Ladataan...

 Jos antaisin ajatusten kääntyä tuleviin kuukausiin ja vuosiin, minä saattaisin romahtaa. En koomisesti, niinkuin Putouksen Ansku vaan rujosti, rumasti ja ääneen huutaen kuin haavoittunut eläin.

Milloin minusta tuntuu seuraavan kerran hyvälle?

Miten aikuinen, oman perheen omaava ihminen voi olla yhä näin kiinni omissa vanhemmissaan? Minulla on huono omatunto, kun en ole isäni luona ja minulla on huono omatunto kun en ole äitiäini tukemassa. Pelkään menettämistä mutta pelkään olla lähelläkin.

Kuinka voin olla vihainen äidilleni hänen heikkoudestaan? Kun hän tavatessamme aloittaa heti valituksen, kuinka hän ei jaksa eikä kestä ja kuinka hänellä on vaikeaa ja oikein kieriskelee itsesäälissä, voisin kirkua raivosta.
Minäminäminäminäminä.
Isä makaa lepositeissä sairaalassa levottomuutensa takia, vasenta puoltaan hän ei "tajua", ruoka ei maistu, tuntuu että hän kuihtuu silmissä...ja äiti aloittaa virtensä kuinka hänellä on vaikeaa.
Enkä minä jaksa ymmärtää ja rauhoitella vaan suutun.

Veljen kanssa puhellessa toistan kerta toisensa jälkeen, että me selviämme tästä. Me selviämme tästä. Me selviämme tästä.
Me selviämme tästä koska meidän on pakko.
Nyt on meidän vuoromme antaa takaisin kaikki vuosien aikana saamamma apu ja tuki ja rakkaus sekä ymmärrys.

Joku yritti lohduttaa minua sanomalla, että Suru on hinta, jonka joudumme maksamaan rakkaudesta, mutta ei se minua lohduttanut.

Tämä on painajainen, josta ei ole enää heräämistä entisenlaiseen arkeen.

Ihmiset ympärilläni suunnittelevat juhannusta ja juhlia, yöttömän yön taika tuntuu ympäröivän jokaisen, mutta minä tunnen kahlaavani jossakin tummassa, pimeässä ja tahmeassa, joka yrittää peittää minut päästä jalkoihin.

Minua palelee.

Ladataan...

Viime marraskuussa esittelin ylpeänä ihan itse taimelle saattamiani chilejä.
Loisteliaiden kasvatustaitojeni avulla (Silloin vielä maailman tulisimmaksi chiliksi tituleeratut) Carolina Reaper -lajikkeen yksilöt ovat kuin ovatkin selvinneet pitkästä ja pimeästä talvesta kasvihuoneeksi muutetussa vaatehuoneessani ja säästyneet myös pahemmilta öttiäishyökkäyksiltä suojatussa maailmassaan.

Luin netistä, että maaliskuussa Suomessakin valo riittää jo chilille niin ettei kasvilamppua enää tarvita, joten vaatehuone sai palata alkuperäiseen käyttöönsä kun siirsin taimet olohuoneen erkkerin ikkunan ääreen.

 

Olohuoneessa Caro ja Repa ovat olleet hyvin vähään tyytyväisiä, varsinkin kun vaihdoin ne vielä vähän isompiin altakasteluruukkuihin. Altakasteluruukulla varmistin, etten epähuomiossa tapa taimia kuivuuteen, jos unohtaisin niiden kastelun, vaikka ne nenän edessä tapittavatkin. (Joskus sitä vain ei huomaa asioita, jotka ovat ihan siinä äärellään!!)

Kun Susirajallakin sitten päästiin suurimmasta yöpakkasten vaarasta, mummin ohjeen mukaisesti "kesäkuun 10. päivän jälkeen vasta taimet pihalle", nostin ruukut etukuistin suojiin...

Niinkun kuvista näkyy, kasvua on tapahtunut huimasti ja varsinkin Caro on suorastaan riettaantunut tuon pituuskasvunsa kanssa. Ja kyllä tiedän, että olisi ollut hyvä leikata nuo piiskat ja tuuheuttaa kasvia, mutta kun toinen nyt haluaa kasvaa, niin mikä minä olen suitsimaan?

Ja katsokaa!
KUKKA!

Se KUKKII!

Kaiken tämän huolen ja häsellyksen keskellä ihana chilini on ujosti pukannut esille useammankin kukkasen ja niiden hento kauneus oikeasti herkistää minut!

