Ladataan...
Äitiyskoe

Ennen lapsen syntymää yksi isoista huoleaiheistani oli vauvan ja kissan yhteiselo. Pelkäsin, että kissa menee makaamaan lapsen päälle tai raapaisee sitä.

Ne huolet osoittautuivat kuitenkin nopeasti turhiksi. Kissa kyllä alkuun vähän ihmetteli lasta, mutta kun annoin sen nuuhkia vauvaa rauhassa, se tuntui rentoutuvan nopeasti. Heti ensipäivistä lähtien se otti tehtäväkseen lapsen vahtimisen. Se istui lapsen sängyn vieressä kun vauva nukkui ja jos se alkoi itkeä enkä minä ollut heti paikalla, kissa kipitti luokseni ja tuijottaa tapitti kunnes menin lapsen luo. Edes kovaäänisin itku ei aiheuttanut kissassa sen kummempaa käytöstä, vaan se saattoi retkahtaa loikoilemaan itkevän vauvan viereen.

Mutta olihan se toki stressaantunut. Jo se, että minä olin sairaalassa, oli kissalle rankkaa ja vauvan tultua se tuntui vetäytyvän enemmän omiin oloihinsa. Selvästi sille oli vaikeaa, ettei syli ollutkaan sille vapaana jatkuvasti. Kissa kerjäsi entistä enemmän ruokaa ja sai illalla sätkyjä, ihan ymmärrettävästi kun en tietenkään jaksanut leikittää sitä.

Isoimmaksi ongelmaksi tuli, että stressaantuneena kissa hermostui helposti vieraista. Etenkin lapsivieraista tuli ongelma, ja kenestä tahansa jos minä en ollut paikalla. Yleensä kissa tuli vieraiden tullessa kerjäämään huomiota itselleen, mutta sitten jossain vaiheessa hermostui ja alkoi sähistä tai raapaisi ihan yllättäen. Se linnoittautui makuuhuoneeseen tai ruokapöydälle ja piti niitä omana reviirinään.

Mutta lapsi sai olla rauhassa, eikä kissa äksyillyt minullekaan. Ja kun lapsi oli nelisen kuukautta, se tajusi kuinka ihana kissa on. Alkoi lirkuttelu ja hihkuminen. Ajattelin, että siitä eläin viimeistään hermostuu, mutta ei. Se kävi nuuhkaisemassa mahallaan makoilevan lapsen nenää ja jatkoi matkaansa. Tuli makaamaan leikkipeiton kulmalle, kiehnäsi kylkeen kun syltin lasta yöllä. Aamulla ne lyöttäytyivät yhteen: kun lapsi alkoi heräillä, kissa äkkäsi sen ja alkoi hyöriä ympäriinsä minun sängylläni. Siitä lapsi, jonka muuten olisin vielä saanut rauhoitettua unille, innostui ja alkoi hihkua. Ja sitten minun oli enää turha esittää nukkuvaa rauhoittaakseni kissan. Otin kaksikosta supersöpöjä kuvia ja ihastelin pientä perhettäni.

On mielestäni ihan selvää, että lapsen tulo stressaa eläintä, eikä pienestä tarvitse heti alkuun hermostua. Eläimelle pitää antaa aikaa ja huomiota. Mutta lopulta oli todettava, että lemmikki oli kuitenkin minulle, juuri tässä tilanteessa ja pienessä asunnossa liikaa. Kissa alkoi hyökätä lapsenvahtien kimppuun ja lapsivieraiden tullessa se piti sulkea makuuhuoneeseen. Itkin yhden yön ja tein päätöksen luopua kissasta.

