Ladataan...
Äitiyskoe

Olipas kertakaikkisen ihana Pride-kulkue piknikeineen! Koko pitkän, aurinkoisen lauantai-iltapäivän lojuin viltillä Kaivopuistossa siemaillen skumppaa ja limpparia, napostellen herkkuja, nauraen, laulaen ja seuraten, kuinka lapseni nautiskelee uusien ja vanhojen ystävien seurasta. Lapsi kulki sylistä syliin, konttasi kahmimaan vielä yhden mansikan, kurotti varastamaan taas uuden ihmisen silmälaseja, ihasteli koiria, muita lapsia ja ilmapalloja ja otti välillä torkut.

Pride-kulkueeseen osallistui tänä vuonna huikeat 100 000 ihmistä, ja sen kyllä huomasi. Sen lisäksi, että ihmisiä oli paljon, mikä tietysti loi hienon tunteen joukkovoimasta, tunnelma oli ylipäätään aivan ihana. Piknikillä Kaivopuisto oli täynnä väriä, kasvomaalauksia, upeita asuja, iloista musiikkia ja riemua.

Monelle Pride on tilaisuus, jossa kerrankin voi turvallisin mielin pitää kädestä rakasta ihmistä ja suudella julkisesti. Tänä vuonna huomasin enemmän kuin aiemmin, että se on myös tilaisuus, jossa monenlaiset perheet ovat kerrankin normaaleja. Ja se tuntui aivan mahtavalta.

Minähän en tietenkään elä missään sateenkaariperheessä, mutta tässä minunkin tilanteessani huomaa, ettei edusta ihan sitä perinteistä perhekäsitystä. Joskus se tuntuu vähän raskaalta. Olipa kyse sitten mainoksista, pankin laskemista kustannuksista perhe-elämälle, perheen lomamatkalle tai perheasunnolle, tai vaikkapa perhelipuista tapahtumiin, huomaan toistuvasti, että niissä kuvataan erilaista perhettä kuin omani. Niissä perheen muodostaa kaksi aikuista - jos näitä jotenkin on kuvattu, yleensä mies ja nainen - ja lapset, joita on yleensä kaksi tai kolme. Kyllähän sen ymmärtää siinä mielessä, että tietysti tuollaisia perheitä on eniten, mutta kyllä se silti joskus vähän kirpaisee. Tulee niitä hetkiä, jolloin kokee olevansa näkymätön, jotenkin vääränlainen.

Pride-kulkueessa satuimme vahingossa kävelemään alkuun sateenkaariperheiden blokissa - minä, lapsi ja neljä miesseuralaistamme. Alkuun se nauratti, mutta tuntui sitten kuitenkin aika sopivalta. Perhe kuin perhe, eikä se nyt niin valtavaa venymistä vaadi että meidät jonkinlaisena perheenä ymmärtää, totesimme.

Ja samalla tajusin, että vaikka vuosikausia ajattelinkin saavani perheen sitä perinteisintä reittiä, tämä omalaatuinen perhe on tavallaan myös ollut unelmani. Luulen että se ajatus on iskostunut mieleeni jostain vuosituhannen alun amerikkalaisista tv-sarjoista, että jokainen voi luoda ympärilleen perheensä, ja että ystävätkin voivat muodostaa perheen (Eikä tämä kyllä ole vain minun ajatukseni, vaan ajatusta perhekäsityksen muutoksesta tukee tutkimuskin). En tainnut suoranaisesti unelmoida siitä, etten olisi parisuhteessa, mutta siitä kylläkin, että minun ja lapseni elämässä olisi useita rakkaita ja läheisiä ihmisiä, meidän oma yhteisömme, joka ei ole sulkeutunut kuoreensa eikä liian tiukasti määritelty.

Lauantaina kotiin tullessani olin euforisen onnellinen. Rakastan pitkiä, laiskoja kokoontumisia isohkolla porukalla - iltaan venähtäviä brunsseja ja piknikejä jolloin ei ole kiire yhtään mihinkään, keksitään loputtomasti huonoja vitsejä, syödään sipsiä ja kaadetaan lasiin vielä pieni tilkka juomaa eikä juututa puhumaan mistään turhan vakavasta pitkäksi aikaa. Lapsen saamisen myötä surin, että sellaisten aika on ohi, mutta lauantai osoitti, että eihän se ihan niinkään ole. Ainakin vielä toistaiseksi lapseni on erinomaista seuraa ja arvostaa kun ympärillä on monta aikuista, joista aina joku jaksaa hyppyyttää, ilveillä ja ihmetellä että missä se nenä nyt olikaan, ja sillä välin äiti saa ottaa rennosti ja nauttia vetelän rentoutuneesta tunnelmasta.