Monta mutkaa on vielä matkassa, että kukkasista kehittyisi hirviöchilivauvoja, mutta kun on elämää, on toivoa! Niin chilien kuin ihmisten kanssa <3

Ladataan...

Heräsin aamulla nukuttuani putkeen pisimmän yön puoleentoista viikkoon. Keitin kahvia, kasasin aamupalatarjottimen mukaani ja hipsuttelin takakuistille istumaan.
Olo oli levännyt ja seesteisehkö - isä tuotiin kaksi päivää sitten tänne Joensuuhun sairaalaan ja tietoisuus siitä, että hän on lähellä ja mahdollisuus mennä tervehtimään aina kun siltä tuntuu, tuo omituista kyllä jonkinlaisen turvallisuuden tunteen mieleen.
Voin sallia itselleni hetken lähes meditatiivisen hetken pihaa tuijottaen ja kahvia juoden.

Piha on niin vihreä, että melkein silmiin sattuu.

Nurmikenttä on parturoitu siististi kiitos Herra Huttusen, joka uskollisesti huitelee pitkin pihamaata ohjelmointinsa mukaan, mutta kukkapenkit, mansikkamaa ja muut istutukset ovat reilussa viikossa peittyneet maanisella vauhdilla kasvaneisiin rikkaruohoihin.

En jaksa välittää. Vihreä on vihreää vaikka sitten rikkaruohossa ja silmäni iloitsee vehreydestä.


Jokapaikasta tunkevien rikkakasvien (ja vähän kukkienkin & hyötykasvien) rehottava kasvun ihme antaa uskoa kaiken jatkuvuuteen.


Lupiineja ei tässä kohtaa viime kesänä kasvanut, mutta nyt kasvaa. Ja huonosta maineestaan huolimatta kukka ilahduttaa syvällä sinellään mieltäni suuresti.

Tänään puen ehkä työhanskat käteen ja kitken vähäsen. Tai sitten en. Villiintyköön pihamaa.
Istun tässä kuistilla ja kuuntelen lintujen laulua, hätistelen hyttysiä ja rauhoitan mieleni.
 

Ladataan...

Tänään tulee viikko siitä kun isä sai aivoverenvuodon. Vaikka tuntuukin, että se on ainoa asia, mikä päässä pyörii, niin elämähän kulkee omaa kulkuaan koko ajan.

Menin maanantaina töihin ja jatkuva asiakasvirta, Mukulakadulle kirmaavat lapset ja tiedonhaluiset matkailijat estivät ajatusten jumittumasta vain isän tilanteeseen. Myös veljeni palasi töihin.
Vain äitirakas on yksin kotona ja joutuu pyörittelemään asiaa koko ajan päässään, hänelle katkoja painajaiseen tuovat hetket kissaherran seurassa, meidän vierailumme ja pätkäinen yöuni.

Päivä rytmittyy töiden lisäksi kolmeen soitettavaan puheluun: aamulla kysytään kuinka yö on mennyt, iltapäivällä tiedustellaan päivän tutkimukset ja yleinen vointi ja illalla vielä yksi puhelu, jolla isän päivä kootaan yhteen. Soitamme puheluja vuoronperään ja sitten tuomme muut ajantasalle viestein ja puhelinsoitoin.
Kunpa isän kunto asettuisi niin, että saisimme hänet tänne kotipaikkakunnan sairaalaan, Kuopiossa kun emme voi koko ajan olla ja töiden jälkeen emme edes vierailuaikojen sisään sinne ehtisi, ajoaika suuntaansa kun on kaksi tuntia.

