Ladataan...
Äitiyskoe

Tällä viikolla on uutisoitu perhebarometrin tuloksista, joiden mukaan yksi syy siihen miksi lapsia hankitaan myöhemmin ja vähemmän on se, että kuva perhe-elämästä on ankea. Nuorten aikuisten mielissä elämä lasten kanssa on rankkaa ja tylsää ja aika moni myös ajattelee, että se on pakosti kliseisen omakotitalo-lähiö-koira-tuulipuvut-kaavan toistamista. 

Sitaatti printti-Hesarissa tiivisti tunteet niin upeasti että nauroin aamupalapöydässä ääneen:

Niinpä! Huhhuijaa!

Luin itse kaikenmaailman äitiysblogeja ja seurasin muutenkin kovasti vanhemmuuskeskusteluja vuosi tolkulla ennen lapsen saamista. Ja juu, aika monesti niistä välittyvä kuva oli juuri tuollainen. En ihmettele jos ei houkuta. Jopa alkulauseesta aistimani "sanotaan nyt näin ettei kukaan loukkaannu"- tunne on tuttu.

Tämän syksyn aikana olen useamman kerran puhunut tästä perheellisten kavereideni kanssa: eihän tämä ole niin kamalaa. Tai oikeastaan: tämähän on aika kivaa!

Jokaisen kokemus lapsenhoidon rankkuudesta on toki omansa ja kaikenlaisia ongelmiahan siinä voi tulla. Mutta ainakin minä olen monesti viimeisen seitsemän kuukauden aikana miettinyt, että tässähän pärjätään aivan hyvin. Enkä ole ainoa, jonka kokemus on tällainen. Juu, toki välillä nukutaan huonosti, ja kyllä, lapsessa on etenkin yksinhuoltajana tosi tiiviisti kiinni, mutta kun minulta kysytään, miten menee, vastaan yleensä että oikein hyvin. Lapsi on ihana ja enimmäkseen meillä on hauskaa yhdessä.

Tässä vaiheessa saan sitten kuulla, että minulla on "helppo lapsi". No, ehkä (jos nyt haluaa noin luolitella). Mutta sehän se pointti onkin, että kyllä näitä "helppoja" lapsiakin on, omassakin tuttavapiirissä useampia. Näitä, jotka ovat perusterveitä ja jotka nukkuvat ja syövät kohtalaisesti ainakin yleensä. Ei jokaisella lapsella ole koliikkia tai valtavia ongelmia nukkumisessa. Huonosti yönsä nukkuva lapsi voi olla päivisin yksi auringonpaiste.

Ja toki, joskus on huonoja päiviä, mutta missä elämäntilanteessa ei ole? Lapsen kanssa menee joskus hermot, mutta niin menee työelämässäkin. Kyllä minulta ainakin riittää enemmän ymmärrystä vatsakipua itkevälle vauvalle kuin työtehtävistään ilman kehitysehdotuksia marisevalle keski-ikäiselle.

Ehkä meidän vanhempien pitäisi vähän enemmän puhua myös siitä, mikä lasten kanssa on hauskaa. Sillä vaikka joskus tekee hyvää sanoa suoraan että nyt ei paljon naurata, niin jos jauhamme vain ongelmista, se voi luoda meille itsellemmekin sen kuvan, että kaikki on pelkkää kamaluutta.

Jotenkin ongelmista puhumisesta ja vanhemmuuden rankkuuden toistelusta on tullut normi. Minäkin olen jopa miettinyt, voinko kirjoittaa tänne, että lapsi nukkuu hyvin tai ettei äitiys tunnu yhtään vaikealta. Olen miettinyt, onko se lesoilua, toisten ongelmien vähättelyä tai tarkoittaako se, ettei lapsen hankkimisessa yksin olisi mitään haasteita. Eikä sen niin pitäisi olla. Kun elämämme on suurimmaksi osaksi kivaa, olisi hassua jos blogi kertoisi vain ne ikävät jutut.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Kiinnostavaa nähdä minkä näköinen lapsestasi tulee, kun ei tiedetä mitään siitä luovuttajasta, kaverini sanoi vähän aikaa sitten.

No niinhän se tietysti on, mutta en ollut oikeastaan ajatellut koko asiaa pitkään aikaan.

Useampikin tuttava on kysellyt, olenko huomannut lapsessa jotain piirteitä, jotka tulevat ehkä spermanluovuttajalta. Osa on arvellut, että sieltä puolelta tulisi esimerkiksi hiusten punertavaan häivähtävä sävy, mutta osa sanoo heti, että hiuksethan ovat samanväriset kuin minulla. Niin itsekin ajattelen.

On melkein hämmentävää, ettei lapsessa ole mitään mistä osaisin sanoa, että se nyt ei ainakaan ole minulta. Se näyttää oikeastaan todella paljon samalta kuin minä vauvakuvissani, ja samaa sanovat sukulaiseni, että ihan on äidin näköinen. Moni on heti lasta ensimmäisen kerran vilkaistuaan sanonut hämmentyneenä, että onpas äitinsä näköinen lapsi.

Mutta tässähän tulee tietysti se perinteinen harha: miten vain minut tunteva ihminen voisikaan löytää lapsesta niitä muita piirteitä.

Minusta on ollut älyttömän hauskaa, kun lapsessa on omia piirteitäni. Se on oikeastaan jopa vähän outoa. Mikä siinä oikeastaan on, että haluan lapsen muistuttavan itseäni, vaikken edes mitenkään äärettömästi pidä kaikista piirteistäni? En mitenkään valtavasti toivo, että lapsi olisi aikuisena kopioni.

Joissain asioissa sitä sitten suorastaan toivoo, että lapsi oli perinyt ominaisuuksiaan jostain muualta kuin äidiltään. Ainakin toistaiseksi nimittäin vaikuttaa, että se muistuttaa minua myös niissä ei-niin-hyvissä jutuissa: se taitaa olla yhtä itsepäinen ja oman tahtonsa yhtä tiukasti ilmaiseva kuin minäkin. Lisäksi on tietysti se kovaäänisyys ja juttelun määrä, joka on suorastaan häkellyttävä aina silloin tällöin. Ennustan tuleville vuosille meluisia erimielisyyksiä.

Pahinta on, etten voi syyttää muita kuin itseäni.

 

Ladataan...