Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi alkoi viimein ryömiä, kahdeksan ja puolen kuukauden iässä. Olinkin jo odotellut ja ehdin jo vähän miettiä, että onko kaikki kunnossa, kun se ei myöskään istu ilman tukea. Eikä myöskään sano yhtään sanaa, eli en voi sanoa, että se nyt on niin edistynyt muuten, ettei motoriikka siksi ole kehittynyt.

Neuvolassa lääkäri kiinnitti huomion siihen, ettei lapsi myöskään varsinaisesti ota painoa jaloilleen. Se kyllä pomppii aina sillointällöin, mutta ei sitä voi miksikään painon kannatteluksi kutsua. Kuulemma yleensä kahdeksankuiset jo ottavat kunnolla painoa jaloilleen, ja meidän pitää nyt mennä ylimääräiseen tarkastukseen kymmenkuisena.

No niin, lapsi ei siis ole mitään motorisen kehityksen etujoukkoa, ja kyllä sitä nyt sopii hiukan kannustaa liikkumaan ja tarkkailla tilannetta.

Lääkäri kuitenkin totesi, että lapsi on sosiaalisesti hyvin kehittynyt. Sillä lääkäri viittasi siihen, että lapsi seurustelee innoissaan, juttelee, lähtee mukaan leikkeihin, temppuilee ja kiukustuu kun se kielletään, osoittaa selvästi oman tahtonsa ja niin edelleen.

Äkkiseltään ajatellen tuntuu vähän omituiselta pitää vaikkapa loputonta lusikantiputtelua tai tahtojen mittelyä minään upeina juttuina. Mutta sitähän ne ovat, ja lääkäri kyllä havainnoi lasta tarkkasilmäisesti (ja -korvaisesti, sillä osan tiedoista hän toki nappasi minun selostuksesta) kun huomasi tuon kaiken.

Kehityspolilla pari kuukautta sitten lääkäri kirjasi lapsesta muun muassa että se vastaa aikuisen hymyyn. Se kuulostaa pieneltä jutulta mutta on oikeasti iso.

Ehkä kaikkea tätä voisi painottaa meille huolehtivaisille (ja huolestuvaisille) vanhemmille. Että ei kannata vain odottaa niitä kääntymisiä, konttaamisia, ensimmäisiä askelia ja sanoja, vaan huomata vähän pienemmät jutut, joilla voi kuitenkin olla tosi iso merkitys. Sillä vaikka on toki tärkeää, ettälapsi on fyysisesti kunnossa, mutta on se aika tärkeää, että sosiaalinen puolikin toimii. Että lapsi oppii toimimaan toisten ihmisten kanssa, osaa ilmaista oman tahtonsa ja oppii, ettei kaikki ole sallittua. 

Kuva: hyvä motivaattori, kuten sähköjohto, kannustaa ryömimistreeneissä.

Ladataan...
Äitiyskoe

Lumi-infernoksi mainostettu sääilmiö saapui Helsinkiin. Mietin, että nyt sitten testataan, miten minä ja vaunut pärjäämme kinoksissa. 

Kun heräsin puoli kahdeksan maissa, vilkaisin ulos ja huomasin, että katumme toisen puolen jalkakäytävä oli jo aurattu, ja että toisellakin irtolunta oli vain pari senttiä. Se siitä sitten, tuumin.

Kun ennen lapsen syntymää tein hankintoja, sain aika monta neuvoa esimerkiksi siitä, millaiset vaunut kannattaisi hankkia. Minulle kerrottiin, että niissä pitäisi olla suuret renkaat jotta niillä pärjää lumihangessa, että kääntyvä työntöaisa on tärkeä, että kääntyvät etupyörät tekevät vaunuista kiikkerät, että liian pieniin kieseihin lapsi mahtuu vain pari kuukautta ja että kankainen tavarakori hajoaa heti. Muun muassa.

Lisäksi minulle annettiin neuvoja muun muassa parhaista hoitopöydistä ja siitä miten synnytyksessä kannattaa toimia, kehuttiin kantoliinan ihanuutta ja pidettiin hankalana elämää ilman autoon tulevaa turvaistuinta.

Pidän ihan hyvänä sitä, että ennen lapsen syntymää tulee juteltuja perheellisten tuttujen kanssa siitä, miten he ovat pärjänneet lasten kanssa ja koska vanhemmuus on vähän myös välineurheilua, niin onhan niistä tarvikkeistakin ihan hyva kuulla. Mutta siihen se sitten kannattaakin jättää.