Olin heti keskiviikkona isän leikkauksen jälkeen ilmoittanut, etten osallistuisi lauantaiseen kaupunkiopaskurssin näyttökokeeseen, mutta lauantaiaamuna huomasin  kuitenkin istuvani bussissa muiden joukossa. Sanoin arvioijille, että yrittäisin vetää osuuteni, mutta jos ajatukset eivät asettuisi loogiseen jonoon, lopettaisin näyttöni kesken.
He ymmärsivät asian tilan ja kannustivat yrittämään.
Sain neljännen opastusvuoron ja vedin pätkäni lonkalta, tiesin jo kierroksen aikana jättäneeni pois yhden ison asiakokonaisuuden, mutta enpä jaksanut siitä isommin stressata.
Näyttökoe kesti yhteensä lähemmä kolmea tuntia, meitä oli 11 kokelasta paikalla ja jokainen veti n. 15-20 minuutin pätkän. Kokeen jälkeen arvioijat vetäytyivät toiseen huoneeseen ja me opaskokelaat jäimme viereiseen huoneseen juomaan kahvia ja nauttimaan pikkusuolaisia ja kakkua. Suoritustemme läpikäyminen vei neljältä arvioijalta reilun tunnin - onneksi meille oli tuo kahvitarjoilu järjestetty, koska jos olisimme tyhjänpantteina tuomiota odotelleen, niin porukalta olisi mennyt totaalisesti hermot.
Ehkä kirjoitan opaskokeesta tarkemmin myöhäisemmässä vaiheessa, kun jaksan keskittyä siihen, mutta lopputuloksena oli kuitenkin se, että nyt minä olen sitten virallinen kaupunkiopas. Opasmerkkien luovuttaminen tapahtuu parin viikon päästä järjestettävässä tilaisuudessa kaupungintalolla.
Ehkä saavutus olisi tuntunut makeammalle, jos sen perustuksena ei olis tämä surun ja huolen määrä. Sunnuntaina taas Kuopiossa käydessämme kerroin isälle läpäisseeni näytön ja hän onnitteli minua "sydämensä pohjasta" todeten, että "olet ensimmäinen kaupunkiopas meidän suvussa" ja puristaen kättäni omalla toimivalla oikealla kädellään.

Eilen kävimme poikani kanssa leikkaamassa kotikodin nurmikon ja se kävi äitini sielunpäälle pahasti -  mutta sää on kuitenkin kuuma ja jos äiti itse olisi sitä mennyt tekemään, olisi hänetkin saatu piipaa-autolla sairaalaan viedä.
Avun vastaanottaminen on hänelle lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa!
Eli helppoa ei tule jatkossa olemaan silläkään saralla.

Mutta aurinko paistaa tänäänkin, halaan äitiäni, veljeäni, Turjaketta ja lapsiani, kerron taas että rakastan ja jopa hymyilemme ja nauramme silloin tällöin.

Elämä kulkee, tapahtui mitä hyvänsä, joten on vain jaksettava, vaikka pieninkin askelin, kulkea mukana.

 

Ladataan...

Minä suoritan nyt elämääni. Suljen päässäni itkevän pikkutytön laatikkoon ja istun laatikon päälle.
Alan hoitamaan asioita ja tuen lähelläni olevien jaksamista pitämällä yllä positiivista mieltä ja vakuuttelemalla kaikille, että kyllä tästä selvitään.
Taas yksi päivä kulunut ja Isän tila ei ole ainakaan pahentunut. Miksi siis minulla on niin paha ja pelokas olla.

Äsähdän laatikossa istuvaa pikku tyttöä pitämään pienempää ääntä ja lopettamaan itkemisen.
Kiellän laatikossa istuvaa pikku tyttöä esittämästä vaikeita kysymyksiä.
Käsken laatikossa olevaa pikku tyttöä olemaan hiljaa.

En halua kuulla.
En halua ajatella.
En halua tuntea.
En halua.

Äiti minä olen tässä ja kaikki on hyvin, minä hoidan tämän ja tuon ja tuon ja kyllä asiat järjestyvät.
Isä, minä jaksan kyllä uskoa luottaa tukea, minä olen tässä, läsnä ja paikalla.
Lapset, ei mitään hätää, ukki on kovakuntoinen jäärä.
Rakas, ei hätää, kyllä minä jaksan hoitaa kaiken.

Minä olen aikuinen, itsenäinen nainen.
Minä pystyn. Minä jaksan. Minä kestän.

Pieni itkevä tyttö pysyköön laatikossaan, piilossa. Nyt ei ole hänen aikansa.

 

 

Ladataan...

Keskiviikkoiltana vastasin tuntemattomasta numerosta tulevaan puheluun. "hei tämä on Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolta xx. Onkohan sinun isäsi nimi y.y".
Istuin, tai pikemminkin tipahdin sängylle.

Isäni oli saanut aivoverenvuodon ja hänet oli juuri siirretty leikkaussaliin.

Kuuntelin koko vartalo täristen hoitajan kertomusta ja yritin pitää itseäni kasassa. Äitiäni oli yritetty tavoittaa, mutta hänen puhelimeensa ei saanut yhteyttä. Lupasin lähteä heti kertomaan asiasta hänelle ja ilmoittaa myös veljelleni. Leikkaus kestäisi kuulema useita tunteja, hoitaja kehoitti soittamaan iltakymmenen jälkeen ja kysymään tilannetta. Jos leikkaus loppuisi aikaisemmin, soittaisi kirurgi meillepäin.

