Ladataan...
Ajatusleikki

Sinänsä koomista, että minä, jolla ei todellakaan ole minkään sortin uraa, jakelen neuvoja muille. Halusin kuitenkin lisätä oman lusikkani Lilyn toimituksen uraoivallus-haasteeseen, koska aihe liittyy läheisesti pariin aiemmin kirjoittamaani postaukseen opiskelusta (täällä ja täällä).

Olen itse vasta oman urani kynnyksellä tai oikeastaan tiirailen sinne kynnyksen suuntaan, mutta joka tapauksessa olen miettinyt aihetta paljonkin heti valmistumiseni jälkeen. Olin odottanut valmistumista kuin kuuta nousevaa ja tehnyt kovasti töitä sen eteen. Kun vihdoin kaikki oli paketissa ja todistus kourassa oli todellakin sellainen tukka takana, elämä edessä -fiilis. Äitiysloma osuikin taas loistavaan saumaan ja olen saanut miettiä omaa suuntaani.

Minulla on myös paljon painolastia. Paljon muiden olettamuksia siitä, mitä olen ja mitä en ainakaan ole, mihin pystyn ja mihin en tosiaankaan pysty. Ja siksi olen ollut todella hukassa. Lopulta täällä hoitovapaan turvassa, syysiltojen hämärässä uskalsin miettiä, että mitä oikeasti haluaisin, jos mikään ei rajoittaisi minua. Jos osaamisellani, rohkeudellani, velvollisuuksillani, kokemuksellani, luonteellani ja ennen kaikkea muiden mielipiteillä minusta ei olisi mitään väliä, mitä todella haluaisin tehdä? Ja niin löysin intohimoni. En ole vielä ihan varma, miten kaikki konkreettisesti tulee menemään, työpaikasta ei tietoakaan, mutta löysin intohimoni, joka ohjaa minua. Löysin tähteni, jonka avulla suunnistaa. 

Tämä oivallus on voimaannuttanut minua ihan hirvittävän paljon. Olen saanut rohkeutta etsiä niitä väyliä, jotka auttavat minua tekemään niitä asioita, joita haluan. Tarjosin itseäni vapaaehtoiseksi pieneen itseni suunnittelemaan hommaan, mistä vastapuoli innostui. En saa palkkaa, mutta saan kokemusta ja ehkä puolestapuhujiakin. Samalla saan tarjota omat tietoni muiden hyötykäyttöön, mikä oli alkuperäinen motiivi. Ennen kaikkea tajusin vihdoin kuopata ne muiden harteilleni kasaamat epäluulon taakat omasta pystyvyydestäni. 

Minä pystyn mihin haluan.

 

- D

Share

Ladataan...
Ajatusleikki

Yhteisvalinta-kevät alkaa olla taas käsillä ja tuhannet abit miettivät, mitä sieltä pudotusvalikosta pitäisi valita ja missä järjestyksessä. Abit eivät toki ole ainoita, heidän lisäksi monet muutkin miettivät mikä se oma suunta on. Alla on ehkä välivuosi tai useampi, toinen tutkinto tai jopa pitkä työura. Paineita luo yhteiskunnan rajoitukset ensikertalaisten suosimisesta, opintotuen määrästä jne., joten monella on varmasti paineita siitä, että valinnan pitäisi mennä kerralla nappiin. 

Mielessä pyörii varmasti kysymyksiä, kuten miltä alalta työllistyy varmimmin sitten muutaman vuoden päästä tai joku ehkä miettii palkkausta. Toisilla harkintaa vaikeuttaa uskonpuute omiin kykyihin tai ehkä vanhemmat painostavat hakemaan jollekin alalle, joka ei tunnu itsestä omalta. 

Oma vinkkini on varsin yksinkertainen, sellainen jonka aivan liian moni unohtaa yrittäessään lyödä kunnarin hakuviidakossa. Kuuntele sydäntäsi. Mikä kiinnostaa juuri sinua? Kukaan ei voi ennustaa, millä alalla on paras työllisyys vuosien päästä tai edes minkälaisia töitä tulevaisuudessa on tarjolla. Parhaat kortit saat pelattua itsellesi, kun valitset alan oman kiinnostuksen mukaan.

Useimmat korkeakoulut, etenkin yliopistot, opettavat yleispäteviä taitoja spesifien sisältökokonaisuuksien lisäksi. Tiedonhaku, lähdekriittisyys, kokonaisuuksien hahmottaminen, ajan- ja projektinhallinta jne. Näillä jo pärjää pitkälle. Sillä sisältöosaamisella voi sitten erottua joukosta.

Asiaa voi miettiä niinkin, että jos lääkärin ura kiinnostaa valoisan työllisyyden ja hyvän palkan (tästä voidaan varmaan olla montaa mieltä) vuoksi, minkälainen lääkäri sinusta oikein tulisi? Jotta voit menestyä alallasi, tarvitset sisäistä motivaatiota ja vaikka raha voi toki olla myös motivoivaa, kaipaavat useimmat oletettavasti myös aineetonta motiivia tehdä jotakin työtä. Ja kuka jaksaa opiskella kuusi vuotta ja enemmänkin asiaa, joka ei kiinnosta? Raha ei välttämättä riitä motivaattoriksi, kun pitää päntätä maksan rakenteita. 

Aina oma kiinnostus ei ole selvää, silloin voi miettiä myös omia tämänhetkisiä taitoja ja taipumuksia. Millaisissa asioissa minä olen hyvä? Minkälaisten asioiden tekemisestä minä nautin? Voisiko sieltä löytyä se itseä kiinnostavin ala? On hyvä myös muistaa, että on täysi mahdottomuus tietää minkälaista niiden kaikkien satojen eri alojen opiskelu ja niillä saatavat työt ovat, joten mielen muuttaminen opiskelujen aikana ja sen jälkeenkin on ihan sallittua. Kaikista alussa mainitsemistani rajoituksista huolimatta.

