Ladataan...
Äitiyskoe

Alkion siirron päivä oli ihanan aurinkoinen loppukesän lauantai. Olin keskustassa hiukan ajoissa ja odottelin hetken klinikan ulkopuolella. Elokuinen aurinko nousi hitaasti ylemmäs taivaalla, Kampin keskuksen nurkalla oli vielä rauhallista. Harmaa maisema näytti silmissäni uskomattoman kauniilta. Halusin imeä tunnelman, painaa sen mieleen. Oli pakko ottaa kuva. Jos tämä onkin päivä jonka haluan muistaa aina.

Klinikalla minut vastaanotti pirteä hoitaja joka tarjoili juotavaa ja jutusteli mukavia kunnes lääkäri ehti paikalle. Koko klinikalla ei ollut ketään muuta.

Ennen siirtoa istuimme lääkärin kanssa alas, ja sain kuulla, että molemmilla alkioilla meni hyvin. Ne olivat kehittyneet kuten pitikin ja vaikuttivat elinvoimaisilta. Kaikki oli siis oikein hyvin.

Itse toimenpide oli nopea ja kivuton. Olin jännittänyt alkion viemistä kohtuun, sillä aiemmat kokemuksini kohtuun kajoavista toimenpiteistä olivat kamalia, mutta yllättäen se ei juurikaan edes tuntunut. Lääkäri valitteli, että kohtuni seinämä oli sen verran epätasaista, että ultralla oli vaikea nähdä mitään, mutta operaatio onnistui toki käsituntumallakin. Ja sitten alkio oli kohdussa, homma selvä. Labrahoitaja vielä tarkisti, että alkio ei ollut työvälineessä, eli se tosiaan oli siirtynyt kohtuun. Allekirjoitin vielä pakastussopimuksen, jotta toinen alkio päästäisiin pakastamaan.

Toivotin hyvät viikonloput ja kävelin ulos. Narinkkatorilla alkoi olla vähän enemmän elämää, aurinko paistoi korkeammalta. Teki toisaalta mieli tanssia ja toisaalta portaiden käveleminenkin jännitti. Kaikkialla näytti kauniilta.

En osannut ostaa ruokakaupasta mitään, kotona oli pakko vain käydä sohvalle makaamaan.
 
Olo oli uskomattoman outo. Tiesin, että alkio oli vaikka jo saattanut tulla ulos kohdusta, että saattoi hyvin olla, ettei mitään tapahtunut. Ja toisaalta aamu saattoi muuttaa kaiken. Mitä sellaisessa tilanteessa sitten pitäisi tuntea?

 

Ladataan...
Äitiyskoe

Irrotuspäivä saapuu vihdoin. Nukun edellisen yön aika hyvin ja alan jännittää vasta aamulla. Olo on outo, sillä en tiedä, olenko oikeastaan edes menossa irroitukseen. Jos todetaankin, että jäljellä on vain kaksi rakkulaa, edessä on ehkä tavallinen työpäivä. Samalla jännitän irrotusta, piikkejä, morfiinia ja ties mitä.

Klinikalla minut ohjataan perällä sijaitsevaan huoneeseen, jossa on nojatuoleja lepäilyyn. Olen ottanut mukaan eväät ja padin, jolta olen ajatellut katselevani olympialaisia operaation jälkeen. Arvioin, että yleisurheilu on varmaankin sopivan rauhoittavaa ja merkityksetöntä katseltavaa näin jännittävänä päivänä.

Lopulta lääkäri saapuu ja minut kutsutaan toimenpidehuoneeseen. Jännittää aivan hirveästi, mutta itse toimenpidettä en aivan kamalasti pelkää, koska lääkkeet ovat kuulemma niin tehokkaat. Eniten pelottaa katetrin laittaminen käsivarteen, mutta kun se on ohi, rauhoitun.

Ultrassa näkyy yhä kolme rakkulaa ja huokaan helpotuksesta. Minulle laitetaan ensin hiukan lääkettä suoneen ja sitten lääkäri pistää puudutuspiikin. Emättimen kautta pistettävä piikku kuulostaa pahalta, mutta kipu on lopulta hyvin pientä, ja puudutusaine alkaa nopeasti vaikuttaa. Sitten saankin jo lisää rauhoittavia lääkkeitä ja pian olo on sen verran omituinen, että lopusta operaatiosta en tunne juuri mitään. Keskityn lähinnä hengittämiseen, sillä se tuntuu hiukan raskaalta, ja mietin että tropit ovat tosiaan tehokkaat.

Operaatio on nopeasti ohi ja lääkkeiden vaikutuskin lievenee sen verran, että uskallan nousta ylös ja pukea.

Odottelen pari tuntia, hoitaja keittää minulle kahvia, syön evääni ja lääkkeiden vaikutus katoaa hiljalleen. Vatsaan ei koske eikä minusta tule tippaakaan verta.