Miten ihminen voikin toimia rationaalisesti vaikka tuntuu että sydän on mennyt pirstaleiksi ja päässä pyörii miljardi ajatusta, joista yhdestäkään ei sekunnin sadasosaa pidemmäksi ajaksi saa kiinni.
Mutta niin minä toimin. Puin päälleni, mies puki päällensä,poika puki päällensä, otin avaimet puhelimen laukun. Ajoimme äitini luo ja matkalla soitin veljelleni.

Äiti oli kissan kanssa ulkona ja johdattelin hänet sisälle ja hän selitti kissan punkkitilannetta ja "noitui", miten isäni ei taaskaan ole ilmoittanut mitään mihin aikaan tulee kotiin mökiltä. Saunakin oli lämpiämässä. Kun viimein istuimme sohvalla kerroin hänelle, että isä on saanut aivoverenvuodon ja on leikkauksessa.

Minä pysyin kasassa ja skarppina, koska tiesin että minun oli oltava se vahva siinä tilanteessa.
Ja minä pystyin siihen. Äiti rakas.

Veljeni tuli perheineen ja kertasin taas kerran mitä minulle oli puhelimessa kerrottu.

Kello eteni kuin mataen, mutta viimein viisarit näyttivät kymmentä ja soitin saamaani numeroon. Isä oli yhä leikkauksessa.

Viiden minuutin päästä soitti kirurgi ja pistin puhelimeni keskelle keittiön pöytää kaiutintoiminto päällä, että kuulisimme kaikki mitä lääkäri kertoo.

Kamalaa. Rumaa. Tunteetonta.

Kirurgi kertoi verenvuodon olleen todella suuri - 8cm x 8cm x 8xm, kaikkea ei hän ollut saanut poistettua, mutta periaatteessa leikkaus oli mennyt ok.
Mutta.
"kyseesssähän on lähes 80-vuotias henkilö, joten yleensähän ei hänen ikäisiään edes leikata, mutta koska kyseessä näytti olevan niin hyväkuntoinen vanhus, päätin antaa hänelle mahdollisuuden."
Sitten seurasi kertomus siitä, että todennäköisesti isä olisi tajuissaan muutaman tunnin sen jälkeen kun hänet  aamuyöllä herätettäisiin ja todennäköisesti hän ei tajuaisi mitään olisi myöskin täysin halvaantunut.

Kysyin häneltä, että yritääkö hän kertoa meille, että jos haluamme hänet elossa nähdä, olisi parempi ajaa Kuopioon heti.  Ja niinhän hän totesi juuri sanoneensa.

Veljeni katsoi minua pöydän toiselta puolen ja kysyi vain että monelta lähdetään.

Ajoimme yötä myöten Kuopioon - jos syy olisi ollut joku muu kuin mikä se oli, olisimme varmasti nauttineet kauniista ja rauhallisista maisemista matkan varrella. Nyt keskityimme vain ajamiseen ja takovien ajatusten rauhoittamiseen. Pääsimme turvallisesti perille ja etsiydyimme kirurgian teholle, jossa meidät otettiin ystävälisesti vastaan. Saimme käydä hetken isän luona pienissä porukoissa. Ratkaisimme kivi-sakset-paperi, ketkä menisivät ensin ja minä voitin.

Isä makasi sängyssä niin pienen näköisenä.

Mutta kun menimme lähemmä, hän avasi silmänsä ja vastasi puheisiimme. Puhe oli vähän epäselvää, mutta hammasproteesien puuttuminen vaikutti asiaan myös. Halasimme häntä ja juttelimme hetken. Hän muisti tapahtuneen ja vaikka vasen puoli oli selkeästi heikompi, pystyi hän liikuttamaan käsiään ja jalkojaan. Emme saaneet viipyä kauaa ja teimme veljeni perheen kanssa vahdinvaihdon. Oli helpottunut ja yllättynytkin olo - jos kirurgin puhe ei olisi ollut niin synkkää, olisimme olleet todella toiveikkaita ja onnellisia. Isähän oli OK, ajatellen, että hänelle oli juuri tehty aivoleikkaus!

Veljeni ajoi vierailun jälkeen takaisin kotiin, mutta minä ja lapset jäimme yöksi Kuopioon. Nukuimme muutaman tunnin ja torstai aamupäivällä palasimme sairaalaan. Isä oli siirretty teholta neurologian osastolle valvontahuoneeseen ja saimme tavata häntä rauhassa. Välillä hän oli hyvinkin "ajan hermolla" ja välillä taas juuttui jankuttamaan jotain asiaa. Ja nukahteli kesken lauseen. 

