten lapsi on nyt otetuissa mittauksissa parin päivän tarkkuudella saman ikäinen. Ja ne mitat: minä olin 71 cm ja 7800 g, lapsi on nyt 70,4 cm ja 7960 g. Voi meitä minejä.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Nyt minä haluan kertoa teille kaikille miten älykäs minun lapseni on!

Aloin tuossa aiemmin kevättalvella jo vähän olla huolissani siitä, että kehittyykö lapseni ihan normaalia vauhtia. Kun se ei vielä(kään) kävele eikä puhu, ja sillä kesti pitkään edes alkaa ottaa kunnolla painoa jaloille. Eikä se muutenkaan ole osoittanut mitään erityisiä taitoja, ei syönyt mitenkään äärimmäisen taitavasti, taputtanut käsiään eikä pyydettäessä esimerkiksi osoittanut tiettyä lelua.

Vähitellen, ehkä suunnilleen viimeisen kuukauden aikana, lapsi on kuitenkin muuttunut jollain tapaa isomman lapsen oloiseksi. Se on muun muassa alkanut halailla ja helliä pehmolelujaan ja selvästi ihastunut kissoihin ihan kaikin tavoin (kissaihmisenä arvostan tätä suuresti).

Suurin ylpeydenaihe sekä minulle että lapselle itselleen oli kuitenkin se, kun lapsi oppi laittamaan puotolaatikkoon pyöreän palikan. Se se vasta oli upeaa!

Lapsi oli seurannut tarkasti serkkunsa näytöstyyppistä toimintaa vastaavan laatikon kanssa. Viisi kuukautta lastani vanhempi serkkupoika on sitä mieltä, että kun hän onnistuu pyöreän palikan kanssa, se on taputusten paikka. Hän toki taputtaa myös itselleen - ja ystävällisesti myös esimerkiksi mummilleen, jos mummi onnistuu saamaan palikan laatikkoon. Tätä showta onkin esitetty koko suvulle aikasen monta kertaa viime aikoina, ja se vetosi selvästi myös tyttäreeni.

Kun lapsi oli niin kiinnostuneena seurannut serkkuaan ja pari kertaa itsekin kokeillut, päätin lopulta iskeä sille laatikon eteen ja pyöreän palikan käteen. Kannustin ja kehuin, ja lapsi oppi hetkessä. Ja voi miten ylpeä se olikaan! Se ilta menikin sitten siinä.

Ihan pari päivää myöhemmin lapsi oppi laittamaan myös neliön muotoisen palikan. Tajusin, mistä siinä on kyse, että lapseni oppii tuollaisia juttuja: sillä riittää kärsivällisyyttä. Kunhan aikuinen on vieressä ja kannustaa, lapsi jaksaa yrittää vaikka miten pitkään, ja usein huomaan sen väkertävän jotain ihan itsekseenkin oikein pitkän kaavan mukaan.

Jos tuo toiminta antaa jotain viitteitä tulevaisuudesta, olen tosi tyytyväinen.

On se vaan fiksu lapsi!

Share

Ladataan...
Äitiyskoe


Kun lapsi jää päiväkotiin itku silmässä, se toki kirpaisee hetken, mutta siinä vaiheessa kun kävelen kohti päiväkodin porttia mietin jo lähinnä että ihanaa, edessä on muutama minuutti ihan omaa aikaa.

Lapsen hoitopaikasta kävelee työpaikalleni vajaat kymmenen minuuttia, ja kävelymatkasta on tullut yksi päivän lempihetkiäni. Niiden minuuttien aikana saan miettiä ihan mitä huvittaa ja olla ihan niin ajatuksissani kuin haluan. Se tuntuu vapaudelta.

Nyt parin viime viikon ajan kevätsäät ovat vielä lisänneet aamun ihanuutta. Olen saanut katsella aamuauringossa hohtavaa jäätynyttä merta ja tuntea jo vähän lämmittävät säteet kasvoillani, nauttia siitä että kenkien alla on lumen sijaan paljas asfaltti. Kymmenen auringossa vietetyn minuutin jälkeen olo on yleensä tosi pirteä vaikka kello ei olisi vielä edes kahdeksaa.

Matka töistä päiväkotiin iltapäivällä ei tarjoa ollenkaan samaa tunnetta. Silloin minusta tuntuu aina, että olen myöhässä tai vaikka en olisikaan, pitää kiirehtiä. Ihan kuin sillä olisi valtavasti väliä, olenko päiväkodilla minuutin tai kaksi aiemmin vai myöhemmin. Mutta siltä se vain tuntuu. Pitää kiirehtiä, koska tiedän että ne viimeiset puoli tuntia ovat lapselle vaikeimmat (kuulemma se on rankkaa kun toiset vanhemmat hakevat lapsiaan), ja siksi että iltaruoka pitäisi saada äkkiä pöytään.

Matka päiväkodille kuluukin aina vähän hermostuneessa tilassa, ja hermostus helpottaa sillä hetkellä kun saan lapsen syliin. Se halaus on muuten ehdottomasti toinen päivän huippuhetkistä  – ja sehän edustaa ihan vapauden vastakohtaa!

Share
Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

"En koskaan halunnut yhtään lasta mutta minulla on kolme", sanoi nainen taukohuoneessa eväiden äärellä.

Nainen kertoi kuuluneensa uskonnolliseen liikkeeseen, jossa asiaan kuului "ottaa vastaan kaikki mitä annetaan". "Aina kun sain tietää olevani raskaana, se oli shokki", nainen kertoi. Kolmen jälkeen hän tajusi, että omat rajat olivat tulleet vastaan.