Vahvojen lääkkeiden takia en saa lähteä yksin kotiin, joten kaverini tulee hakemaan minut. Hänkin kommentoi, että odotti minun olevan enemmän sekaisin. Menemme kotiini, tilaamme ruokaa ja juttelemme niitä näitä. Kotona odottaa myös toinen yllätys: avioeropaperit ovat vihdoin saapuneet, ero on vihdoin selvä. Skoolaamme vichyllä. 

Mahaan ei edelleenkään koske yhtään, mutta koska niin suositellaan, en vietä seuraavaa yötä yksin kotona vaan hipsin naapuriin veljen sohvalle. Se tuntuu typerältä liioittelulta kun oloni on niin hyvä, mutta on kai parempi olla ottamatta riskejä. Ja ainakin veljentyttö vaikuttaa iloiselta.

Seuraavana aamuna klinikalta soitetaan. Yhdestä, pienimmästä, rakkulasta ei ole löytynyt munasolua. Muut kaksi solua on kuitenkin hedelmöitetty ja ne ovat myös hedelmöittyneet. Toinen niistä voidaan istuttaa seuraavana päivänä.

Kaksi alkiota, kaksi mahdollisuutta. Laitan kaverille heti viestiä, että tästä lähtien käyttänen tunnistetta #priimamunasolut.

Ladataan...
Äitiyskoe

Ensimmäisen hormonipiikityksen jälkeen pyörin yön sängyssäni rauhattomana. Seuravana päivänä outo olo jatkuu ja lopulta tajuan mitata verenpaineen. Yläpaine on yli 150  ja kun hetken jatkan hermoilua, se nousee vielä kymmenen pinnaa. On mahdoton rauhoittua pakottamalla. Olen lopettanut normaalit verenpainelääkkeeni jo pari viikkoa aiemmmin, sillä niitä ei saa käyttää edes hoitoja, saati raskauden aikana, ja olen ihan paniikissa. Luen netistä kaikki kotikonstien listaukset, ostan punajuuri- ja granaattiomenamehua ja tummaa suklaata, käyn rauhallisella kävelyllä. Mehut maistuvat kamalilta eikä suklaa oikein poista niiden makua suusta.

Lopulta menen työterveyslääkärille, joka rauhoittelee. Voin hyvin hiukan nostaa verenpainelääkkeenä käyttämäni beetasalpaajan annostusta. Lisäksi lääkäri kysyy, onko minulla kissaa. "Katso sitä kissaa, se on paras lääke", lääkäri neuvoo. Koetan rauhoittua.

Hoitojen on kuitenkin jatkuttava, vaikka on selvää, ettei pistämisen stressi ainakaan auta verenpainetta.

Ultra 1

Ensimmäinen ultra on sovittu viidenneksi pistospäiväksi, kello kolmeksi perjantai-iltapäivänä. Jännitän sitä koko työpäivän. Pelkään, etteivät hormonitkaan auta, ettei minulla yksinkertaisesti kypsy enää yhtään munasolua. Oma lääkärini on lomalla, joten minut tutkii vieras lääkäri, joka ei puhu tutkimuksen aikana mitään. Jännitän niin paljon, etten uskalla kysyä.

Pöydän ääressä lääkäri kertoo tulokset: kolme munarakkulaa oikealla, vasemalla ei mitään. Kuulemma on mahdollista, että vasemmallekin kehittyisi jotain, mutta vielä sellaisesta ei ole merkkejä.

Olen varovaisen tyytyväinen. Kolme ei ole paljon, mutta ainakin siellä jotain tapahtuu, jotain toivoa on.

Ultra 2

Toinen ultra on seuraavana maanantaina. Oma lääkärini on taas paikalla, ja huomaan suhtautuvani häneen paljon luottavaisemmin kuin toiseen lääkäriin. Ultrassa näkyy kuitenkin edelleen vain ne samat kolme munarakkulaa. Lisäksi lääkäri on huolissaan, sillä yksi rakkuloista on muita selvästi isompi, ja saattaa siis puhjeta jo ennen kuin ehdimme poimia munasolut. Jos jäljellä on enää kaksi rakkulaa, ei punktiota kannata tehdä, sillä niin rankka toimenpide ei oikein maksa vaivaa jos tulokset eivät millään voi olla kovin hyvät.

Lääkäri kysyy mielipidettäni, punkteerataanko, jos kaikki kolme rakkulaa ovat jäljellä. Sanon että punkteerataan vaan, koska mikäänhän ei takaa, että millään lääkkeillä saadaan paljon parempia tuloksia. Lääkäri lupaa, että jos ei punkteerata, tehdään hormonihoito heti seuraavassa kierrossa. Koska verenpaineeni on korkealla ja endometrioosikin taas heräilee, ei kannata venyttää hoitoa.