Lasten seurassa ja äidilleni soittaessa pystyin pitämään tunteet kurissa ja kertomaan asioista ilman itkua tai nieleskelyä, mutta kun jäimme puolison kanssa kahden en jaksanut enää pitää skarppia roolia yllä vaan itkin ja itkin ja itkin.

Itkin/itken omaa isääni, jota olen aina katsonut ylöspäin, sitä isää joka ihan oikeasti, osaa kaiken, korjaa kaiken ja keneltä aina löytyy apu oli ongelma mikä hyvänsä.  Maailman rauhallisinta ja turvallisinta ihmistä elämässäni. Ihmistä, joka vielä lähempänä 80-ikävuotta jaksaa innostua uusista vempaimista ja autoista, rakastaa ajamista niillä, keksii mielikuvituksellisia ratkaisuja arkisiin ongelmiin ja pystyy keskustelemaan mistä vain, kenen kanssa tahansa. Ja on aina ollut olemassa. Minun isäni.

Se kaikkivoipa ja kaiken osaava mies makaa nyt tarkkailuosastolla vuoteessa ja on toisten hoidettavissa. Sen älykkään ja viisaan miehen päässä ajatukset laukkaavat sekavina eikä hän aina tiedä missä hän on. Välillä hän katsoo kohti ja hetken päästä haluaa pois sängystä ja päivän töihin. Pitää pukea työvaatteet, tehdä ruokaa perheelle!
Hän katoaa. Ja tulee takaisin.

Minuns isäni. Supermies.

Ja se mitä meillä on, on toivo. Ja rakkaus.

Ja suru. Suru joka uhkaa murskata alleen toivon. Mutta ei rakkautta.

Meillä on toivo.
Meillä on rakkaus.

 

 

 

Ladataan...

Totuushan on se, että täällä Susirajalla puhutaan murteella aika reippaasti (tämä lause kuulostaa puhekielellä tältä:
Tottuushan on se, että tiällä Susirajalla viännetään ihan helevetisti murtteella).
Itse käytän ja olen aina käyttänyt murrettani reilusti ja jopa vähän rehvastellen, ihan kaikille ikäryhmille puhuessani. Omille lapsillenikin olen selittänyt asiat viäntämällä ilman sen isompia sipistelyjä ja molemmista on tullut sanalliselta ja kirjalliselta ilmaisultaan hyvinkin taitavia ja nokkelia.

Koska meijjän murre on aina ollut osa tavallista kommunikaatiota tilanteessa kuin tilanteessa, korvaani suorastaan särähtää, kun kuulen sivukorvalla yhä enenevässä määrin lapsille puhuttavan muuta kuin alueen arkikieltä. Äitien käyttämä Muumi-sarjasta tuttu kielirakenne ja nuotti kuulostaa minun korvaani tosi omituiselle, jopa teennäiselle ja ylettömän hienostelevalle.

Esimerkkitilanne:
Kaksi naista ja lauma lapsosia
- naiset juttelevat keskenään

"hei mitä sie halluut kahvin kanssa, mie aattelin että mie halluun jiätellöö, otatko siekkiin?"
"en mie tiijjä, mie oikkeestaan halluisin pullaa tai kuakkua, jos tuolla olis jottain oikkeen imellää ja rasvasta"

Naiset kääntyvät lasten (3-5 vuotiaita) puoleen:
"Aapo, haluaisitko sinä nauttia kupillisen kaakaota vai kenties limonadin? Ehkäpä leipäviipale seuraksi? Entäpä Serena, luuletko että lounaaksi maistuisi paremmin suolainen kuin makea leivonnainen ?"
"Rasmus, olisitko kiltti ja odottaisit rauhallisesti Aapon ja Serenan seurassa, olemme nyt kahvilassa ja odotamme vuoroamme, meitä palvellaan aivan hetken kuluttua"

Kommentti ystävättärelle:
"Hitto kun mie en yhttään jaksaisi tässä kuumassa oottaa ja tapella näijjen tenavien kanssa. Lähettäänkö illalla ihan kahesttaan jonnekkiin, käyvvään vaikka kaljalla.."

Taas lapsille:
"Kylläpäs onkin kaunis ja ihana päivä, nautitaanpa nyt kaikki yhdessä tästä hurmaavasta kahvilaidyllistä, eikös meillä olekin mukavaa! Voi kuinka hauskaa meillä onkaan!"

????