Nainen kertoi, ettei aina uskalla puhua aiheesta, ei ainakaan sanoa, ettei alunperin halunnut lapsia, sillä se tulkitaan niin, ettei hän rakastaisi lapsiaan. Ja sehän on aivan eri asia!

Mietin tätä, kun luin kommentteja raskaana olevasta Iidasta, joka kutsui tilannettaan "vahinkoraskaudeksi". Monen kommentoijan mielestä lasta ei koskaan saisi sanoa vahingoksi (Iida on kyllä saanut paljon rumempiakin kommentteja, mutta keskityn nyt vain tähän). Mutta jos tarkoituksena ei ollut tulla raskaaksi, miksi sitä sitten pitäisi kutsua? Ja jos lapsia ei ole halunnut, pitäisikö se loputtomiin salata? Saako sen kertoa lapselle edes sitten kun se on aikuinen?

Sanoilla on merkitystä, se on ihan varmaa, mutta silti jaksan aina hämmentyä, kuinka lapsista ja vanhemmuudesta monen mielestä pitää puhua. Ja kuinka lapsiin liittyvät kielteiset tunteet ovat niin tabuja, että jo vähänkin niihin viittaavat sanat kuuluvat kiellettyjen listalle. Sen sanominen, ettei halunnut tulla raskaaksi on oikeastaan aika kaukana siitä, mitä tuntee lasta kohtaan. Raskaushan ei nimittäin ole yhtä kuin lapsi, ja ihminenhän voi rakastaa sellaista, jota ei alunperin olisi halunnut. (Mäkään en koskaan halunnut omistaa eläintä, mutta kun se kissa mun elämääni tuli, siitä tuli niin rakas että siitä luopuminen oli täyttä painajaista - jos jo kissan kanssa oli tuollaista niin ei ole vaikea uskoa että lapsesta tulee rakas vaikka se tulisi elämään millä tavoin tahansa.)

No juu, tietenkin sitä kannattaa pohtia, mihin sävyyn lapsestaan puhuu sille lapselleen tai sen kuullen. Mutta jos lapsi tietää olevansa rakastettu, ei se taatusti siihen hajoa, jos saa kuulla, ettei äidin suunnitelmiin oikeastaan alunperin kuulunut ollenkaan lisääntyminen. Enkä ihan ymmärrä, miksi kenenkään muunkaan siihen pitäisi hajota. Eikä se ole todellakaan loukkaus edes niitä kohtaan, jotka kovasta yrittämisestä huolimatta eivät lasta saa. Jokainen hedelmöityshoidoissa käyvä todellakin tietää, kuinka sattumanvaraista se on, milloin raskaus alkaa ja milloin ei. Kyllähän se epäreilulta tuntuu, että toisille koko homma on helpompaa, mutta en minä ainakaan kaipaa mitään valheita tai kaunisteluja, ja ymmärrän ihan täysin, että lapsen saaminen voi tuntua shokilta, vaikka itse pelkäsin ihan päinvastaista.

Tämä maailma on täynnä lapsia, jotka ovat saaneet alkunsa suunnittelematta, satunnaisista suhteista, vahingossa ja tilanteissa, jotka eivät ole olleet optimaalisia tai kenenkään unelmaa. Aika moni niistä lapsista on tosi rakastettu ja monesta pidetään hyvää huolta. Valitettavasti kaikista ei, ja valitettavasti myös osa oikein varta vasten hankituista lapsista jää vaille rakkautta.

Minua jäi mietityttämään ne sanat taukohuoneessa. Tekisi mieli kysyä, miten nainen sitten lopulta tottui äitiyteen, ja miten rakkaus lapsiin löytyi. Tuntuu, että niistä vastauksista voisi oppia paljon enemmän kuin kaunistelevista kliseistä.

Share

Ladataan...
Äitiyskoe

Kuten kirjoitin, on ollut kivaa aloittaa taas töissä ja päästä käyttämään aivojaan työjuttuihin. Mutta samaan aikaan minulla on vahvasti sellainen tunne, että nyt mun aivoni kyllä käyvät jo aivan ylikierroksilla. Ei tähän päähän enää mahdu mitään!

Tämä ongelma näkyy paitsi siinä, etten saa tänne blogiin mitään aikaan, myös ihan kaikessa muussa: laskujen maksaminen venyy, en saa huomautettua ikkunaremontin tehneelle firmalle että se yksi kohta asunnosta ei edelleenkään ole valmis, enkä koskaan onnistu soittamaan oikeaan aikaan sairaalaan siirtääkseni lapsen lääkäriaikaa. En keksi mitä haluaisin syödä enkä muista sopia tapaamisia kavereideni kanssa.

Harmittaa.

Tarvitsisin yksinkertaisesti aikaa. Muutaman tunnin ihan vain omien asioiden hoitamista kaikessa rauhassa, aikaa siivota asunto kerrankin kunnolla ja aikaa ihan vaan olla ihan yksin, ajatella. Samalla kuitenkin tuntuu, että kun olen viitenä päivänä viikossa töissä, viikonloppuisin pitäisi olla lapsen kanssa aika tiiviisti, koska kyllähän se nyt minun seuraani kaipaa. On aika riittämätön tunne.

Toisaalta arki näköjään rullaa eteenpäin näinkin. Sotkuisessakin kodissa voi asua, hyvin yksinkertaisella ruoalla pärjää ja laskuista tulee onneksi muistutus. Blogiahan ei ole mikään pakko päivittää.
 

Share
Ladataan...

Pages