Ladataan...

Vanhempien vessarempan harjakaiskahvit on jo juotu, vaikkakin listat puuttuvat vielä. Kirsikaksi kakun päälle kiinnitimme vanhan kristallikruunun pikkuvessan kattoon ja vaikka isäni ja äitini alkuun hiukka ideaa epäilivätkin, niin lopputulos kyllä vakuutti heidätkin.

KAIKILLA pitäisi olla kattokruunu vessassa! Niin hienon näköinen tuo on :) Lukija muistakoon, että remonttihenkilön elämän motto on "bling-blingiä ei voi olla liikaa".
Lavuaarin reunalla näkyy vielä tiilipölyä sen jäljiltä, kun porasin iskuporakoneella kiinnitysruuvien paikat betoniseinään ja ne listat puuttuvat, mitä nyt lattianrajassa näkyy yksi kiinnityslistan pätkä joka piti väliaikaisasentaa wc-istuimen kiinnityksen ajaksi (laminaattihan on kelluvalla asennuksella ja olisi voinut liikkua liikaa toiseen reunaan, kas sen eläminenhän pitää huomioida!).
Mutta piti vain saada kuva otettua ja tänne postattua.
Vaaleasävyinen laminaatti ja valkoinen puolipaneeli avartavat todella pientä tilaa hienosti ja seinän värikin osui nappiin, kuva pikkasen vääristää sävyä, mutta kaunispa on se vähän vääristyneenäkin.

Väsynyt mutta onnellinen: Remppareetta hymyilee kättensä jälkien ympäröimänä.

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Okei. Jos kuvittelimme, että seinät ovat vähän kierot, niin kun pääsimme lattian kimppuun vähän kiero sai aivan uuden merkityksen...

Onneksi tässäkin työvaiheessa pääsi käyttämään kovaäänisiä koneita - se kompensoi muuten hermojariepovaa säätämistä mukavasti - pätkimme laminaatit oikeisiin mittoihin ja mallasimme niitä vanhan muovimaton päälle.
Emme enää edes ihmetelleet, että vaaterista ei ollut tietoakaan. Heittoa seinästä seinään oli suurimmillaan pari senttiä.
Joten eikun hiomaan ja höyläämään sekä rakentamaan pahinpiin laaksoihin kantavia rimarakenteita.

Sitkeys ja huumori kantoi yli pahimpien karikkojen ja lopulta laminaatit asettuivat paikoilleen jos nyt ei aivan sataprosenttisesti vaaterissa, niin niin pienellä virheellä, ettei sillä ole enää mitään merkitystä kalusteasennuksiin.

Tässä välissä  pääsin heilumaan pensselin kanssa. Maalasin katon useampaan otteeseen, ennenkuin valkoinen väri tasottui. mutta kylläpä pieni tila sitten valaistuikin kummasti!
Puolipaneli jää valkoiseksi, mutta seinät niiden yläpuolella maalaan lilaan taittuvalla valkoisella kunhan ensin tapetoin ne lasikuitutapetilla.

Lasikuitutapetti on loistava keksintö tuollaiseen vanhaan seinäpintaan. Se tasoittaa hienosti ruppasta lastulevyä ja myös rapattua seinää. Ja se on myös helposti maalattavissa.
Vuota on metrin levyistä ja siinä itsessään on liisteri, eli se tarvitsi vain kastella, antaa vettyä hetken ja kiinnittää lastan avulla seiniin.
Vuorokauden kuivumisen jälkeen tapetti on maalauskuiva.

Aika aneemisen näköistä tässä vaiheessa...

Putkimiesnainenhenkilö survoo putkea viemäriaukkoon. Tiiviste oli hiukkasen kinkkinen saada sopimaan putkeen, mutta pientä väkivaltaa käyttäen sekin onnistui.
Lavuaarin pystyimme asentamaan itse, mutta uuden wc-istuimen  kävi kiinnittämässä putkimies. Voi sitä onnea kun avasin sulut ja lavuaarin ryöppysi vettä! Vessan vetäminenkin oli suorastaan juhlaa, kun oli reilun viikon käyttänyt pientä nökkeröä kemiallista matkavessaa.