Onko takana ajatus, että tätä "Muumikieltä" puhuen lapsista kehittyy intellektuellempia ja kielellisesti lahjakkaampia ja sulosanaisempia yksilöitä?
Vai luulo, että lapset (kuten ulkomaalaisetkin) ymmärtävät puhetta paremmin kun se artikuloidaan selkeästi ja pikkuisen kovemmalla volyymilla kuin normaali puhe?
Tai onko kenties kyseessä joku uusi tutkimus, jonka mukaan lapsille pitää juurikin korostetusti yleiskielellä puhua, vaikka se ei kirjaimellisesti kotiseudun yleiskieli olisikaan?

Oi blogimaailman ryhmääly ja viisaus, valaiskaa minulle tämä ihmetykseni aihe ja helpottakaa uteliaisuuttani, ehkä huvittuneisuutenikin tiedoista taantuu ja pystyn naama peruslukemilla kommunikoimaan lajin edustajien kanssa!

 

 

 

Ladataan...

 

Mistä on keski-ikäiset naiset tehty?

*Viisaista sanoista, tyhmistä sanoista, huudosta ja hiljaisuudesta.
*Ajatuksista, mietteistä, tiedosta ja arvauksista.
*Pelosta, rohkeudesta, taipumisesta ja taipumattomuudesta.

*Naurusta, itkusta, itkunaurusta ja nauruitkusta.
*Rakkaudesta, himosta, kiihkosta ja kuumuudesta

*Vihasta, raivosta, inhosta ja torjunnasta.
*Surusta, säälistä, myötätunnosta ja lämmöstä.

*Kaipuusta, kaihosta, huimapäisyydestä ja halusta
*Elämänjanosta, elämänpalosta, poltteesta ja valosta.
*Menneestä, tulevasta, tästä hetkestä ja olevasta.

*Rakkaista ihmisistä, läheisistä, ystävistä ja lemmikeistä.

*Tyynistä järvistä, syvistä lammista, virtaavista joista ja rannattomista meristä.
*Ruusuista, kaktuksista, lemmikeistä ja nokkosista.
*Punkusta, sipseistä, kirpeistä juustoista ja suklaasta.

Näistä on keski-ikäiset Naiset tehty.

 

 

 

Ladataan...

Siitä saakka kun iPhone X julkaistiin viime syyskuussa, olen sellaista hipelöinyt aina Gigantissa tai muissa puhelimia myyvissä liikkeissä käydessäni. Ja aina se on tuntunut yhtä sopivalle käteeni.
Mutta eihän työtön mitään reilun tuhannen euron puhelimia ostele, ei ainakaan jos vähänkään järkeä päässä on. Ja minullahan sitä riittää (hahahahahhaa).

Toukokuun viimeinen päivä tililleni tipahti sitten ensimmäinen kokonainen kuukausipalkka, joka sinänsä ei mitenkään huimaava ole, mutta koska odotettavissa on, että ainakin seuraavat 10 kuukautta samanlainen summa tilille kilahtaa kuun viimeinen päivä, niin...

Tutkittiin lauantaina netistä, missä liikkeessä olisi hyllyssä näitä Ihanaisia ja kun viimein yksi "Space grey" löytyi Prisman DNA-kaupasta, niin hupsvaan autoon hypättiin ja nokka kohti Prismaa.
Siellä se minua odotti, nätisti laatikossaan.

En mie sentään niin huima ollut, että tiskiin olisin latonut nipun sileitä seteleitä ja maksanut sen pyörryttävän hinnan kertalaakista, vaan tein vanhanaikaisesti "kytkykaupat". Maksan puhelinta (ilman korkoa tai muita kuluja) kuukausittain, vähän kuin puhelinlaskua - ja todennäköisesti sitten kun puhelin on loppuunmaksettu on se myös kaputt ja uuden hankinta edessä...

Mutta.

5,8" OLED + HDR +Truetone -näyttö, miiiielettömät värit ja tarkkuus, upea kontrasti
12 + 12 Mpix kaksoiskamera & optinen kuvanvakain!
A11 suoritin
2716 milliampeeritunnin kapasiteetin akku!!
Face ID
+kivoja jippoja ja hupijuttuja moneen iloiseen puuhahetkeen

Jo laitteen käyttöönotto oli hupaisaa. Koska "vanha" puhelimenikin on IOS-laite, niin senkus asetin kapulat vierekkäin ja käytin pika-aloitusta. I wish.
Eihän se tietenkään onnistunut hetioitis ja ongelman selvittämiseen menikin hetki aikaa, koska asiaa pohdittiin vaikeimman kautta. Loppujenlopuksi syynä oli (olisihan se pitänyt tajuta!!) se, että en ollut päivittänyt entisen puhelimen käyttistä viimeisimpään ja uudessahan sen tietty tein.
Kun päivitykset natsasivat, niin homma sujui kuin tanssi.