Ladataan...
Äitiyskoe

Hetkisestä tuli pidempi kuin suunnittelin eikä ensimmäinen äitienpäiväni ollut ollenkaan sitä mitä olin ajatellut. 

Kotiuduin vauvan kanssa normaalisti kolme päivää synnytyksen jälkeen ja opettelimme arkea äitini avustuksella. Vauvan ollessa kuusi päivää oloni oli kuitenkin outo ja mittasin verenpaineen. Se oli lähemmäs kaksisataa. Päivystyksestä käskettiin heti sairaalaan ja sillä tiellä olen yhä, melkein viikon myöhemmin.

Minun kohdalleni osui siis jälleen kerran se harvinaisempi arpa, ja sain oikein kunnon raskausmyrkytyksen reilusti synnytyksen jälkeen. Se on aika harvinaista, sillä synnytyshän on se, mikä raskausmyrkytyksen saa paranemaan, mutta ei kuitenkaan ihan tavatonta. Minun kohdallani myrkytys ei juuri oireillut päänsärkynä eikä erityisesti ylävatsakipunakaan, enkä ollut kovin turvonnutkaan. Verenpaineeni olivat kuitenkin tosiaan huomattavan korkeat ja palleani koskiessa arka, ja myös painavan tuntuinen hengittäessä. Sairaalareissusta pitkän on tehnyt se, että verenpaineeni eivät meinanneet millään talttua - sekin kai vähän harvinaista, muttei ihan poikkeuksellista.

Makasin siis neljä päivää ja viisi yötä tiiviisti letkuissa, oli virtsakatetria, laskimokanyyliä verikokeisiin ja verenpaineen seurantaan ja toisessa kädessä kanyyli lääkkeiden antoa varten. Sydänkäyrää mittaavat ekg-tarrat olivat tiiviisti kiinni rinnassa, happisaturaatiota mittaava nipistin sormessa ja osan aikaa vielä happiviiksetkin naamalla. Happiviiksistä pääsin eroon jo lauantaina, muista eilen, jolloin pääsin lopulta valvonnasta ihan normaalille osastolle.

Raskausmyrkytys on siitä hankala tauti, etteivät lääkärit oikeastaan voi tehdä mitään sen parantamiseksi. Sen oireita vain voidaan helpottaa kunnes tauti alkaa itsekseen parantua. Minun kohdallani ensiapuna annettiin magnesiumia suoneen, pariin otteeseen aika tujullakin annoksella, ja se oli kyllä kamalinta hoitoa mitä muista koskaan saaneeni. Magnesium tuntui polttelevan koko kehoa, erityisesti jalkoja ja käsiä, tuntui että olin tulessa. Onneksi ihanat hoitajat salissa viilensivät oloani kylmällä kääreellä ja toiveeni mukaan juttelivat kanssani ties mistä jotta minuutit olisivat kuluneet hiukan siedettävämmin. He rauhoittelivat minua kun pelkäsin virtsakatetrin laittoa (se ei oikeasti tuntunut juuri lainkaan), teippasivat kanyylin käteen erityisen tiukasti (koska kammoan kaikkia kanyylejä, pelkään järjenvastaisesti että ne repeävät irti). Kun minut lopulta kärrättiin heräämön valvomoon, olin niin tokkurassa etten kunnolla edes tajunnut laskimokanlyylin laittoa enkä juuri mitään muutakaan.

Ensimmäisen tokkuraisen yön ja aamun jälkeen oloni helpottui vähitellen ja aloin pikkuhiljaa jaksaa ensin istua, sitten syödä sängyn reunalla ja lopulta kävellä vessaankin. Edistys tuntui kuitenkin loputtoman hitaalta ja aina kun verenpaine hetkeksi laski, se parin tunnin päästä huiteli taas korkeuksissa. Se kävi masentamaan, ja välillä jo mietin etten halua edes vauvaa käymään luokseni. Mielessä pyöri koko ajan, että minun pitäisi olla kotona hoitamassa lastani, että äitini joutuu käyttämään kaikki lomansa lapsen hoitamiseen, että vauva vieraantuu minusta täysin. Onneksi hoitajat olivat superihania, ja lohduttivat minua. He veivät minua suihkuun ja jaloittelemaan, letittivät hiukset ja toivat uusimman naistenlehden taukohuoneestaan. Kun vauva tuli vierailulle, kaikki kävivät ihastelemassa sitä. Parempaa hoitoa ei voisi toivoa.