Seinissä jo eka kerros maalia, jonka väri vääristyy täysin remppalampun valossa.

Loppusuora lähestyy...enää toinen maalikerros seiniin, listojen kiinnitys, peilikaappien kiinnitys ja lamppu kattoon.

Share

Ladataan...

Päivä 1.

Vanhempieni evakko on päättynyt ja putkiremppa valmis. Uusien putkien innoittamana he päättivät uusia myös vessansa ja isä kysyi, josko voisin tulla hänen avukseen urakkaan. Ja tokihan minä suostuin! Otan aina ilolla vastaan Mahdollisuudet porata, naulata, sirkkelöidä, paukuttaa, ruuvata ja naputtaa!

Alunperin ajattelimme, että muutaman neliön kokoisen vessan seinien ja lattian uusinta olisi hoidettu päivässä, mutta toisinpä kävi. Takana on kaksi piiiitkää  päivää ja valmista ei vielä näy.

Syynä ei ole isäni ja minun tumpelointi tai osaamattomuus, vaan vuonna -68 asialla olleiden timpureiden ja muurareiden suuripiirteisyys vatupassin käytössä.

Yksikään pinta, mihinkään suuntaan, ei ole suora tai mikään pinta tasainen. Muuraria ei myöskään ole häirinnyt jättää seinälevyn taakse piiloon suurinpiirtein Gran Canyonin suuruista aukkoa kun sementti on loppunut kesken jne. jne.

Kiiloilla ja polyuretaanivaahdolla selätimme ensimmäisen haasteen ja saimme seinän alaosat lopulta siihen malliin, että pääsimme pätkimään seinäpaneeleja ja minä sain puhallella hyperturbomaximusnaulaimeeni kuin paraskin pyssysankari.
 

Zädäng! Bjoing! Zap-zap-zap!

Vedettyämme apuviivat vatupassin avulla saimme paneelien yläreunat siedettävään ojennukseen, mutta joka ikiseen kulman kohdalla saimme mittailla viimeistä paneelia tarkkaan - ero ylä- ja alareunan välillä kun oli yli kahta senttiä parhaimmillaan...

Epätoivo iskisi mieleen katsellessa yleisilmettä ilman listoja.
Epämääräisen näköiset rajapinnat siistiytyvät listoittamalla jahka kitattuamme, tasoitettuamme ja hiottuamme yläpuolisen seinäosan vedämme siihen lasikuitutapetin ja maalaamme sen.
Lattian rajapinta joutuu odottamaan laminaattien asennusta ja sen jälkeistä listoitusta ja myös kaikki harottavan näköiset kulmat saavat kaunistuksikseen listat.
Kiitos ja kumarrus teille rakkaat ystäväni: kulmalistat, lattialistat, peitelistat ja reunalistat!

Share

Ladataan...

Dickerillä on varmasti ollut jonkinmoiset paineet aloittaessaan uuden kirjan luomista "Totuus Harry Quebertin tapauksesta"-menestysromaanin jälkeen, mutta onneksi ne paineet eivät tässä kirjassa näy.

Kirjan päähenkilö on edellisestä teoksesta tuttu kirjailija Marcus Goldman, joka muuttaa Floridan Boca Ratoniin kirjoittamaan toista romaaniaan ja sattuman oikusta kohtaa nuoruuden rakkautensa - tai oikeammin ensin hänen koiransa...
Kohtaaminen saa Marcuksen muistelemaan nuoruuttaan ja sukunsa menneisyyttä, lähes palvomaansa setää ja tämän perhettä "Baltimoren Goldmaneja" sekä omaansa, heikommin menestyneitä "Montclairin Goldmaneja".
Kultapölyn siloittama nuoruus yhdessä serkkupojan ja hänen (perheeseen lähes adoptoidun) ystävänsä kanssa kulkee läpi suvun nousun ja sitten myös romahduksen. Romahduksen alkusysäyksenä nimessäkin mainittu Tragedia, joka mainitaan läpi kirjan muisteluiden ja joka lopulta sitten lukijallekin paljastuu.

