Ladataan...
Äitiyskoe

Kun kerron aloittaneeni taas työt, yleisin kysymys on jotain sellaista kuin "Miten sä pärjäät?" Minulta on toki myös kyselty, miten raaskin jättää lapsen hoitoon ja että onko vaikeaa olla siitä erossa. 

No kuulkaa, töiden suhteen pärjään okein hyvin! Juuri tuossa yksi aamu istuin kahvikuppi kädessä työpöytäni ääreen ja mietin että onpas kivaa olla töissä. Kello oli 8.12, olin vienyt lapsen hoitoon, tullut töihin, avannut työkoneen ja keittänyt kahvia. Toimistolla oli vielä hiljaista, aurinko pilkisti ikkunasta ja minulla oli aika pirteä olo. 

Tuntuu että moni kyselijä olettaa, että töihinpaluu olisi joku kamala koettelemus - että se olisi ikävä juttu paitsi siksi että joutuu lapsesta eroon, myös siksi että pitää luopua vapaasta päivärytmistä ja siksi että pitää mennä töihin.

Mutta minähän tykkään siitä mitä teen työkseni! En välttämättä rakasta kaikkea työpaikassani (enkä ole rakastanut aiemmissakaan), ja tietysti jokaiseen työhön kuuluu myös ei-niin-kiinnostavia tehtäviä, mutta yleisesti ottaen tykkään työstäni ja se on minulle tärkeää. Ja minulle on tärkeää myös työidentiteettini, se että olen ihminen joka tekee työkseen viestintää.

Ainakin näin tauon jälkeen huomaan myös, että ihan tässä toimistoelämässä on jotain mikä tuntuu hyvältä. Tuntuu ihanan tutulta ja turvalliselta että on taas työpuhelin, muistivihko, työpöytä jonka sotken hetkessä, vesipullo ja pöydän kulmalla kahvikuppi. Juuri tuossa vähän kalseassa toimiston valossa, kuten tämän postauksen kuvassa. Tuntuu että nämä asiat kuuluvat elämääni. Niistä tulee tunne, että teen jotain.

Tiedän kyllä, että olen onnekas kun saan tehdä työtä josta pidän. Ja tiedän, että kaikilla niin ei ole, ja että kaikki eivät edes halua työltään mitään sen kummempaa, kunhan palkka juoksee eikä töissä ole aivan kamalaa. Silloin paluu miltä tahansa lomalta tai vapaalta on ihan eri juttu. Moni myös varmasti viihtyy lapsen kanssa kotona niin hyvin, ettei haluaisi sen ajan loppuvan. Ja tuohan kokoaikatyö aikamoisen muutoksen kotihoidon intensiiviseen yhdessäoloon lapsen kanssa, mikä taatusti tuntuu kaikista alkuun vähän oudolta (kyllä, se tuntui ekat päivät erikoiselta, että tuntikausiin ei ollut toinen ihminen kiinni itsessä).

Silti tuntuu, että minulle esitetyt kysymykset ovat osittain myös osoitus tavasta puhua. Sellaisesta tavasta, että töissä ei voi olla kivaa ja toisaalta siitä, että vanhempainvapaan loppu ja joutuminen eroon lapsesta ovat naiselle aina jonkinlainen kamala koettelemus. Että niin nyt vaan pitää sanoa. Sillä kun olen vastannut, että on muuten oikeastaan tosi kiva olla töissä, muut työssäkäyvät äidit ovat useimmiten kompanneet: on kivaa saada käyttää ammattitaitoaan, kiva olla muidenkin kuin lapsen kanssa ja hienoa kun iltaisin jaksaa sitten paremmin innostua lapsen jutuista, kun elämässä on muutakin.

Miksi ihmeessä meidän pitää ylläpitää tuollaisia puhetapoja? Onko siinä joku ajatus, että jos sanoo että on kiva mennä töihin, on huono äiti? Onko niin omituista jos jonkun mielestä töissä ei ole kamalaa?

Voi kun voisimme tässäkin asiassa lopettaa turhien stereotypioiden ja kliseiden toistamisen. Luulen että se olisi kivempaa niin niille joille töihin meno on ilo kuin niillekin joille ei ole. Ei se lähtöoletus että kamalaa on ainakaan ketään auta.

Ladataan...
Äitiyskoe

Ja niin se sitten loppuu, kotona lorviminen lapsen kanssa.

Dublinin reissulla ollessani sain viestin, että ilmeisesti yhdessä työhaastattelussa olin onnistunut käyttäytymään kohtuullisen järkevästi ja uusi työ olisi luvassa reilun parin viikon päästä. Sen jälkeen suuntasin syömään reissun kalleinta (ja hienointa ateriaa) ja totesin että tämä on nyt viinilasillisen paikka.

Pari viikkoa on nyt kulunut ja olen ehtinyt haalimaan lapselle kasan varusteita ja tutustumaan sen kanssa muutaman päivän päiväkotielämään. Työpaikkaan olen saanut toimitettua tutkintotodistuksen ja verokortin, mutta sen kummemmin en ole työn alkuun ehtinyt varautua kun lapsen päivähoitovalmistelut ovat vieneet kaiken huomion. Tai no, kaiken ja kaiken, sillä olen nyt koettanut myös nauttia viimeisistä vapauden päivistä luuhaamalla museoissa ja lounailla pitkin kaupunkia. Olen myös töllöttänyt telkkarista mitä typerämpiä ohjelmia sillä verukkeella, että kohta ei enää mitään iltapäiväsarjoja seurailla.