Niin, se äitienpäivä. Sunnuntaina oma vointini ei edistynyt, mutta äitini oli uskomattoman kultainen. Hän toi vauvan luokseni juhla-asussa ja oli tehnyt kortinkin, jossa oli vauvan jalanjälki. Siinä kohtaa en voinut muuta kuin itkeä. Äitini, joka otti heti viikon lisää lomaa kun jouduin sairaalaan, joka oli jo synnytyksessä uskomaton tuki ja on sittemmin ollut apuna yötä päivää, on nyt hoitanut vauvaa kotona ja tuonut sen kahdesti päivässä sairaalaan, lohduttanut minua, lähetellyt tsemppaavia viestejä, siivonnut asuntoni, tehnyt ihan kaiken mitä voi kuvitella. Olimme kaikki kolme yhdessä äitienpäivänä, joten ei se nyt ihan huonostikaan mennyt.

Ladataan...
Äitiyskoe

Kun laskettuun aikaan on kolmisen kuukautta, pitää alkaa pikkuhiljaa jo ihan oikeasti jotenkin valmistautua lapsen syntymään. Pitäisi käydä läpi omaisuutta ja järjestellä kaappeja vähän uusiksi, pitäisi jossain vaiheessa kai tehdä jotain hankintojakin. Täytyy siis alkaa miettiä ihan käytännön tasolla, mitä elämä vauvan kanssa on ja mitä se vaatii. Ja kun suureen muutokseen on aikaa vain kolme kuukautta, välillä tulee jo vastaan jotain deadlinen jälkeen tapahtuvia juttujakin: kutsuja juhliin, tapahtumia joihin haluaisi osallistua, puhetta kesästä.

Tässä tilanteessa huomaan yhä enenevässä määrin ympäristön besserwisseröinnin määrän kasvavan. Kun puhutaan hankinnoista, aika monella on vahvat mielipiteet siitä, mitä lapselle nyt ainakin tarvitsee, mitä tavaroita ilman ei voi elää ja mitä lapsen kanssa ei ainakaan voi tehdä. Jos yritän selittää jotakin asuntoni pienestä koosta tai siitä miten olen ajatellut elämäni järjestää, viesti on usein selvä: odotas vaan kun näet ja et voi tietää ennen kuin lapsi syntyy. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa: minä tiedän paremmin koska minulla on lapsi. Sitten vielä ihmetellään, miksi uudet vanhemmat ovat epävarmoja.

Yllättävän monella on pokkaa tehdä hyvin suoraan selväksi, että he tietävät minua paremmin, mikä minulta minun lapseni kanssa tulee onnistumaan ja mikä ei. Että millaiset asiat minä tulen kokemaan raskaina, miten lapseni tulee reagoimaan mihinkin asioihin ja mistä tulee ongelmia. Yleensä se oletus on, että elämäni tulee menemään kuten heidän elämänsä. Siinä sitten samalla unohtuu, että elämäni ei nytkään ole sama mikä heillä oli juuri ennen lapsen syntymää, joten tuskinpa tilanteet ovat identtisiä lapsen syntymän jälkeenkään. Lapsia on erilaisia, mutta vähintään yhtä erilaisia ovat vanhemmat.

Jotkut pitävät kestovaippoja ihan kätevinä. Aika moni selviää lapsen kanssa ilman autoa. Lapsia näkyy monenlaisissa tapahtumissa Priden puistojuhlasta festareille. Jotkut reissaavat lasten kanssa ympäri maailman. Vauvat ja vanhemmat ovat selvineet hengissä niin perhepedissä kuin omissa sängyissäänkin. Ilman hoitopöytää on mahdollista kasvattaa lapsi. Osalle äideistä ei ole valtava ongelma irtautua lapsesta muutamaksi tunniksi jo hyvin varhain.

En väitä, että pystyisin ennustamaan täysin, millaiseksi tuleva elämäni muotoutuu, tai että kaikki sujuisi lapsen kanssa täydellisesti, mutta ei se silti tarkoita, ettei mikään suunnitelmistani voisi toteutua.

Pelastuksena kaiken keskellä on äitini. Kun ostin liput Ultra Bran keikalle Ruisrockiin, löytyi heti useampi kommentoija, jonka mielestä "silloin voi olla vähän eri prioriteetit", "jos lapsi ei suostu syömään pullosta, et voi mennä" ja "odota vaan, vielä huomaat että kyllä se elämä tulee muuttumaan kuule aika paljon". Mutta äiti sanoi että lähtee ihan mielellään kesäretkelle Turkuun, ja että eiköhän siihen joku toimiva järjestely löydy, miten pääsen keikan kuuntelemaan. Ja että jos nyt tulisikin jotain yllättävää, niin luultavasti sen lipun saa myytyä. Ihana äiti.