Kirja tapahtuu monessa eri aikatasossa, mutta ainakaan itseäni ei se häirinnyt. Goldmanien maailma imaisi pyörteisiinsä niin napakasti, että eri aikakausien mukana oli helppo kulkea. Dicker on ihanan vanhanaikainen tarinankertoja, jonka tarinat aivan varmasti voisi editoida napakoiksi paketeiksi puolta pienemmällä sivumäärällä, mutta juuri tuo tarinanomaisuus viehättää minua elämänmakuisessa ja  laveeraavassa sanankäytössään.

Huimaava sukutarina terästettynä rakkaustarinalla, jännityksellä, petoksilla, epäonnistumisilla ja onnistumisilla jossa Ystävyyden voima kattaa kaiken vaikkei voikaan kantaa ja voittaa kaikkea.

Ihana ihana lukuromaani!

PS: sijoitin lukuhaasteessa kohtaan 40) Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Share

Ladataan...

Raparperiä puskee taas pihannurkan täydeltä ja riipaisin puskasta tusinan varsia piirakkaan.

Joka vuosi on se sama rumba reseptin etsimisessä, kun se "Paras" vain hukkuu jonnekin, vaikka olevinaan kirjanmerkkeihin on tallennettu ja tulostettu ja mitävielä???

Ei löydy ei.

Eli eikun selaamaan ja etsimään taas uutta tai edes sitä viime vuotista. Ei löytynyt viime vuotista, mutta löytyi ohje mitä olen kommentoinut "sairaan hyvä, tee toistekin!" (jostain Kotiliesi-lehdestä napattu?).
No minähän tein työtä käskettyä:

8 dl vehnäjauhoja3 dl sokeria2 tl leivinjauhetta2 tl soodaa2 tl vaniljasokeria250 g voi-/margariinisulaa

Sekoita kuivat aineet ja lisää lopuksi rasva. Jaa seos kahteen eri kulhoon. Käytä 2/3 muruseoksesta pohjataikinaan. Jätä loput pinnalle ripoteltavaksi.

2 dl piimää1 kananmuna
Lisää isompaan seosmäärään keskenään sekoitetut piimä ja kananmuna. Levitä seos leivinpaperilla peitetylle uunipannulle.
Tuo piirakkavuoka on 40cm halkaisijaltaan ja oli hilkulla ettei paistuessaan tullut yli, eli tästä määrästä voisi tulla 50 senttiseen uuniin jopa pellillinen.

 Sotke keskenään1 l raparperipaloja
purkki vaniljarahkaa ja purkki sitruunatuorejuustoan
2 dl sokeria2 kananmunaa3 tl vaniljasokeria
ja levitä taikinan päälle.Ripottele syrjään jättämäsi "murutaikina" päälle ja paista uunissa 175 asteessa n. 45 minuuttia 
Tämä piirakka ei tarvitse seurakseen mitään vaniljakastikkeita tai jäätelöä, maistuu kirpeänmakeanpehmeälle ihan sellaisenaan!
 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Vaimo älä ole onneton, meillä melkein kaikki laitteet on, mitkä kehitys on tuonut tullessaan, vaikka kaikki eivät niistä piittaa..

Perjantaina ilmestyi kotiimme (taas) uusi laite, jota ilman ei yksikään itseään kunnioittava härvelihörhö voi elää: Pastakone.

Eikä mikään sellainen veivattava malli, millä voi vaikkapa karjalanpiirakka-aihiotkin ohueksi vedellä jos ei pulikkaa/kaulinta hallitse vaan täysautomaattinen kone!