Kokemus, jonka useimmat äiti-tuttuni tunnistavat: raskausaikana kaikki haluavat puhua kanssasi (ja lähelläsi) lastenhoidosta ja vauvoista, mutta itse et voi oikein osallistua, koska heti kun sinulla on mielipide, joku sanoo että odotapas vaan.

Ja toinen kokemus: neuvoja riittää (ja ne kyllä jatkuvat siinä pikkuvauva-aikana).

Voi että olen tyytyväinen, etten kuunnellut useimpia neuvoja, ja että luotin siihen, että minä tunnen omat tapani parhaiten. Tiesin, etten ole ihminen joka joogailee synnytyssalissa, vaan pikemminkin se joka pysyy rauhallisena ja sietää kipuja kun on joku jonka kanssa voi jutella kaikenlaista (ja se joka luuytimen suuntaan kohdistuvan piikin pelosta huolimatta haluaa epiduraalin). Tiesin, että pärjäämme vallan hyvin ilman hoitopöytää, ja että autoilemme niin harvoin, ettei turvakaukaloakaan kannattanut hankkia. Ja senkin tiesin, että minua ärsyttää enemmän se, jos tulen haalineeksi tavaraa, joka jää käyttämättä, kuin se jos jotain pitää metsästää lapsen synnyttyä.

Neuvojen antajat tarkoittavat hyvää, mutta yleensä neuvoissa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnäkin harvemmalla on lapsenhoitoon liittyvissä asioissa paljonkaan vertailukohtia. Esimerkiksi vaunuista monella on kokemusta vain juuri niistä yksistä jotka itse sattui ostamaan. Niiden suosittelija ei siis oikeastaan pysty kertomaan, ovatko hänen vaununsa muita paremmat. Ja toisaalta tuttuvat voivat elää keskenään aika erilaista arkea ja ovat muutenkin erilaisia. Vaikkapa kantovälineen sopivuuteen vaikuttaa aika paljon kantajan selkä, tai esimerkiksi vuodenaika (alkaa heti ahdistaa kun muistan kokeiluni paksun kantoliinan kanssa hiostavana kesäpäivänä).

Nyt tiet ovat Helsingin kantakaupungissa kolmatta päivää lumipeitteiset ja auratut ja kovan lumen päällä on vaihteleva määrä likaista sohjoa. Kaduilla kävellessäkin tuntuu vähän että sutii tyhjää, joten eihän vaunujen työntäminen niillä mikään valtava nautinto ole. Mutta luulen silti, että mahdollisimman pienet ja ketterät vaunut ovat meille se ainoa oikea ratkaisu, jotta tämä vaunuja surkeasti operoiva mini-ihminen saa lapsensa kanssa liikuttua ahtaissa kaupoissa, mahduttaa vaunut ratikkaan ja saa ne jopa tuotua kapeaan eteiseensä. Hyvin ovat toimineet, meillä, sen voin kysyjille kertoa. 

Enemmän kuin netistä löytyvien lukemattomien "nämä ainakin tarvitset"-listojen lukemista ja lastentarvikeliikkeiden mainosten seuraamista suosittelisinkin jokaiselle sen pohtimista, miten itse elää, ja miten itse haluaa toimia.

Ladataan...
Äitiyskoe

Vanhemman tärkein tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. 

Jos rajoja ei aseta kun lapsi on pieni, ei se onnistu isompanakaan.

Varmaankin jokainen äiti ja isä on kuullut nämä lauseet, ja suurin osa on taatusti tehnyt vakaan päätöksen siitä, että itse kyllä sitten osaa kieltää lasta napakasti mutta rauhallisesti, että meillä ei riehuta miten vaan. Ja sitten kun tulee se hetki, että lasta pitää alkaa komentaa tiukasti, aika moni on kuitenkin ongelmissa. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Olen itse onnistunut toistaiseksi pysymään mielestäni aika kiitettävästi rauhallisena lapsen kanssa. Vaikka vauva tietysti joskus itkee, niin ei pikkuvauva kuitenkaan varsinaisesti kiukuttele. Se itkee kun se tarvitsee jotain tai kun joku on huonosti, eli kun sillä on nälkä, kun vaippa pitää vaihtaa, kun väsyttää, koskee tai pitää saada huomiota. Pelkkä huomion takia itkeminen on tietysti välillä raskasta, kun milloin mitäkin pitää saada tehdyksi, mutta lapsi nyt yksinkertaisesti tarvitsee huomiota ja ihan pienelle ei auta mikään muu kuin ihan lähellä oleminen (ja usein syli).

