Ladataan...
Äitiyskoe

Lapseni ei ole missään vaiheessa ollut mitenkään erityisen kova itkemään. Silloinkin, kun sillä suunnilleen 4-10-viikkoisena oli iltaisin vatsavaivoja, se enimmäkseen kitisi ja inisi, ei niinkään huutanut mitään suoraa huutoa. Ja kun se herää ja haluaa ruokaa, se ilmoittaa tahtonsa alkuun vähän maltillisemmalla ääntelyllä niin, että yleensä saan sille maitoa suuhun ennen varsinaisen itkun alkua. Silloin kun lapsi itkee, se yleensä lopettaa varsinaisen itkun aika pian syliin päästyään, vaikka rauhoittelu sitten vaatisikin vielä aikaa.

Meillä ei siis tarvitse pidellä korviaan itkusta, enkä usko naapureidemme kuulleen vauvan itkua yöaikaan kovinkaan montaa kertaa. Mutta tämähän ei tarkoita, että lapsi olisi jotenkin hiljainen. Ei sinne päinkään.

Oikeastaan tyttäreni on todella puhelias. Se aloitti jokeltelun kunnolla noin kuusiviikkoisena ja sittemmin ääntelystä ei ole tullut loppua. Lapsi kiekuu, kurnauttelee, hyrisee, kujertaa, vinkuu, inisee, kiljuu, päristelee, koristelee, hekottaa ja ulisee. Se päästää suustaan eri vokaaleja pidempinä ja lyhyempinä äänteinä, vastaa aikuisen jutteluun ja mölisee mukana lauluissa. Usein lapsi selvästi oikein testailee, että millaisia ääniä saa aikaan. Se juttelee aikuisille, lapsille, eläimille, leluille ja ihan itsekseen.  Toisinaan lapsen ääntely on sellaista, että on vaikea ottaa selvää, onko sillä hätä vai huuteleeko se ihan muuten vain. Tätä ei helpota se, että lapsi ei tosiaan ihan heti itke, vaikka sitä joku vaivaisikin.

Välillä volyymitaso on aika kova. Niin kova, että pari kertaa olen itse laittanut hetkeksi kuulosuojaimet korvilleni, kun loputon mölinä on väsyneenä hetkenä tuntunut ihan liialta. Kuulosuojaimilla suojautuminen oman lapsen kommunikoinnilta tuntuu vähän överiltä, mutta olen järkeillyt, että eipä niistä mitään haittaa ole, kun olen lapsen lähellä, näen sen ja kuulen jos se alkaa itkeä. Kun lapsi joskus haluaa aivan valtavasti jutella keskellä yötä, saatan siirtyä itse hetkeksi sohvalle olohuoneeseen, jotta saan sentään levättyä enkä turhaan hermostu mölyämisestä (koska kyllä, kun toinen ei vain suostu olemaan hiljaa nukkumisesta puhumattakaan, niin hermot siinä ovat koetuksella). Muina aikoina voidaan sitten seurustella.

Kun päivittelin lapsen puheliaisuutta, kummitätini totesi ystävällisesti, että saan kyllä katsoa peiliin. Ja tottahan se on, että tämän ominaisuuden lapsi on ehdottomasti perinyt minulta (ja toisaalta kyllä se myös oppii sen aika monelta tuttavapiirimme jäseneltä). 

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Täytin päiväkotihakemuksen. Päivitin LinkedInin. Väestöliitosta tuli kirje, että pakasteessa oleva alkioni on yhä tallessa, vaikka yritysoston myötä hoitoja antaa nyt eriniminen firma.

Ihana tyttäreni kasvaa ja on päivä päivältä vähemmän pikkuvauva - kuten kaverini sanoivat, se näyttääkin jo ihan ihmiseltä eikä vain vauvalta.

Kaikki tämä saa miettimään, että tässä tämä nyt on. Vaikka joskus elättelenkin haaveita täydellisestä puolisosta, paremmasta rahatilanteesta ja jotenkin ihmeen kaupalla yhä toimivista munasarjoista, on koko ajan todennäköisempää, että minulla ei enää koskaan ole vauvaa. Siinä ajatuksessa on totuteltavaa.

Alku kahdestaan lapsen kanssa on sujunut hyvin, ja suurimman osan ajasta tuntuu, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Meidän kahden pieni perhe on hyvä tiimi, meillä on hauskaa keskenämme ja arki kahdestaan tuntuu ihanan hallittavalta. Olen lapsesta niin onnellinen, että enimmäkseen tuntuu, etten kaipaa mitään muuta.

Mutta kun on koko elämänsä kuvitellut perheen tietyllä tavalla, ja kun se sattuu vielä olemaan se malli, joka toistuu aivan kaikessa oli kyse sitten mainoksista, vanhemmuusoppaista tai tapahtumien perhelipuista, on vähän totuttelemista siinä, että oma malli onkin jotain muuta. 