Masiinaan laitetaan ensin kuivat aineet, eli mieluusti durumjauhot ja suola (pinaattia!porkkanaa!), painetaan sekoitusnappia ja laitteen käydessä kaadetaan sekaan nesteosuus (vesi, kananmuna, öljy).
Kone vaivaa taikinaa viitisen minuuttia, jonka jälkeen vaivausosan yksi seinämä nostetaan pois ja käynnistetään pursotus, jolloin taikina tippuu alempaan osioon, missä tuo kierteinen osio työntää sen pursosta ulos valitunmuotoisena tuorepastana (spagettini, spagetti, tagliatelle, linguine, garganelli tai penne).
Taikinasta riippuen pastaa joko kuivatellaan hetki tai se laitetaan suoraan kiehumaan.

Testasimme koneen tekemällä spagettia taikinalla, jota ei tarvinnut erikseen kuivattaa, ja koko hommaan jauhojen mittaamisesta kypsään pastaan vei n. 20 minuuttia. Pasta maistui hyvälle vaikka tumpelointimme takia vähän tarttuikin nippuihin, mutta hei - ei kukaan ole pastamestari syntyessään!

Ainoa miinus oli se, että kaikki taikina ei tule ulos asti, vaan sitä jää aika paljon tuohon kierteiseen osaan. Leikkelin siitä irroittamani pastan sitten manuaalisesti veitsellä kiehumaan muiden sekaan.

Valitettavasti kuvia pastasta en ehtinyt ottaa, koska kaikilla oli niin kiire sitä päästä maistamaan!

Tuskinpa alamme nyt syödä pelkkää pastaa, mutta onhan tuo hauska vekotin, jonka ympärille helposti rakentaisi vaikka teemaillan naisporukalle :) Laite on myös yllättävän simppeli puhdistaa, vaikka osia ei saakaan pestä astianpesukoneessa, joten ylimaallisen vaikea puhtaanapitokaan ei ole este tuorepastaherkuttelulle, silloin kun se fiilis iskee!

 

Share

Ladataan...

Ei siihen lopulta tarvitakkaan kuin pari läpilämmintä päivää ja muutama viikko sitten sormet kohmeessa mutta sydän uskoa täynnä multaan työnnetyt köynnösten siemenet puskevat kohti valoa.

 

Share

Ladataan...

 

Olen aikaisemmin lukenut Hautalan kirjat Kuiskaava Tyttö ja Kuokkamummo. Molemmat ovat mielestäni genrensä (kauhu/fantasia )kärkikastia Suomessa eivätkä häpeä kyllä vertailussa kansainvälisestikään!

Käärinliinat ei pettänyt sekään.

Psykiatrisen sairaalan hoitaja Mikaelin siirretään rauhallisemmalle osastolle aikaisemmalla osastolla tapahtuneen fyysisen ylilyönnin takia. Vaikka ylilyönti on ollut paha, tapahtumaa katsotaan läpi sormien, koska Mikaelin vaimo sairastaa terminaalivaiheen syöpää ja Mikael päätyy omahoitajaksi vanhalle miehelle, joka on aikoinaan surmannut veljensä pienen pojan, kissan kuten mies itse väittää.
Osaston arkea kuvataan aika raa´astikin, hoitajien suhtautuminen potilaisiin ja toisiinsa on kyynistä, välinpitämätöntä ja välistä julmaakin.

Miksi vanhus, Olavi, edelleen kiistää tappaneensa pojan? Miksi hän omasta mielestään on vain palsamoitavana osastolla ja odottaa "noutajia". Vähitellen Mikael alkaa miettiä miehen juttuja ja kyseenalaistaa vähän kaikkea.
Kotona vaimo tekee kuolemaa ja se syö jaksamista.

Nykypäivän rinnalla paljastuu tarina Olavin nuoruudesta ja myös Mikaelin ja Saanan tarinaa.