Mutta jossain vaiheessa lapsi alkaa tehdä jotain, mitä pitää kieltää. Ehkä jotain, mikä koettelee sitä rauhallisuutta. 

Oma mussukkani on nyt tässä vaiheessa, eli nyt on aika alkaa sanoa välillä ei, ei saa, älä.

Kurin pitäminen on periaatteessa helppoa, mutta pakko myöntää että kyllä se nyt alkuvaiheessa vähän totuttelua vaatii. Kahdeksankuisesta on vaikea ottaa selvää, että miten tarkoituksellista sen mikäkin toiminta on, ja miksi se jotain tekee, ja siksi on välillä vaikea päättää, miten mihinkin suhtautua. 

Annan esimerkin: lapsi sylkee ruoan pois. No, sehän voi tarkoittaa, että ruoka ei maistu, että suu on täynnä, tai ettei ole nälkä. Ruoka voi tulla ulos suusta ihan vahingossakin. 

No, minun pikku marakattini näyttää kuitenkin keksineen sellaisen ihastuttavan tavan, että hetken syötyään se alkaa jokaisen lusikallisen jälkeen nojautua syöttötuolissa sivulle ja sylkeä sitten lattialle. Alkuun luulin, että se on vahinko, mutta nyt vaikuttaa, että kyllä tuo tekee niin aivan tarkoituksella. Ilmeisesti se on hyvinkin hauska leikki. Ja kun leikin kieltää, lapsi nostaa metakan. Huoh.

Pakkohan lasta on kieltää, mutta on se aika outoa, kun toinen tapittaa supersöpönä ja selvästi innoissan leikistään. Alan ymmärtää vanhempia, joilta kieltäminen aika usein jää. Tai toisaalta en, sillä sen lattian siivoaminen ei tosiaankaan ole lempitouhuani.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Vegaanihaastetta mainostetaan nyt vaikka missä ja veljenikin päätti tarttua siihen. Minuakin kiinnostaisi kääntää omaa ruokahalua edes vähän vegaanimpaan suuntaan - ei se nyt oikeastaan olisi kovin vaikeaa, kun en syö punaista lihaa, en yleensä osta kotiin kanaa tai kalaakaan, enkä käytä valtavasti maitotuotteita. Mutta silti jo ajatus tuntui uuvuttavalta. Että syömiskuvioista tulisi vielä vaikeampaa.

Jotenkin tässä on nimittäin päässyt käymään niin, että minä joka rakastan ruoanlaittoa ja herkuttelua, syön aivan liian huonosti, tai tarkemmin ottaen aivan liian vähän. Päivittäisen ruoan ajattelustakin on tullut vähän raskasta ja tuntuu että ennen jokaista kauppareissua minulla on sama ahdistava tunne, etten keksi mitään ruokalajia, johon voisin ostaa tarpeet. Juuri mitään ei tee mieli, tai jos tekee, se on aivan liian työlästä valmistaa.

Tilanne on tosiaan hämmentävä, koska tykkään ihan valtavasti laittaa ruokaa. Viimeistään nyt äitiysloman aikana on kuitenkin käynyt selväksi, että aika iso osa sitä ruoanlaiton ja syömisen iloa on se, että ruokailuhetken saa jakaa muiden kanssa. On tylsää laittaa ruokaa vain itselleen, koska ei se yksinäinen ruokailuhetki kuitenkaan juuri koskaan palkitse samalla tavalla kuin jaettu ateria.

Ja onhan tässä nyt tietysti myös ne käytännön ongelmat. Lapsi ei viihdy pitkään yksinään, joten vähänkään monimutkaisemman ruoan valmistumisessa kestää todella pitkään kun käyn vähän väliä viihdyttämässä lasta. pitää siis keksiä loputtomiin pikavaihdilla valmistuvia ruokalajeja. Yksi ihminen syö sen verran pieniä määriä, että jos ostaa kotiin monipuolisesti erilaisia ruokia, osa on aina jo vanhentunut ennen kuin ne ehtii syödä. Inhoan ruoan heittämistä roskiin, joten salaattiainesten, juustojen ja leipien kohdalla jo ostaessa ärsyttää, kun tiedän että saan syödä niitä oikein urakalla jos aion saada ne loppuun. Tästä seuraa se, että syön sitten sitä yhtä laatua muutaman päivän tosi intensiivisesti ja sitten se ei tietenkään enää maistu hyvältä. 

