Ladataan...
Äitiyskoe

Ennen kun sain lapsen, minua varoiteltiin, että raskaana olevaan kohdistunut suurehko huomio vaihtuu lapsen syntymän jälkeen nopeasti vauvan ihasteluun, ja äiti jää sitten ihan sivuun. No niinhän siinä aikalailla kävikin, ja se oli ihan ok. Alkuun aika moni kyseli synnytyksestä, ja myös jaksamista kyseltiin, joten minutkin huomioitiin aina jollain tavalla. Eipä siinä omassa elämässä etenkään ihan alkuun mitään täysin lapseen liittymätöntä juuri ollutkaan, joten oli ihan ok, että kaikki aiheet liittyvät tiivisti lapseen.

Nyt tilanne on kuitenkin mielestäni erilainen. Tietysti vuoden vanhan lapsen kanssa on elämässä aina jotain uutta, mutta toisaalta lapsesta on jo tullut aika normijuttu, minä nyt elelen tätä elämää lapsen kanssa eikä se että lapsi ylipäätään on olemassa enää niin kamalasti jaksa ihmetyttää.

Hämmentävästi puheenaiheet eivät kuitenkaan ole muuttuneet. Olen nyt tavannut useamman ihmisen kanssa, jotka tavatessamme ovat kysyneet miten lapsen päivähoito on alkanut - ja jättäneet sitten kaikki muut kysymykset kysymättä. Se tuntuu suorastaan raivostuttavalta. Kysykää nyt herranjestas mielummin että miten minun uusi työni on alkanut!

Juujuu, tietysti se hoidon aloittaminen vaatii kaikenlaista sopeutumista, mutta se on silti ehkä maailman tylsin puheenaihe, etenkin kun se toistuu jatkuvasti. Olen toistanut samaa mantraa siitä miten hyvin menee, tuo on niin seurallinen ja innoissaan muista lapsista vaikka toki sitten illalla väsyttää nyt niin monta kertaa etten välittäisi jauhaa sitä enää kertaakaan. Tai ainakaan en jaksaisi jatkaa keskustelua aiheesta tämän pidemmälle, sillä ei siitä nyt tosiaan ole paljon muuta selitettävää kuin että tietysti se vaatii totuttelua ja ei ole paljon sairastanut ja päiväkoti on ihan kiva.

Sen sijaan siitä, miten väsyttävää uudessa työssä aloittaminen on, millaista uusiin sosiaalisiin kuvioihin solahtaminen taas kerran on ja millaiselta työskentelykulttuuri vaikuttaa sekä mitä tehtäviä olen saanut tai saamassa tehdä jaksaisin oikein hyvin jutella. Se on sitäpaitsi keskustelunaihe, johon yleensä kaikki läsnäolevat aikuiset voivat osallistua, ja lähes aina keskustelukumppaneillanikin on kokemuksia useammista erilaisista työpaikoista ja kulttuureista. Saattaa jopa syntyä kiinnostavaa vertailua ja saada ideoita, ja ainakin jokainen osaa samaistua siihen uutena olemisen tunteeseen.

Tylsintä koko jutussa on kuitenkin se, että fiksut aikuiset ihmiset lopettavat puhumisen itsestään ja omista tekemisistään - sekä tietysti yleisemmistä aiheista - ja puhuvat pelkästään lapsistaan. Sillä joo, ne lapset on kivoja ja kyllä niistäkin saa kaikenlaisia kivoja anekdootteja, mutta aikuiset ihmiset on kiinnostavia myös. Silloin kun juttelen sellaisen ihmisen kanssa, jota en tunne lapsen välityksellä, olisi kiva jos hän olisi edelleen kiinnostunut myös minusta.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Ihana, helteinen äitienpäiväviikonloppu. Lauantaina jynssäsin mökillä aitan katosta sammalia irti juuriharjalla ja kuuntelin samalla lapsen ilonkiljahduksia kun hän haki mummin kanssa kaivosta vettä ja sai laittaa paljaat varpaat hiekkalaatikon hiekkaan. Sunnuntaiaamuna heräsin vanhempieni sohvalta - jonne olin siirtynyt yöllä kun oloni oli flunssainen - ja menin vierashuoneen sängylle jakamaan lahjat äitini ja tyttäreni kanssa.