Kirjan ote tiivistyy loppua kohti ja Hautala onnistuu ihailtavasti pitämään "salassa" lopullisen totuuden kunnes se kutkuttavasti paljastuu loppumetreillä.

Huippukirja!

Menee Helmet Lukuhaasteessa kohtaan 17) Kannessa on sinistä ja valkoista

Share

Ladataan...

Otinpa ja ostin itselleni maastopyörän. Mies osti omansa vajaa kuukausi sitten.

Kumpikaan ei ole aikaisemmin isommin harrastanut manuaalipyöräilyä, minä sentään kouluaikoina (nehän oli ihan just äsken...) kuljin matkat fillarilla, mutta Turjake...

Mutta joo - kun veljeni (joka on sitten taas himofillaristi) halusi ostaa itselleen fatbiken ja oli luopumassa perusmaasturistaan, niin mies innostui ainakin ajatuksen tasolla asiasta. Vaikka pyörä (Trek 4300) oli käytetty, niin tuntien ja tietäen veljeni pedantin tavan huolehtia omaisuudestaan (eikä veljeni olisi uskaltanut huijata ;)), oli se turvallinen ostos.
Pyörä ei ole vielä metsään päässyt kertaakaan, mutta on se liikenteessä ollut.

Kun veljeni vaimoke nyt sitten päätti, että hänkin haluaa fatbiken, tarjosi hän omaa fillariaan minulle. Olemme saman mittaisia ja painokaan ei nyt kymmeniä kiloja heitä, joten hänen metsäohjuksensa on minulle kuin tehty ja kaupathan siitä tuli.

Viimeistään tulevana viikonloppuna nousemme ratsujemme selkään ja uhmaamme tuntematonta kuin kunnon Trekkerit konsanaan!

Boldly cycle where no man/woman has cycled before!

PS: toivottavasti me saamme myös "Live long and prosper" emmekä hyydy ensimmäiseen suohon...

Share

Ladataan...

Tämän hetkiset nettotuloni, (ansiosidonnainen päiväraha) kuukaudessa ovat muutaman euron alle tonnin. Elän siis virallisesti köyhyysrajalla (vai sen alapuolella?). Nokkela päässälaskija osaa tuosta päätellä sen palkkatulonkin, jonka perusteella päiväraha on laskettu.

Suonette siis anteeksi, jos nauraa päräytän aamukahvini seinille lukiessani postauksia siitä kuinka kamalaa ja vaikeaa on tulla toimeen, jos kuukausitulot alkavat kakkosella.

Palkkani ei koko töissäolohistoriani aikana (reilut 30 vuotta) ylittänyt kolmea tuhatta euroa. Ei koskaan.

Vaikka työnkuvani ja vastuuni ovat olleet varsin hienot ja vaativatkin, niin korkeimmillaan bruttopalkkani on ollut 2700 euroa kuukaudessa. Ensimmäisinä työvuosinani 80-luvulla palkkani euroiksi muutettuna pyörivät varmaankin  1000 eurossa. Viimeisen 10 vuotta olen tienannut bruttona 2500 euroa kuukaudessa.

Tämän suuruisella palkalla olen mm.
itsenäisesti päättänyt ja laskenut  korvauksia esine- ja eläinvahingoissa
tai
hoitanut keskisuuren kaupungin matkailutoimistossa yksityismajoituksen järjestelyt kansainvälisten juhlien aikana
tai
pyörittänyt kolmen eri paikkakunnalla sijaitsevan autokoulun toimistoja
tai
osallistunut kansainvälisten asioiden sihteerinä ammattikorkeakoulun kv-toimintoihin, vieraskieliseen oppilasvalintaan ja vaihto-opiskelijoiden hakuprosesseihin.

Nettotuloni ovat pyörineet ehkä puolentoista tonnin kieppeillä ja tietysti olen saanut myös lapsilisät kahdesta lapsesta heidän synnyttyään.