Nyt meillä on kissaton koti. Harmittaa ja surettaa aivan valtavasti. Minun ihana karvakasani, se joka makoili päälläni kun iltaisin rentouduin telkkarin ääressä, se joka tuhisi vieressäni öisin ja herätti puskemalla poskea. Pehmoinen ihanuus. Olin kyllä arvannut, että kissasta luopuminen olisi kamalaa, mutta silti yllätti, miten koville otti tehdä päätös antaa se pois. Mietin, miten paljon kissa lohdutti eron aikaan ja silloin kun pelkäsin etten koskaan saa lasta. Murehdin, miten se pärjää uudessa kodissa, sellainen ikuinen vauveli joka oli minuun ihan täysillä kiintynyt.

Mutta pakkohan se oli myöntää, etten yksinkertaisesti kyennyt pitämään siitä riittävän hyvää huolta, ja että kissa oli stressaantunut. Ja onhan meillä helpompaa, kun voi imuroida harvemmin, eikä tarvitse siivota hiekkalaatikkoa tai kantaa kaupasta kissanruokaa. Matkustaminen on nyt helpompaa, ja iltaisin lapsen mentyä nukkumaan voin levätä enkä leikittää kissaa.

On silti vaikea myöntää, että tässä on taas juttu, johon en kyennyt. Sillä siltä se tuntuu, henkilökohtaiselta epäonnistumiselta, ihan muulta kuin supernaiseudelta, kun ei edes kissasta pysty huolehtimaan. Onneksi puolivuotiaan lapsen kanssa päivät ovat niin täynnä toimintaa, että harvaa asiaa jaksaa kovin paljon murehtia. Keskity hyvään, hoen itselleni.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi on nyt puolivuotias ja koska vanhempainvapaan loppu alkaa jo häämöttää, aloitin jokin aika sitten työnhaun. 

Tähän väliin pitkä huokaus. Tykkääkö joku oikeasti töiden hakemisesta?

Nyt työhakemusten kirjoittamisessa on vielä lapsen tuoma lisähaaste: jos sen tekstin tuottaminen on muutenkin ei-niin-ihanaa, niin ei se siitä paremmaksi muutu sillä että lapsi kitisee vieressä. Ja kyllähän se kitisee, kun sitä koettaa viihdyttää samalla tietokonetta näpytellen. Ekan hakemuksen kirjoittaminen olikin yhtä tuskaa, eikä asiaa auttanut se, että projekti piti aloittaa Officen asentamisella uuteen tietokoneeseen. Siinä olivat niin lapsen kuin äidinkin hermot koetuksella.

Uusi ja oikeasti työnhaun suhteen isompi juttu on myös se, että joudun nyt oikeasti vähän miettimään, mitä kerron yksityiselämästäni työnhaun yhteydessä. En jaksa salailla asioita, enkä pidä sitä fiksunakaan, mutta mitä kaikkea kannattaa kertoa? Tuntuu helpoimmalta sanoa, että haen töitä maaliskuun alusta alkaen, sillä siiheksi olen hakenut lapselle hoitopaikkaa. Ja sekin tuntuu luontevalta sanoa, että olen palaamassa perhevapaalta, jonka aikana edellinen työsopimukseni päättyy. Mutta missä vaiheessa nämä kannattaa kertoa, ja kannattaako asiaa avata sen enemmän? 

Nuorten naisten huonosta asemasta työelämässä puhutaan paljon, ja siitä miten työnantajat pelkäävät että tuore äiti on jatkuvasti kotona hoitamassa sairastelevaa lasta ja että kohta se jää kuitenkin taas äitiyslomalle. Pakostihan sitä miettii, että olenko nyt sitten ihan epätoivottu henkilö jokaisen palkkaajan näkökulmasta. Haluaisin ajatella, että en halua työhön, jossa en voi olla aidosti oma itseni, tai sellaiseen, jossa lapsen hoidon takia tarvitut joustot olisivat valtava ongelma (koska kyllä, vaikuttaahan se lapsi jatkuvasti esimerkiksi aikatauluihini). On silti haihattelua luulla, että minulla olisi ihan loputtomiin varaa valita työpaikan suhteen.