Onni on uusi puhelin <3

Meillä tulee olemaan tosi hauskaa yhdessä!

 

Ladataan...

Tiedättehän työpaikat, joissa kesälomakuukausi aina kiertää. Ja joku "onneton" joutuu lomansa ottamaan toukokuussa, joissain paikoissa toukokuun kesälomia tulee pakosti useinkin, työn luonteesta ja vähäisestä henkilökunnasta johtuen?

Kuinka minä iloitsenkaan kaikkien tänä vuonna kesälomailleiden kanssa ja puolesta!

"Ilmatieteen laitoksen tilastojen mukaan toukokuu oli Suomen mittaushistorian lämpimin. Koko maan keskilämpötila, 11,6 astetta, ylitti edellisen ennätyksen vuodelta 1963 jopa 0,5 asteella. Vertailukelpoinen aineisto alkaa 1900-luvun alusta. Lukuisilla pitkäikäisillä havaintoasemilla rikottiin myös asemakohtaisia keskilämpötilaennätyksiä.

Toukokuun ylin lämpötila, 29,6 astetta, mitattiin kuun 15. päivänä Kemiössä, Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja Kouvolan Utissa. Toukokuun lämpöennätys on Lapinjärvellä 30. ja 31.5.1995 mitattu 31,0 astetta, joten ylimmän lämpötilan osalta ei ennätystä rikottu.

Hellepäiviä, jolloin päivän ylin lämpötila on yli 25 astetta, oli toukokuussa enemmän kuin koskaan mittaushistorian aikana, yhteensä 14. Aiempi ennätys, 12 hellepäivää, oli vuodelta 1984. Tyypillisesti hellepäiviä on toukokuussa kolme."

Noin kirjoittaa sanomalehti Karjalainen perustaen juttunsa Ilmatieteen laitoksen tilastoihin.

Ajatelkaa - 14 hellepäivää!

Toistan alussa sanomani:
Kuinka minä iloitsenkaan kaikkien tänä vuonna kesälomailleiden kanssa ja puolesta!

Tulevasta ei tiedä, mutta oli loppukesä millaista säätä hyvänsä, niin toukokuun lomalaiset voivat hyristellä lomasäitään hymyssä suin syksyyn asti, toivottavasti miettimättä ensi vuoden lomakuukausivuoron, kesäkuun, mahdollisia säitä.

Minullahan ei kesälomaa ole päivääkään, mutta se ei harmita, koska viime kesän sain rellotella jouten ja nauttia "lomasta" joka päivä, työttömyydestä saa revittyä ainakin tuon positiivisen aspektin.
Ja onneksi työpaikkamme vanhassa pankkitalossa omaa täydellisen tasalaatuisen ilmastoinnin, joten olipa sää ulkona mitä hyvänsä, niin meillä on miellyttävää työskennellä.

Toivottavasti lomalaiset kesäkuussa ja heinäkuussakin pääsevät nauttimaan hellepäivistä, ihan täällä kotimaan kamaralla!

 

Ladataan...

Kirjailijoille kuulee usein iskeneen kirjailijan blokin, ns. valkoisen paperin kammon, mutta entäpä jos lukijaan iskee lukijan blokki, eikä kirjoittettu teksti aukenekaan millään?

Minä luen yleensä aina ja koko ajan, ihan mitä vain, missä vain ja milloin vain. Saatan joskus jopa jäädä kotiin lukemaan sen sijaan, että lähtisin ystävien kanssa nauttimaan ulkomaailman iloista tai sulkeutua omaan nurkkaani kirjan kanssa jättäen rakkaan perheeni tietoisesti "ulkopuolelle".  Peruslukutahtini on kolme-neljä kirjaa viikossa ja silloin ei ole kyse edes ahmimisesta. Kun oikein innostun, saatan viikossa lukea kymmenenkin kirjaa (no tämä yleensä loma-aikana, tai työttömänä).

Mutta viimeiset pari kuukautta olen ollut aivan lukossa.

Aloitan kirjan, aloitan toisen, aloitan kolmannenkin ja muutaman sivun tahkottuani huomaan ajatusten harhailevan aivan jossain muualla kuin edessäni etenevässä juonessa. Samanaikaisesti lukemieni kirjojen henkilöt ja tarinat sekottuvat toisiinsa ja tuskastuneena tuuppaan kirjan toisten keskenlukuisten pinoon. Niitä pinoja alkaa olla jo monia, yksi makuuhuoneessa, toinen olohuoneessa, kolmas keittiössä ja neljäs takkahuoneessa. Jopa vessassa taitaa pari kirjaa odottaa lukuinnon heräämistä.