Koko töissäolohistoriani ajan olen näillä köyhyysrajan alittavilla tuloillani onnistunut pukeutumaan, matkustamaan, asumaan ja syömään haluamallani tavalla. En ole joutunut tinkimään mistään haluamastani.
Ainoatakaan pikavippiä en ole tarvinnut ja ensimmäinen pankkilainani oli asuntolaina vuonna 2000 ostaessamme nykyisen kotimme.
Kaikki tarvitsemani isommat hankinnat olen onnistunut hankkimaan säästämällä niiden hinnan näistä köyhyysrajan alaisista tuloista. En osta ikinä mitään osamaksulla. Tai luottokortilla.
Mikään tavara, hyödyke tai kokemus ei ole sen arvoinen, että käyttäisin siihen etukäteen rahaa jota minulla ei ole. Jonkun murhe siitä että ei palkkatason alennuttua ehkä pystykään ostamaan jotain tiettyä merkkivaatetta  saa minut, anteeksi vain trenditietoiset, pahoinvoivaksi.

En ole pyhimys, tokihan minullakin menee rahaa turhuuksiin. Parikymppisenä pistin surutta menemään puolet tilistä siihen, että ravasin festareilla, join viinaa ja biletin. Kolmekymppisenä ostin auton vaikka ilmankin olisin pärjännyt. Matkustan, käyn ravintoloissa syömässä ja ostan viinini niitä halutessani ylemmiltä hyllyiltä. Mutta elän sitten muuten tiukalla linjalla. Se on tietoinen valinta.
En kuitenkaan valita palkan pienuutta, vika oli, on ja tulee olemaan omassa rahankäytössäni.

Näillä köyhyysrajan alittavilla tuloillani olen onnistunut esim.

  • osaltani sentilleen tasa-puolisesti maksamaan osuuteni omakotitalomme lainasta.
  • huolehtimaan siitä, että nelihenkinen perheeni on pysynyt hengissä suhtkoht monipuolisella ruokavaliolla ja kulkenut haluamanlaisissaan vaatteissa.
  • hoitamaan henkilökohtaiset kuluni (auto, vakuutukset, lääkäri- ja lääkekulut)
  • matkustelemaan siellä sun täällä, niin kotimaassa kuin ulkomailla useamman kerran vuodessa.

Olen ollut onnellinen, vihainen, tyytyväinen ja tyytymätön, olen rakastanut, ollut rakastettu, riidellyt ja sopinut. Olen kasvattanut lapseni ja kasvanut heidän kanssaan. Olen istuttanut tuhansia kukkasia ja karsinut tuhansia oksia, sotkenut huoneita ja siivonnut niitä. Olen itkenyt silmät päästäni. Olen nauranut itseni läkähdyksiin. Olen lihonut ja olen laihtunut. Olen syönyt viikkoja kaurapuuroa & nuudeleita ja viikkoja nautiskellut viiden tähden aterioita kalliissa ravintoloissa. Olen kulkenut yhtenä päivänä kirpparirytkyissä ja toisena merkkivaatteissa. Olen jumittanut kotona, reppureissannut, käynyt seuramatkoilla ja omatoimimatkoilla.

OLEN ELÄNYT.

Olisiko mikään noista asioista, tunteista ja kokemuksista ollut suurempi ja järisyttävämpi, jos minulla olisi ollut suurempi palkka?

En usko.

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Sain perjantaina Turjakkeelta rakkaudentunnustuksen. Viinipullon muodossa.

Söpöinen pullo piti sisällään aika "helpon" punaviinin, virallinen luokitus taitaa olla keskitäyteläinen/keskitanniininen, joten maistuu vähemmän punaviineihin tottumattomillekin (testattu tyttärellä).

Herttainen tapa kertoa "rakastan sinua" (paitsi jos on alkoholisti).

Share

Pages