Kaikkien näiden epävarmuustekijöiden vuoksi pidän sitä oman mielenkiinnon seuraamista opiskelupaikan valinnassa ja myös opiskelujen aikana tehtävien valinnaisaineiden ym. valinnoissa ehdottoman tärkeänä. Yliopisto-aloilla melkein minkä tahansa tutkinnon voi kääntää edukseen ja hyödyksi lukuisilla erilaisilla työpaikoilla. Kun sitten joskus valmistuu, paras valttikorttisi työelämässä on innostuksella buustattu osaaminen ja halu kehittyä. Näitä ei saa ilman sisältä kumpuavaa puhdasta kiinnostusta omaa alaa kohtaan. 

Tee siis itsellesi palvelus, äläkä anna kenenkään tai minkään muun valita opiskelupaikkaasi. Valitse itse.

Share

Ladataan...
Ajatusleikki

Ajattelin aloittaa tällaisenkin postaussarjan, jossa pohtisin hiukan elämäni eri osa-alueita ja yksityiskohtia äidiksi tulemisen valossa. Eihän asioita voi ihan niin mustavalkoisen yksinkertaisesti järjestellä, mutta sekin on yksi tapa jaotella perheellisenä omaa elämänkulkua: aika ennen lapsia ja lasten jälkeen. Tai aikana oikeastaan. Itse olin kyllä aikamoinen ihmisraunio tai -kyhäelmä siinä vaiheessa kun 23-vuotiaana sain esikoiseni, että olisin varmasti muuttunut aika paljon joka tapauksessa, mutta tiedostan kuitenkin omalla kohdallani lasten olleen iso katalysaattori monellekin asialle. Nyt ensiksi haluan pohtia niinkin tärkeää asiaa kuin ystävyyttä.

Muutin noin puolitoista vuotta ennen esikoisemme syntymää toiselle paikkakunnalle ja taakse jäivät ne loputkin ystävistä, jotka eivät jo olleet muuttaneet ennen minua. Joitain kavereita ja ystäviäkin ehdin saada, mutta elämä mullistui vauvan myötä hurjasti eikä siinä jäänyt juuri voimavaroja orastavien ystävyyssuhteiden kasvattamiseen. Heikosti tuli pidettyä yhteyttä myös vanhoihin ystäviin. Etenkin lapsiluvun kasvaessa perhe-elämän vilkastuessa harrastuksineen päivineen on ollut vaikeaa löytää niitä hetkiä, jolloin esimerkiksi soittaa. Etenkin kun itselle sopisi hyvin keskellä päivää ystävien taas ollessa töissä.

Olen soimannut itseäni todella paljon ystävyyssuhteiden huonosta hoitamisesta ja ehkä kaikkein eniten silloin kun olen itse ollut niin huonossa hapessa, että olen soittanut jollekin ystävälleni tuen tarpeessa. Kuinka itsekästä, ensin en soita pitkään aikaan ja kun soitan, teen sen siksi, että itselläni on kurjaa. Olen nyt kuitenkin yrittänyt skarpata asiassa ja lähetellä pieniä höpöhöpö-viestejä ystäville tai ihan järkevääkin; vaikka en ehtisi soittaa, voin pitää edes jonkinlaista yhteyttä. Samalla tulin havahtuneeksi, että eivätpä ne ystävänikään pidä minuun juuri yhteyttä! Tulin hirveän surulliseksi. Aloin miettiä, että johtuuko se siitä että olemme eri elämäntilanteissa tai asumme eri kaupungeissa? Eikö meitä enää yhdistä riittävän moni asia? Olenko omalla käytökselläni etäännyttänyt heidät? Mikä minussa on vikana?

Sitten toisaalta lasten kautta ja kotiäitivuosien myötä on tullut useita ns. äiti-kavereita. Eli kavereita, joihin on tutustunut nimenomaan elämäntilanteen vuoksi. Niin läheisiä kuin monesta onkin ehtinyt tulla, mietin kantaako se ystävyys lopulta enää näiden vuosien jälkeen. Kestääkö se ystävyys enää kun palataan töihin tai muutetaan työn perässä uusiin ympyröihin ja ei ole enää samalla tavalla aikaa ja tilaisuuksia pitää yhteyttä? Monen kohdalla ei ole säilynyt.

Vaikka minulle on vaikeaa ystävystyä, päästää ihmisiä oikeasti lähelle, kaipaan ystäviä ympärilleni järjettömän kovasti. Ja siksi pelkäänkin, että kohta olen ihan yksin. Koen jo nyt toisinaan yksinäisyyttä, mutta mitä jos siitä tuleekin pysyvä olotila? Elämä vain vie kaikki mukanaan, eikä kukaan halua jäädä.

Tämä uhkaa taas lähteä vähän yli ja ohi sen, mitä alkuun ajattelin (näin muuten käy lähes jokaisen postauksen kohdalla...), mutta kaikesta upeasta huolimatta, mitä koen äitiyden tuoneen elämääni, koen myös valtavaa yksinäisyyttä, mikä enemmän tai vähemmän tuli juuri äitiyden kylkiäisenä. Emme toki voi tietää, miten ystävyyssuhteeni voisivat nyt, jos en olisi äiti etenkään kun en ole mikään näppärin ystävystyjäkään, niin turha edes arvailla. Nyt asialle voi kuitenkin tehdä jotain ainakin omasta puolestani, kun olen tähän havahtunut. Koska eihän tämän tarvitse olla näin.

 

- D

Psst. Ajatusleikki löytyy nyt myös Bloglovinista.

Share

Pages