Toistaiseksi tekemiini hakemuksiin olen laittanut maininnan myös tästä blogista, koska kokemus bloggaamisesta on ollut olennaista tehtävän kannalta. Jos työnantaja vaivautuu vilkaisemaan blogia, täältä saa toki helposti selville ihan koko kuvion. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, riippunee työnantajasta.

Toisaalta nykyään ainakin ilmoitusten perusteella moni työnantaja hakee "hyvää tyyppiä", ja blogihan kertoo minusta ihmisenä huimasti enemmän kuin yksi hakemus. Ajattelen siis niin, että jos joku tämän blogin luettuaan minut haluaisi palkata, luvassa olisi varmastikin työ johon sovin ja jossa viihdyn - ja jossa olisin juuri näistä syistä taatusti hyvä työntekijä.

Salailun ja täydellisen avoimuuden välillä on toki monta välimuotoa. Työhaastattelussahan yksityisasioista ei edes saa kysellä, eikä niistä ole mikään pakko sen kummemmin kertoa. Voisin aivan hyvin vain kertoa, että vanha työsuhteeni päättyy, ja sillä hyvä. Mutta ei siitä kyllä minun kohdallani taida tulla mitään. Jo sinänsä viaton kysymys harrastuksista tai vapaa-ajan tekemisistä olisi hankala, jos pitäisi jättää mainitsematta lapsi. En yksinkertaisesti halua kierrellä.

 

Ladataan...
Äitiyskoe

Pari helsinkiläistä päiväkotia päätti juhlistaa läheistenpäivää (Ylen uutinen täällä), tai siis kutsua isänpäivän kunniaksi järjestämäänsä tilaisuutta läheistenpäiväksi. Tai siis, oikeastaan mikään aiheesta kirjoitetuista uutisista ei oikein kunnolla avaa että mitä oikeastaan ihan tarkalleen tapahtuu, miten asiasta on viestitty ja jos vaikkapa askarrellaan, niin kirjoitetaanko useimpien lasten kortteihin edelleen ihan entiseen tapaan se "Hyvää isänpäivää" vai mikä tämä kuvio on. Otsikoissa vedettiin mutkat suoriksi ja eiköhän aika nopeasti löytynyt tahoja paheksumaan sitä että isiä vähätellään ja mitenkäs sitten äitienpäivää saa viettää (no, kuulemma äitienpäivää aiotaan kutsua samalla läheistenpäivän nimellä näissä parissa päiväkodissa). 

On siis oikeastaan aika vaikeaa ottaa kantaa juuri tähän nimenomaiseen tapaukseen ja siihen, että kuinka fiksusti on toimittu. Monelle tämä homma meni kuitenkin siinä määrin tunteisiin, että kaupungin hallinnossa työskentelevä tuttuni kertoi heidän saaneen vihaista palautetta, huorittelua ja uhkauksia. Huh.

Itse havahduin vähän aikaa sitten siihen, että meidän perheemmehän on tosiaan yksi niistä, joille nämä perinteet eivät ole välttämättä ihan ongelmattomia. Olen toki kirkkoon kuulumattoman perheen kasvattina tottunut jo lapsena siihen, että joskus voi olla vähän hämmentynyt ja ulkopuolinen olo. Kun menin seurakunnan esikouluun kun kaikki muutkin perhepäivähoitajan hoidokit menivät, ihmettelin että mitä ihmettä täällä puhutaan ja että miksi pitää laulaa näitä tylsiä, rauhallisia hoilotuksia kun kivempaakin musiikkia on. Ala-asteella pohdin, että käyttäydynkö nyt kamalan huonosti jos en laita sormia ristiin opettajan niin kehottaessa, ja keskityin ihmettelemään uskonnollisten tekstien omituisia sanoja (esimerkiksi "tykö" herätti huomioni). Mutta uskonto on silti eri juttu, sillä virttähän voi olla ihan mukava lauleskella vaikkei tajuaisi mitään sisällöstä, mutta isänpäiväkortin askarteleminen kun ei ole isää on varmaankin omituista.

