Puolison kynästä: Koti on siellä, missä rakkaus asuu

Perhe.

Tuo sana voi henkilöstä riippuen tarkoittaa verisukulaisuutta, saman katon alla asuvia sukulaisia tai vaikka tiivistä kaveripiiriä. Joillekin jopa nettifoorumin vakiporukka, videopelin klaani tai vaikka lähibaarin vakkarijengi voi muotoutua perheenkaltaiseksi yhteisöksi, varsinkin silloin jos parempaakaan ei ole tarjolla tai jos se ”oikea” oma porukka tuntuu vieraalta ja hankalalta.

Itselleni tuo sana ei vielä muutama vuosi sitten tarkoittanut mitään, koska lapsuuteni vietin lähinnä äitini seurassa, eivätkä siinä välillä pörränneet ”äidin kaverit” kaikessa värikkyydessään suoraan sanoen lisänneet perheyden tuntua. Kuten aiemmassa tekstissäni jo totesin, perhe oli minun nuoruudessani jotain sellaista, joka oli olemassa vain kaverien kotona tai televisiosarjoissa. Nyt jälkeen päin ajatellen, ehkä joku Roseanne tai Cosby Show kiehtoivat kymmenenvuotiasta juuri niiden perhekeskeisen sanoman ja lämpöisen tunnelman, ei niinkään nokkelan huumorin vuoksi. Kavereita toki oli, mutta koska olen aina ollut todella hitaasti lämpenevä ja suorastaan varuillani uusien tuttavuuksien suhteen, kaveripiirikin oli aikoinaan kovin suppea.

Kyllä minä aina olen ihmisten kanssa toimeen tullut, mutta olen aina kokenut laajan tuttavapiirin lähinnä ahdistavaksi ja vaativaksi. Samasta syystä olen aina tietoisesti pitänyt etäisyyttä verisukulaisiinkin. Mitä enemmän ihmisiä tuntee, sitä enemmän vaatimuksia, tehtäviä ja velvollisuuksia niiden suhteiden ylläpitämiseksi on. Joistakin tämä varmasti kuulostaa järjettömältä, koska ihmissuhteethan ovat kivoja ja sosiaalinen kanssakäyminen elämän suola ja turvaverkot ja yhteisöllisyys ja lähimmäisenrakkaus. Mulle uusiin ihmisiin tutustuminen tarkoittaa lisää puheluita vastattavaksi, synttäreitä huomioitavaksi, murheita kuunneltavaksi ja tarpeita täytettäväksi. Juuri tämän vuoksi pidän piirit pieninä ja päästän sisään vain sellaista porukkaa, joista todella pidän, joiden puheluihin haluan vastata ja synttäreitä juhlia. Onneksi ihan kaikilla on sama oikeus, eikä kenenkään tarvitse kaveerata sellaisten ihmisten kanssa, joilla on hyvin vähän tai ei lainkaan yhteistä itsen kanssa. Iso osa jengistä tuntuu kuitenkin tekevän juuri niin, mikä ei mun kallooni mahdu.

Maailmassa on kolme asiaa, joita pääsääntöisesti teen ennemmin seurassa kuin yksin: Vähän hienommassa paikassa ruokailu, seksin harrastaminen ja köydenveto.

Olen siis aina ollut enemmän tai vähemmän itsenäinen ja vetäytyvä tapaus, eikä millekään perhehömpötykselle ole ollut tarvetta. Ensin oltiin vain äiti ja minä, sitten pelkästään minä, sitten ensimmäinen avopuoliso/kämppis/itscomplicated ja sitten, SITTEN tapahtui jotain mielenkiintoista, joka muuttaisi käsitykseni perheestä.

Tutustuin uuteen naiseen ja koska pariuduttiin, tutustuin hetken päästä myös hänen perheeseensä. Muistan hämmästelleeni ensimmäisellä vierailukerralla appivanhempien luokse, kun sisarusparvi ja niiden vanhemmat ihan tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa, tekivät yhdessä ruokaa ja kaikkea. Minutkin ottivat lähes välittömästi omakseen ja olo oli niin lämpöinen, ettei mitään rajaa. Tuli olo, että jotain tällaista haluaisin joskus itsekin. Perheen jonka jäsenet viihtyvät yhdessä ja tukevat toisiaan elämän myllerryksissä, sellaisen joka viettää jouluja yhdessä ja kirjoittaa toisilleen postikortteja ulkomaanmatkoilta. Perhe ei enää ollut jotain, mitä muilla oli, nyt myös mulla oli sellainen.

Aikanaan tämä suhde kariutui, mutta ihanan lapsen lisäksi siitä oli jäänyt myös tikittämään takaraivoon ajatus ja kuva siitä, millaisen tulevaisuuden ja lähipiirin itse voisin haluta.

Nyt mulla on sellainen täydellinen perhe.

Muutama hyvä ystävä, toisistaan syvästi välittävä ydinperhe ja vähintäänkin kohtalainen laajennettu perhe. Meidän perhe ei Täydellisen Elämän kuville kumartele tai Kunnollisen Olemisen jumalia palvo. Meidän perhe on täynnä rakkautta ja meillä on kaikilla lupa olla juuri sellainen kuin on. Meillä syödään toisinaan päivällistä olkkarissa tai jos niikseen tulee ja on muuta tekemistä, se nautitaan vaikka puistossa eineslihapullien, pikkutomaattien ja pillimehujen muodossa. Meillä saa tanssia alasti Antti Tuiskua, dipata hampurilaista maitoon ja kiinnittää tarroja lastensänkyyn. Meidän perhe on juuri sellainen kuin me halutaan, mikä on ehkä maailman mahtavin juttu. Muut saa tehdä kuten huvittaa, me tehdään niin kuin me halutaan. Rakkaus on sitä, että hyväksyy ihmisen omana kauniina itsenään.

Meidän kodissa on lämpöä niin paljon, että täällä vierailevatkin välillä sitä päivittelevät, kuinka mukava meille on tulla käymään, täällä kun ei tarvitse olla yhtään mitään tai näyttää yhtään miltään. Ehkä me jo viestitetään sitä omalla tavallamme muillekin, kun vähän vierailijoiden läheisyydestä riippuen joko siivotaan vähän tai sitten ei ollenkaan. Kaikkein lähimmät ihmiset ansaitsevat meidät ja kotimme sellaisena kuin se on: Leluja lattioilla, tiskejä tiskaamatta, sänky petaamatta ja isäntä boksereissa keittämässä kalakeittoa, enkä ihan välittömässä tulevaisuudessa näe tähän tulevan muutosta, ja hyvä niin. Koti on ensi sijassa turvapaikka, sellainen jossa saa olla oma itsensä ja jossa kukaan ei arvostele tai vaadi mahdottomia.
Perheen ei pidä olla, eikä se saa olla mitään muiden määrittelemää. Olen löytänyt itselleni perheen, jollaisen olen aina jollain tavalla halunnutkin. Tää on mun jengiä, mun laumaani, mun sydämeni.

Kun meidän lapset itsekin vanhempina tulevat puolisoineen ja mahdollisine jälkikasvuineen käymään mummulassa, lattialla on pölyä, ukki boksereissa ja mummun rintsikat illan rietastelujen jäljiltä ovenkahvaan takertuneena, mutta niin pitääkin olla.

Koti on siellä, missä rakkaus asuu ja olen viimein tullut kotiin.

 

Share

Kommentoi