Sovimme keräyksen torstaiaamuksi. Tiistai-iltana, 36 tuntia ennen irroitusta, täytyy pistää irroituspisto. Systeemi on taas hiukan erilainen kuin kahdessa muussa hormonipistoksessa, mutta se nyt ei enää paljon hetkauta. Sen sijaan pelkään koko ajan, että nyt se munarakkula siellä puhkeaa. En uskalla kunnolla edes kääntää kylkeä tai nousta sohvalta. Alavatsassa tuntuu välillä pientä kipristelyä, joka voi hyvinkin liittyä endometrioosiin, mutta en osaa olla murehtimatta.

Samalla mietin hämmentyneenä, että jos irroitus ja hedelmöitys onnistuu, alkion siirtopäiväksi on sovittu jo saman viikon lauantai. Huhhuh mitä vauhtia.

Ladataan...
Äitiyskoe

Maanantai-ilta elokuun alussa, totuuden hetki. Oli aika aloittaa varsinaiset hedelmöityshoidot.

Ennen munasolujen irroittamista pitää saada kunnon hormonikuuri ja se tarkoittaa, että pitää pistää itseensä hormonia 9-12 päivän ajan. Minun käytössäni on Bemfola-niminen lääke. Se tulee kynämäisissä piikeissä, joilla lääke pistetään alavatsaan kerran päivässä.

En kaunistele: pistäminen on kamalaa. Opastuksessa klinikalla uikutin hoitajalle ties kuinka pitkään, että en halua, en pysty. Hoitaja muistutti että hengittäminen kannattaa.

Kuulemma pistämiseen tottuu, mutta eka kerta kotona oli kyllä aika stressaava. Puristin leukoja niin kovasti että heti pistämisen jälkeen iski päänsärky. Luin ohjeita paniikissa, enkä saanut mitään osaa toimimaan kovin sujuvasti. Paketti ei auennut, kynän neula ei meinannut mennä paikalleen, enkä meinannut jaksaa painaa kaikkea nestettä ulos yhdellä kädellä. Ja sitten tippa nestettä jäi ihon pintaan ja tietenkin heti iski paniikki että meneeköhän koko hoito tämän takia pieleen. Käytetyille piikeille tarkoitettua laatikkoakaan en ensin osannut avata. Kunnon sekoilua, siis.

Mutta se minkä oikeastaan parhaiten hanskasin, oli itse pistäminen. En jäänyt pohtimaan sitä, vaan painoin piikin rauhallisesti ihoon. Eihän se tietenkään liikaa koskenut, ja ainekin vain hiukan kirveli.

Yllättäviäkin ongelmia oli: kissaa operaatio rapisevine pakkauksineen kiinnosti kovasti. Alkoi pelottaa että se tunkee kuononsa piikkiin. Ja kun kädet piti pestä huolellisesti, niin ei siinä sitten varmaan sovi enää kissaa rapsutella, tai edes työntää syrjään. Onneksi ulkoa alkoi kuulua ilotulituksen ääniä, joita kissan piti lähteä kuulostelemaan.

Huh. Selvisin ensimmäisestä illasta. En ehkä kunnialla, mutta eipä tässä tyylipisteitä jaeta.

Ladataan...
Äitiyskoe

Elokuun alussa istun pitkää iltaa kavereiden kanssa puistossa. Juon monta lasia sangriaa ja olo on ihanan vapautunut. Puisto on täynnä ihmisiä, on lämmin, kenelläkään ei tunnu olevan mihinkään kiire. Seuraavana aamuna olo on huono ja viestittelen kaverini kanssa, että jos tämä nyt oli viimeinen kerta pitkään aikaan, niin hoidin homman ainakin kunnolla, että nyt ei tee alkoholia mielikään ihan hetkeen.

Olenkin jo ostanut kolmea erilaista lääkettä: yksi kasvattaa munasoluja, toinen hidastaa niiden kypsymistä ja kolmas irrottaa kypsyneet solut. Lääkkeet maksoivat yhteensä melkein viisisataa (ja tästä on jo vähennetty kela-korvaukset), ja nyt ne odottavat osa jääkaapissani, osa huoneenlämmössä. Jos hoito onnistuu, ostan vielä keltarauhashormonia jota syödään alkion siirron jälkeen.

Myöhemmin päivällä kuukautiseni alkavat. Yleensä se ei ole mikään juhlan aihe, mutta nyt on erikoinen olo. On pakko kertoa veljen vaimolle tilanne, koska on yksinkeaisesti pakko saada kertoa jollekulle, että nyt tämä oikeasti alkaa.

Seuraava päivä on maanantai. Olen käynyt jo edellisellä viikolla apteekissa, joten soitan vain aamulla klinikalle kertoakseni tilanteen ja sopiakseni ensimmäisen ultran. Illalla on aika aloittaa pistäminen, ja hermoilen sitä koko päivän.

 

Pages