Päiväkodissa oli askarreltu kortti ja lahja, ja se sai kyllä vedet nousemaan jopa minun silmiini (äitini nyt oli ihan mennyttä kalua). Koska kortissa oli iso kuva lapsesta, hän itse pitää korttia sangen ihastuttavana, ja se on aika söpöä katseltavaa. Samalla en voi kuin hämmästellä jälleen kerran päiväkodin työntekijöiden osaamista ja jaksamista, kun tuollaisen juuri vuoden täyttäneen kanssakin on jaksettu ja onnistuttu tekemään jopa lahja. Aikamoista vanhemmuuden tukemista tuokin.

Viime vuonna vietin äitienpäivää sairaalassa, joten pääsin nyt ekaa kertaa oikeasti nauttimaan tästä juhlasta. Meillä lapsuudenperheessäni ei tapoihin koskaan kuulunut mitään suureellisia juhlia tai lahjoja, mutta toki äidille kortit ja aamiainen tehtiin, ja yleensä joku pieni lahjakin oli hankittu. Lisäksi päivään kuului aina kierros mummien luona. On kiva jatkaa perinteitä ja viettää päivää kolmen sukupolven voimin.

Parin viime vuoden aikana on ollut ihana seurata, kun sosiaalisen median kanavat ovat alkaneet täyttyä päivityksistä, jossa äidit kertovat, kuinka ihanaa on olla äiti ja kuinka upeita tyyppejä heidän lapsensa ovat. Kummitätini on jo muutamana vuonna tehnyt päivityksen, jossa kiittää lapsiaan "että teitte minusta äidin". On vähän hassua, että samaan aikaan mainoksissa äitienpäivää mainostetaan päivänä, jolloin äitiä hemmotellaan kalliilla lahjoilla ja ties millä hienouksilla. Kyllä, jonkun muun tekemä aamupala on kiva, ja lapsen tekemä kortti on ihana, enkä koskaan kieltäytyisi lahjoista, mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni ne lahjomiset tuntuvat olevan aika sivuseikka. Moni on nähnyt läheltä, ettei äitiys ole itsestäänselvyys, tai huomannut kuinka arvokasta oman äidin apu on, ja niissä riittää päivään sisältöä.

Omissa ajatuksissanikin äitienpäivän juhlinnassa on vähän jotain ristiriitaista. Ei kukaan ole parempi ihminen ihan vain siksi että on äiti, ja jalustalle nostaminen tuntuu oudolta ja vaivaannuttavalta. Uutiset palkituista äideistäkin herättivät lähinnä kysymyksiä: kun palkituista suurimmalla osalla on paljon lapsia, onko se joku meriitti, että on onnistunut lisääntymään monesti? Toimiiko palkitsemissysteemi, jos sijaisvanhempia tai maahanmuuttajavanhempia palkitaan harvoin? Miten vapaaehtoistyö tai aktiivisuus omalla paikkakunnalla liittyvät äitiyteen - voihan sitä olla merkittävä aktiivi ihan samoissa asioissa, vaikkei olisi lapsia? Miten sitä voi vertailla, kuka on hyvä kasvattaja? Mutta sitten toisaalta on ihan mahtavaa olla äiti, ja moni äiti todellakin tekee lastensa eteen ihan valtavasti. Ja minusta on edelleen ihana saada muistaa omaa äitiäni.

Päällimmäiseksi koko päivästä jäi vahva kiitollisuus siitä, että saan olla äiti.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi täytti vuoden. Se ei vielä kävele, mutta pääsee silti jotenkin käsiksi mitä ihmeellisimpiin tavaroihin. Se ei vielä varsinaisesti puhu, mutta laulaa Ihaahaata ja alkoi juuri ennen syntymäpäiviään sanoa "heihei". Sen on jokaisella ratikkamatkalla löydettävä matkaseuralainen joka suostuu hymyilemään sille, se rakastaa vilkuttamista niin paljon että heiluttelee kättään linnuillekin, se kihertää iloisesti haliessaan kissapehmoleluaan, se osaa antaa suukon mutta saattaa joskus sen sijaan puraista poskesta ja se on edelleen lähes koko ajan iloinen.