Uusi työ vaikuttaa kivalta ja olen muutenkin ihan mielelläni palaamassa takaisin töihin. Hetkittäin huomaan kuitenkin ajattelevani että ei kauhea, en saa enää halia lasta pitkin päivää. Toisaalta sitten saan tas itseni kiinni selaamasta twitteriä ja lukemasta blogeja vaikka lapsi siinä vieressä olisi vähän seuranhaluinen, ja totean että ei se ehkä ole ihan kamalaa, jos emme ole yhdessä aivan koko aikaa.

Eniten jännittääkin se, miten minulta riittää energiaa kaikkeen. Miten jaksan taas herätä joka aamu herätyskelloon? Mistä ihmeestä löytyy työpäivän jälkeen voimat seurustella lapsen kanssa, järjestää meille ruokaa ja siivota? Onko minulla tai meillä enää minkäänlaista sosiaalista elämää vapaa-ajalla?

Kun huomaan miettiväni tätä kaikkea, turvaudun Tuulen viemää -romaanin Scarlet O'Haran nerokkaaseen tapaan ja sysään murheet myöhemmäksi. Tosin Scarletin tavoin en sano itselleni että "Ajattelen sitä myöhemmin", vaan pikemminkin että "Eiköhän se sitten jotenkin järjesty kun on sen aika."

Ladataan...
Äitiyskoe

Lapsi on nyt puolivuotias ja koska vanhempainvapaan loppu alkaa jo häämöttää, aloitin jokin aika sitten työnhaun. 

Tähän väliin pitkä huokaus. Tykkääkö joku oikeasti töiden hakemisesta?

Nyt työhakemusten kirjoittamisessa on vielä lapsen tuoma lisähaaste: jos sen tekstin tuottaminen on muutenkin ei-niin-ihanaa, niin ei se siitä paremmaksi muutu sillä että lapsi kitisee vieressä. Ja kyllähän se kitisee, kun sitä koettaa viihdyttää samalla tietokonetta näpytellen. Ekan hakemuksen kirjoittaminen olikin yhtä tuskaa, eikä asiaa auttanut se, että projekti piti aloittaa Officen asentamisella uuteen tietokoneeseen. Siinä olivat niin lapsen kuin äidinkin hermot koetuksella.

Uusi ja oikeasti työnhaun suhteen isompi juttu on myös se, että joudun nyt oikeasti vähän miettimään, mitä kerron yksityiselämästäni työnhaun yhteydessä. En jaksa salailla asioita, enkä pidä sitä fiksunakaan, mutta mitä kaikkea kannattaa kertoa? Tuntuu helpoimmalta sanoa, että haen töitä maaliskuun alusta alkaen, sillä siiheksi olen hakenut lapselle hoitopaikkaa. Ja sekin tuntuu luontevalta sanoa, että olen palaamassa perhevapaalta, jonka aikana edellinen työsopimukseni päättyy. Mutta missä vaiheessa nämä kannattaa kertoa, ja kannattaako asiaa avata sen enemmän? 

Nuorten naisten huonosta asemasta työelämässä puhutaan paljon, ja siitä miten työnantajat pelkäävät että tuore äiti on jatkuvasti kotona hoitamassa sairastelevaa lasta ja että kohta se jää kuitenkin taas äitiyslomalle. Pakostihan sitä miettii, että olenko nyt sitten ihan epätoivottu henkilö jokaisen palkkaajan näkökulmasta. Haluaisin ajatella, että en halua työhön, jossa en voi olla aidosti oma itseni, tai sellaiseen, jossa lapsen hoidon takia tarvitut joustot olisivat valtava ongelma (koska kyllä, vaikuttaahan se lapsi jatkuvasti esimerkiksi aikatauluihini). On silti haihattelua luulla, että minulla olisi ihan loputtomiin varaa valita työpaikan suhteen.

Toistaiseksi tekemiini hakemuksiin olen laittanut maininnan myös tästä blogista, koska kokemus bloggaamisesta on ollut olennaista tehtävän kannalta. Jos työnantaja vaivautuu vilkaisemaan blogia, täältä saa toki helposti selville ihan koko kuvion. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu, riippunee työnantajasta.

Toisaalta nykyään ainakin ilmoitusten perusteella moni työnantaja hakee "hyvää tyyppiä", ja blogihan kertoo minusta ihmisenä huimasti enemmän kuin yksi hakemus. Ajattelen siis niin, että jos joku tämän blogin luettuaan minut haluaisi palkata, luvassa olisi varmastikin työ johon sovin ja jossa viihdyn - ja jossa olisin juuri näistä syistä taatusti hyvä työntekijä.

Salailun ja täydellisen avoimuuden välillä on toki monta välimuotoa. Työhaastattelussahan yksityisasioista ei edes saa kysellä, eikä niistä ole mikään pakko sen kummemmin kertoa. Voisin aivan hyvin vain kertoa, että vanha työsuhteeni päättyy, ja sillä hyvä. Mutta ei siitä kyllä minun kohdallani taida tulla mitään. Jo sinänsä viaton kysymys harrastuksista tai vapaa-ajan tekemisistä olisi hankala, jos pitäisi jättää mainitsematta lapsi. En yksinkertaisesti halua kierrellä.