Monenlaista tulee mietittyä. Että niin, minulla ei ole koskaan poikaa, jolle antaa se nimi jonka valitsin jo vuosikausia sitten. Vaikka joskus löytäisinkin puolison, hän ei tule muistamaan tytärtäni vauvana. Jopa sitä joskus mietin, että tosiaan, minä en enää koskaan ole raskaana, en saa kokea niitä ensimmäisiä päiviä. Ainoa äitiyslomanikin on jo yli puolen välin.

Olen kuitenkin päättänyt, että yksin en toista lasta hanki. Tuntuu, että siinä olisi minulle liikaa niin jaksamisen kuin kaiken muunkin puolesta. Haluan tehdä kiinnostavia töitä ja tuntuu että taloudellisia haasteita on nytkin jo aivan riittämiin. Paitsi että toinen äitiysloma olisi töiden ja rahan takia entistäkin isompi ongelma, olisi kahden lapsen kanssa tietysti enemmän tasapainottelua myös sairastamisten, matkustamisen ja ihan kaiken kanssa. Puhumattakaan isomman asunnon tarpeesta. Enkä kyllä todennäköisesti enää tulisi raskaaksi, ja jos tulisin, raskaudessa olisi aiempaakin isommat riskit, eikä yksinhuoltaja voi sellaisia oikein ottaa. Ja kun raskaaksi tuleminen olisi jo nyt hyvin epätodennäköistä, on epärealistista edes kuvitella, että ehkä sitten joskus jos löytyy joku puoliso.

Välillä tämän kaiken miettiminen viiltää aika syvältä. Sillä kyllä, minä olisin halunnut enemmän kuin yhden lapsen, olisin halunnut lapselleni sisaruksen, enkä pistäisi yhtään pahakseni, jos saisin vielä joskus elää tätä vauva-aikaa. On vain opittava hyväksymään se, että näin tämä nyt on, ja keksittävä uusia haaveita.

Toisaalta, kun on pelännyt kuollakseen että saako koskaan lasta, voi ajatuksen siitä, että lapsia tulee vain yksi, pistää oikeaan mittakaavaan. Kuten muutenkin elämässä, on tärkeämpää muistaa mitä sai, kuin miettiä mitä jäi saamatta.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kun on toista viikkoa kunnon flunssassa eli käytännössä suljettuna kotiin kaksin vauvan kanssa, ehtii mietiskellä monenlaista. Mitään ei saa aikaan, asunto on kaaoksessa, cv ei päivity eikä lääkekorvaushakemus Kelaan tule tehdyksi, mutta mietiskellä ehtii. Muun muassa presidentin vauvauutisia ehtii pohtia monelta kantilta.

Ehtii pohtia, että 69-vuotias on kyllä aika vanha isäksi - kunnes tajuaa itse hankkineensa lapsen yksin, joten turha kai tässä on jeesustella siitä että vanha isä ei ehkä ole loputtomiin lapsensa tukena. Ehtii pohtia, että ekaa kertaa tunnen Jenni Haukiota kohtaan jotain sympatiaa ja ymmärrystä, kun lapsen saaminen ei ilmeisestikään ole ollut helppoa. 

Ja sitten ehtii todellakin ärsyyntyä siitä, että joku on ajatellut olevan fiksua sanoa, ettei lapsen syntymä vaikuta presidentin työn hoitamiseen. Koska kyllähän se lapsen saaminen taitaa useimmilla vaikuttaa ihan kaikkeen. Ja saa vaikuttaakin. 

Aihehan on minulle ajankohtainen, koska - kuten Saulikin - olen määräaikaisessa työsuhteessa, ja minun pitäisi pikkuhiljaa aloitella työnhakua. Olen ihan innoissani menossa taas töihin (jos nyt jonkun työn siis löydän), enkä ihan kamalasti murehdi edes lapsen pärjäämistä hoidossa. Mietin silti jo aika paljonkin, että miten se arki sitten tulee sujumaan, kun aamuisin pitää saada lapsi tarhaan ja iltapäivällä ehtiä hakemaan se ajoissa kotiin. Sitäkin olen pohdiskellut, että ihan mitä vain töitä en voi hakea, sillä en tietenkään pysty esimerkiksi matkustelemaan paljon, ja olisi hyvä, jos iltatöitäkään ei olisi jatkuvasti. Ideaalitapauksessa tekisin alussa vähän lyhennettyä työviikkoa ja myöhemminkin välillä etätöitä, jotta asioita olisi helpompi sumplia.

Minusta nämä ovat ihan normipohdintoja, eivätkä ainoastaan yksinhuoltajavanhemmille. Ja vaikka kahden vanhemman perheessä alkuun toinen onkin kotona ja toinen tekee ihan normipitkää päivää töissä, niin uskallan väittää, että aika moni mies kokee vauvan vaikuttavan jotenkin työhönsä. Kyllä se lapsi usein isääkin valvottaa tai ainakin isä joutuu kantamaan aiempaa suurempaa vastuuta kotitöistä iltaisin ja viikonloppuisin.