On pakko sanoa, että lapseni on älyttömän hauska tyyppi. Se pelleilee, hassuttelee ja laittaa mielellään päälle shown jos vain joku jaksaa katsoa (eli yleensä vieraille). Se on ihanan sosiaalinen ja rakastaa muita lapsia.

Eka vuosi lapsen kanssa on kulunut enimmäkseen paremmin kuin uskalsin odottaakaan. Synttäreiden alla aloin kuitenkin vähän väsyä. Työarkeen totuttelu ja sairastelu ovat olleet sen verran kuormittavia, että taidan olla väsyneempi kuin vielä kertaakaan lapsen elämän aikana. Mutta onneksi olen ympäröinyt itseni mahtavilla tyypeillä, ja kun synttärit oli saatu juhlittua, isovanhemmat syöttivät lapselle iltapalan ja pistivät sen nukkumaan, ja minä sain siirtyä lapsen kummien kanssa terassille nauttimaan ensimmäisestä kunnolla lämpimästä kevätillasta.

Vuosi lapsen kanssa on näyttänyt paitsi sen, että lapsen kanssa oleminen on usein ihan oikeasti hauskaa ja että pärjäämme kyllä enimmäkseen oikein hyvin kahdestaan, mutta että elämä on paljon hauskempaa, kun siihen kuuluu paljon muitakin ihmisiä. Ja että joskus tarvitsee ihan aikuista seuraa, ilman lasta. Joskus se hetki terassilla on ihan älyttömän tärkeä.

Ladataan...

Ladataan...
Äitiyskoe

Vuosi sitten, torstaina 4. toukokuuta, heräsin siihen että kissa pudotti hyllyn seinältä suoraan päähäni. Olin väsynyt. Pari tuntia myöhemmin otin ylläolevan kuvan. Halusin ikuistaa naamani studiomeikeissä, sillä mielestäni ne olivat erityisen onnistuneet. Istuin auringossa Sanomatalon edessa oltuani Anja Snellmanin haastattelussa suorassa netti-tv-lähetyksessä kertomassa siitä, miten päädyin hankkimaan lapsen yksin. Samana aamuna ilmestyneessä Hesarissa oli melkein aukeaman juttu minusta.

Kun vähän myöhemmin istuin syömässä lounaspatonkiani lueskelin iltapäivälehdestä sankarikissasta, joka pelasti emäntänsä tulipalosta. Kirjoitin kaverilleni kuivahkon viestin siitä, miten toiset kissat pelastaa emäntänsä, toiset räsäyttää niiden päähän hyllyjä. Olo oli vähän hutera.

Lounaan jälkeen lähdin sovittuun tarkastukseen Naistenklinikalle, ja jäin sille tielleni, kun synnytys käynnistettiin saman tien vastaanotolla. Iltapäivä sujui säätäessä kissaa hoitoon ja äitiä sairaalaan. Luonani ramppasi parikin kaveria, viestittelin sinne ja tänne tilanteen etenemisestä ja jännitin, että millä tahdilla homma sujuisi. Kaveri vittuili että kun Jenni lähtee synnyttämään, naamassa on kunnon meikit ja hiuksetkin on kiharrettu.

Yö oli polveilevia keskusteluja äitini kanssa, epiduraalin voimin nukuttuja unenpätkiä ja odotusta. Vähän ennen seitsemää aamulla syntyi pikkuruinen, reipas ja kovaääninen tyttö. Itku tuli vasta siinä vaiheessa kun kätilö sanoi sen saavan kymmenen pistettä ja tajusin jännittäneeni, onko lapsi terve.

Päällimmäiseksi siitä kaikesta jäi tunne, että synnytys meni paljon paremmin kuin olin odottanut. Kivut olivat vain aivan hetkittäin sietämättömän tuntuisia ja koko prosessista käynnistyksestä lapsen syntymään kesti vain viitisentoista tuntia.

Tänään äitini on ollut meillä hoitamassa tytärtäni ja illalla lapsen mentyä nukkumaan juomme lasilliset skumppaa sen kunniaksi, että selvisimme vuosi sitten, ja olemme selvinneet koko vuodesta. Huomenna juhlitaan maailman ihaninta yksivuotiasta.

(Vuoden takaiset tunnelmat koko episodista täällä.)

 

Ladataan...