Olenkin nyt elänyt lähinnä aamupuurolla, kasvispastoilla ja hedelmillä viimeiset kahdeksan kuukautta. Yksi varsinainen ateria päivässä, ja illalla ehkä banaani tai joskus leipää. Eikä se ihan taida riittää, sillä kylkiluut ovat alkaneet paistaa ihon läpi ja lisäksi minulla on usein ihan selkeä nälkä. Ja vaikka moni kertoo äitiyslomalla napostelleensa jatkuvasti suklaata tai muita herkkuja, niin minä en tee edes sitä. Ei vain tee mieli.

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia, mutta nyt lupasin itselleni, että alan syödä enemmän. Ensimmäinen askel on lisätä päivään toinen vähän kunnollisempi ateria. Eivät ne minun lounaanikaan yleensä mitään supertukevia ole, joten illalla on ihan pakko syödä jotain hedelmää tukevampaa - vielä kun keksisi jotain muuta kuin sipsit mitä tekisi mieli. Aina välillä koetan syödä vaikka jogurttia, viiliä tai juoda edes lasillisen maitoa, jos en mitään muuta saa aikaan. Yritän hyväksyä sen, että joskus jotain ruokaa menee hukkaan tai että joudun joskus maksamaan vähän enemmän vaikka jostain valmiista sämpylästä, sillä syöminen on kuitenkin tärkeää.

Haluaisin myös tehdä sen tavallisemman lupauksen, että tänä vuonna saan vatsalihakseni taas näkymään. En kuitenkaan ole ihan varma, onko siinä realismin häivääkään, kun ihan jo pieni palautus lihaksiin olisi jonkun tason saavutus. Mutta ne kylkiluut on kyllä saatava paremmin piiloon.

 

Ladataan...
Äitiyskoe

Joulu, välipäivät ja uusi vuosi. Vaivuimme reiluksi viikoksi juhlapyhien vetelänhektiseen tunnelmaan jossa koko ajan tuntuu olevan valtavasti tekemistä ja päivät juoksevat ohi kamalaa vauhtia, mutta kun tarkemmin tarkastelee huomaa kiireen tunnun syntyneen laiskoista aamuista, loputtomasta kahvittelusta, romaaniin uppoamisesta, ruoanlaitosta ja kauppareissuista. 

Tapahtunutta joulun aikaan:

- Lapsi nukkui viikon ajan yönsä läpi syömättä. Se kyllä havahtui joka yö pari kertaa mutta rauhottui nopeasti kun suuhun tyrkkäsi tutin ja vähän taputteli selkää. Kutsun tätä joulun ihmeeksi.

- Luin yli 600-sivuisen romaanin viikossa. Aiempina jouluina kirja olisi hyvinkin todennäköisesti ollut luettu jo tapaninpäivänä, mutta lapsen synnyttyä hieman alle sadan sivun päivätahtia voi pitää erinomaisena.

- Lapsi kehittyi sormiruokailijana ja kokeili uusia ruokalajeja. Mummin tekemät vesirinkelit olivat hitti, ja niitä taisi päätyä jopa mahaan asti.

- Tuskailin työhakemusten parissa. Mitä houkuttelevampia paikkoja on haussa, sen suurempi on hakemisen tuska.

- Varasimme matkat Dubliniin. Totesin, että lapsen ensimmäinen ulkomaanmatka on turvallisinta tehdä vanhempieni seurassa, ja vanhempani olivat onneksi suostuvaisia. Edellisesta reissustani onkin jo puolitoista vuotta, joten olen itse aika täpinöissäni muutaman päivän matkasta.

- Edellisen johdosta lapsesta piti ottaa passikuva. Kauhutarinoita yhteistyöhaluttomista pikkulapsista kuulleena olin iloisesti yllättynyt kun tyttö suoriutuikin kuvauksesta moitteitta ja aivan kelvollinen passikuva saatiin otettua noin puolessa minuutissa. Maksoin ilolla 15 euroa.

- Lapsi rakasti joulukuusta ja lahjojaan. Ennustan mukavia tulevia jouluja.

Hyvää uutta vuotta!

Ladataan...