Eikä tässä tietenkään ole kyse vain siitä kortista. Minun tyttärellänihän on vaari, jolle se kortti tosiaankin kelpaa askarrella, eli kyllähän meillä isänpäivää vietetään. Päiväkodissa työskentelevä kaverini vakuuttikin, että askarteluista ei ongelmaa tule, kyllä päiväkodissa ollaan totuttu kyselemään jo etukäteen, olisiko joku sopiva tyyppi, jolle sen kortin voisi tehdä. Pienen tirppanan ei siis siinä vaiheessa tarvitse itse osata selittää perhemalliaan ja ymmärtää, ketä voisi muistaa kortilla. Mutta entäs se tilanne muuten? Pitääkö lapsen aina selitellä asiaa muille, ja tuleeko sille kuitenkin ulkopuolinen olo? 

Hämmentävää tässä (ja monessa muussakin) kohussa on mielestäni se, että pahastuneimpia tuntuvat olevan ne, jotka ovat tilanteessa oikeastaan aika vahvoilla. Totuushan on, että kun läheistenpäivää vietetään sen perinteisen isänpäivän (ja äitienpäivän) tienoilla, yhteys viralliseen juhlaan on selkeä, eikä mitenkään peitelty. Jos perheessä isä on, hänelle se kortti tehdään, kotona varmasti puhutaan isänpäivästä ja päiväkotiinkin saapunee paljon isiä. Isän asema ei heikkene. Mutta niille perheille joissa isää ei ole, tuntunee entistä luontevammalta, että tilaisuuteen saapuu joku muu lapselle läheinen. Ainakin omalta kohdalta ajattelisin, että läheistenpäivän juhlaan voisi hyvin mennä lapsen kanssa vaikkapa kummi, mutta isänpäivän juhlaan osallistuminen sattaisi tuntua kummista vähän oudolta, ikään kuin hän esittäisi isää. Onko se niin vaikeaa käyttää (tai antaa toisten käyttää) yhden tilaisuuden kohdalla neutraalimpaa sanaa ja ymmärtää, että siitä voi olla joillekin suuri ilo? Ja onko lasten ihan oikeasti saatava joka vuosi muistutus "maailman realiteeteista" (kuten tässä uutisessa vaaditaan)? Kuuluuko päiväkodin juhlien olla paikka jossa osaa lapsista muistutetaan niistä realiteeteista, vai voisiko juhlien tavoitteena olla kaikille kivoja tilaisuuksia?

Aamu-televisiossa läheistenpäivää selitettiin muuten myös sillä, että usein isien on vaikea päästä päiväkodin tilaisuuksiin. Isähän voi olla ihan vaan töissä, ja lapsesta on kivaa, että juhlimaan tulee silti joku aikuinen. Itseasiassa luulenkin, että isänpäivät eivät edes ole ongelmallisimpia minun perheeni kaltaisille perheille - meillähän on se vaari ja kun tilanne on tietoisesti tällaiseksi järjestetty, ei siihen liity niin suurta kipuilua. Hankalampaa on varmasti niillä, joilla on isä, joka ei jostain syystä halua tai kykene olla mukana lapsen elämässä (tai varmaan myös isänsä menettäneillä).

Onneksi meidän lähileikkipuistossamme tämäkin tilanne hoidettiin tyyylillä. Kun vauva-aamussa joku kysyi, että askarrellaanko ensi viikolla isänpäiväkortteja, ohjaaja totesi mutkitta että juu, askarrellaan isille, isoisille tai kenelle nyt kukakin haluaa askarrella. Niin. Niillä pienillä sanoilla on joskus yllättävän paljon merkitystä. Sen ymmärtää sitten, kun  kerta toisensa jälkeen joutuu olemaan se, joka selittelee, oikaisee ja vaivihkaa tekee vähän eri tavoin.

Ladataan...