No, tiedotteen tekstin voisin vielä vaikka jotenkin olankohautuksella ohittaakin, ajatellen että se nyt on tuollaista virallista tiedotusta jonka tarkoituksena on kertoa, että kaikki velvoitteet hoidetaan. (Vaikkakin musta olisi aivan ok jos ihan kaikkea ei tulisikaan hoidettua kun lapsi on pieni.)

Mutta sitten entinen pääministeri Paavo Lipponen katsoi hyväksi kertoa omia kokemuksiaan. Suuressa viisaudessaan Lipponen lausui Hesarin nettisivuilla: "Se on äiti, jolla on todellisuudessa eniten vastuuta ja työtä lapsen kanssa. Ei minulla ollut loppujen lopuksi vaikeuksia sovittaa vanhemmuutta työhöni."

VOI. LUOJA.

Tässähän me koetetaan uudistaa perhevapaajärjestelmää, lisätä tasa-arvoa vanhemmuuteen ja parantaa nuorten naisten asemaa työelämässä, kun Paavo sitten kertoo, että kyllä ne lapset on naisten homma eikä ne miehen elämää suuremmin hetkauta.

Voi Paavo. Tuo kommentti vetää jotenkin niin sanattomaksi, koska se kuulostaa raikkailta terveisiltä viisikymmentäluvulta. Se kuulostaa myös aivan uskomattoman surulliselta, sillä mä todella toivoisin, että jokainen isä kokisi olevansa ihan yhtä paljon vastuussa lapsestaan kuin äitikin.

Että terkkuja vaan Saulille, että en ole sua koskaan suuremmin fanittanut, mutta saat kyllä suuren arvostukseni, jos nyt kuitenkin vaikka pidät kunnon isyysloman.

Ladataan...
Äitiyskoe

Tänäaamuna olin kovin onnellinen siitä, että jaksoin viime talvena neuloa erittäin värikkäät villasukat. Lapsi tuijotti niitä onnessaan monta minuuttia, ja minä sain väsyneeseen aamuun lisää aikaa lukea lehteä ja olla ihan hiljaa. Lisäksi villasukat tuntuivat ihanilta flunssan iskettyä kunnolla yön aikana.

Nyt, potiessani kolmatta kunnon flunssaa sitten lapsen syntymän, olen taas erityisen kiitollinen siitä, että neuvolassa minua komennettiin ottamaan yhteyttä kaupungin kotipalveluun. Nyt tiedän, että taas muutaman päivän päästä tuttu hoitaja tulee meille avuksi pariksi tunniksi, ja viimeistään silloin saan tehtyä hommia jotka nyt auttamatta jäävät rästiin.

Vanhan Ylen uutisen mukaan harva edes tietää koko kotiavusta, vaikka sitä on ollut taas saatavilla vuoden 2015 alusta. Sen perusteella mitä omien kavereideni kanssa olen jutellut niin jonkinlainen mysteeri se kotiapu kyllä vielä monelle on. Moni on kyllä kuullut sellaisen olemassaolosta, mutta epäselväksi on jäänyt, miten apua saa ja miten systeemi toimii. Ja nyt kun asiaa mietin, niin enpä minäkään oikeastaan tarkalleen ottaen tiedä, mitkä kriteerit minä täytin, jotta apua sain. Tiedotukseen siis ehkä kaivattaisiin hiukan lisää selkeyttä.

Minulle kotiavusta puhuttiin neuvolassa jo raskausaikana. Sävy oli mielestäni kiva, sellainen, että apuahan tarvitsevat kaikki, ja että sitä kannattaa hakea jo hyvissä ajoin. Täysin minua ja kykyjäni epäilemättä pohdittiin, että toki yksinhuoltajalla on tiettyjä haasteita arjen pyörittämisessä ja että silloin kotiapu voisi olla vaihtoehto. Sitten keskikesän tappoflunssan aikaan olin ilmeisesti neuvolassa sen verran uupuneenoloinen, että terveydenhoitaja otti asiakseen kirjoittaa minulle lapulle numeron johon soittaa. Ilmeisesti hän oli myös laittanut minusta viestiä johonkin suuntaan, jotta tilanteeni olisi jo tiedossa soittaessani. Niinpä sitten soitin, ja sain lupauksen palveluseteleistä. Työläintä koko hommassa oli toimittaa kopiot omista tuloista (palvelusta siis maksetaan, ja maksun suuruus riippuu tuloista) ja saada sovituksi ensimmäinen apukerta. Sen jälkeen homma onkin hoitunut sujuvasti suoraan meillä käyneen auttajan kanssa.

Nyt meille luvatut tunnit kotiapua on kohta käytetty, ja päätös tehtiinkin kerralla vain kolmeksi kuukaudeksi, mikä on pian kulunut. Luulen, että pärjämme tästä eteenpäin omin voimin, ja kun lapsi on vähän isompi, se on helpompi viedä hoitoon kavereilleni. On silti kiva tietää, että tarvittaessa apua voisi saada uudestaankin.

Ladataan...