Vielä sinä tulet näkemään -kommenteissa paistaa läpi ajatus, että ihan kuin elämässäni ei koskaan ennen olisi ollut mitään vastoinkäymisiä, enkä olisi joutunut kohtaamaan sitä karua faktaa, että kaikki ei mene niin kuin haluaisi.

Voi kuulkaa. Kävin juuri tuossa läpi ensin avioeron, sitten tuomion siitä etten ehkä koskaan saa lapsia, ja sitten hedelmöityshoidot yksin. Kaiken tuon keskellä tuli kyllä aika raadollisen tarkasti pohdittua, mitä kaikkea rankkaa elämä voi sisältää, ja mistä kaikesta luopumista lapsen hankkiminen voi vaatia. Olen hyvin tietoinen siitä, ettei elämässä saa kaikkea haluamaansa, ja että joskus ei riitä vaikka kuinka yrittäisi tehdä parhaansa.  En tule murtumaan siitä, jos en pääsekään Ultra Bran keikalle. Mutta siitä tulen murtumaan, jos pitää jo ennalta luopua kaikista omista haaveista ja ideaaleista, lopettaa unelmointi ja keskittyä siihen mikä kaikki ei tule onnistumaan.

Ladataan...
Äitiyskoe

Noin kuukausi ennen hoitojen alkua veljen vaimo kertoo olevansa raskaana. Olen iloinen heidän puolestaan, ja itsekkään iloinen siitä, että saan olla toisenkin lapsen täti. Samalla rintaa alkaa puristaa. Noikin saa lapsen jo tänä vuonna, mun pitäisi jo olla raskaana. Tulenhan sitten heti raskaaksi? Miten tässä nyt voi vielä kuukauden odottaa? Miksen voisi jo olla raskaana, voisimme olla samaan aikaan äitiyslomalla? Kiire, paniikki, kiire.

On helppo olla onnellinen niiden puolesta, joilla tietää olleen hankalaa. Jos jollakulla tuntuu olevan kaikki ihan täydellisesti, minua vain ärsyttää. Ajattelen, etteivät ne tiedä mistään mitään, eivät tajua ollenkaan. Kehtaavatkin sanoa että rahat ovat vähissä, tai että aika ei riitä mihinkään.

Olen naurettavan itsekeskeinen, oletan että kaikki ymmärtävät, että minun ongelmani ovat niitä vaikeimpia – mutta varokoon jos joku minua säälii tai vihjaakin etten pärjäisi. Sillä minähän helkkari sentään pärjään oikein hyvin, minä en kaipaa puolisoa enkä ole epätoivoinen.

En oikein itsekään tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Pakkohan se on myöntää, ettei lapsen hankkiminen yksin ole se juttu mistä olen vuosikaudet haaveillut, enkä mitenkään iloitse siitä, että yksinhuoltajana olen taloudellisesti automaattisesti monia muita heikommalla. Pakko sekin on myöntää, että se, etten saisikaan lasta, pelottaa aivan järkyttävästi ja tuntuu epäreilulta.

Kun oma pää pyörittelee jatkuvasti sitä yhtälöä, että lapsen saaminen on huomattavasti hankalampaa kuin useimmilla kavereilla, ja että taloudelliset huoletkin aidosti ovat vähän eri tasoa kuin lähipiirillä, on joskus vaikea olla myötätuntoinen. Jos tuntuu, ettei itse saa mitään, on välillä vaikea iloita kun tuntuu että muut saavat kaiken, ja vieläpä helposti.

Joskus omille tunteille on pakko antaa periksi, pitää myöntää, että tältä minusta nyt vain tuntuu, ja etten nyt vain yksinkertaisesti pysty iloitsemaan muiden puolesta ihan joka hetki. Että nyt minua vain ahdistaa niin paljon, että sitä tunnetta on käsiteltävä. Ja omat etuoikeudetkin on muistettava. Jos minulla ei ole varaa matkustaa yhtä usein kuin kavereilla, ja asun hiukan ahtaammin, se ei ole vielä mitään järkyttävää. Minulla on varaa maksaa hoidoista, joille monella sinkulla ei todellakaan olisi varaa, ja jo se on sellainen etulyöntiasema, jota ei oikeasti pitäisi unohtaa.

Sitten hetken tai parin päivän päästä olo helpottaa ja on taas ihana kuulla toisten suunnitelmista, osallistua iloon ja päivitellä ongelmia, jotka eivät tietenkään maailman mittakaavassa ole niitä vakavimpia.