Usein uusi kirja imaisee mukaansa niin, että sitä ei raaskisi kädestään laskea ja tarina rallattelee eteenpäin vauhdilla. Rakastan sivujen kääntelyä ja uusien tapahtumien sekä hahmojen kohtaamista! Missä siis on nyt vika, kun kukaan eikä mikään saa minua uppoamaan fiktiiviseen maailmaan?

Haluaisin palavasti istua aurinkoisella kuistilla ja uppoutua yhä uusiin tarinoihin ja kohtaloihin, tutustua mielenkiintoisiin päähenkilöihin ja vähäpätöisiinkin sivuhenkilöihin, mutta taika ei ota valtaansa, vaikka yritän kaikkeni.

Onko aivokäyräni nytkähtänyt pysyvästi vai meneekö lukemisen blokki ohi?

Nämä ovat nyt päälimäisenä ei-saa-luettua-pinossani:
Marjo Vilkko: Vilpitön sydän (S&S)
 


Anna Lindholm: Ines-projekti (S&S)


Jenny Offil: Syvien pohdintojen jaosto (Gummerus)

Haluan avata tämän solmun, mutta kuinka?
Auttaisiko täydellinen kirjapaasto?
Vai pitäisikö yrittää lukea Harlekiineja? Tai Aku Ankkoja? Suomen Kuvalehteä?

Mitä minä teen?!

 

Ladataan...

Nehän soivat kenelle sattuu, mutta ajattelin tässä esitellä Kirsihannelen innoittamana muutamia aikarautojani, joita ilman en osaa ollakaan!

Olen rakastanut rannekelloja aina. Minulle on kerrottu, että ollessani jotain neljä-viisi vuotias, olin kirkassilmäisenä kysynyt mummiltani, että jokos sinä kohta kuolet, että mie saan sinun kellosi? Mummi oli aiemmin jossain perhejuhlan yhteydessä esitellyt joskus kelloaan ja todennut, että minä hänen tyttölapsenlapsistaan vanhimpana, kultakellon perisin hänen kuoltuaan...
Sieltä asti kellohulluuteni siis juontaa!

Lempikelloni tyyli on vaihtunut vuosien myötä moneen kertaan. Minulla on ollut kaulakelloja, sormuskelloja, taskukelloja ja tietysti miljoona erilaista rannekelloa. Jokunen vuosi takaperin siivosin kellokaappini ja pistin kiertoon kolmisenkymmentä ajanmittaajaa, mutta kyllähän noita vieläkin riittää useampi tusina ranteeseen kiinnitettäväksi.

Kello on minulle koru, mutta todellakin käytän sitä myös aidossa ja alkuperäisessä tarkoituksessaan, eli ajan mittaamiseen. Minäkään en jaksa aina olla kaivamassa kännykkää esille ja sitäpaitsi rannekelloa voi vilkaista paljon huomaamattomammin kuin kännykkää!

Alla muutama esimerkki lemppareistani:

Tämän puolipallon mallisen Visa-kellon sain 35-vuotislahjaksi Tampereella. Ihan pyynnöstä halusin siihen kaiverruksen XX 35-vuotta ja kultasepänliikkeen myyjä oli kuulema vähän kakistellut asialle. Turjake oli saanut moneen otteeseen vakuutella, ettei hänen puolisonsa suutu tai loukkaannu ilmituoduista ikävuosista.

Tämän DKNY:n kellon bongasin näyteikkunasta ja kävin hipeltämässä sitä useampaan otteeseen ja lopulta pyysin myyjättäreltä luvan ottaa kellosta kuvan. Jonka sitten lähetin Turjakkeelle ( joka haikaili synttärilahjatoivetta ) saatesanoin mistä kyseisen kaunokaisen voisi minulle käydä yllätykseksi ostamassa... Tämä on siis 45-vuotis lahjani, siihenkin on kaiverrettu nimeni ja 45-v.

Nomination-kello on taas 50-vuotislahjani. Kellon rannekkeen maskotit ovat hankitut parhaan ystävättäreni kanssa tehtyjen reissujen muistoiksi. Helmiäissoikio muistuttaa Irlannista ja merenrannalta kerätyistä simpukoista, korkokenkä vie ajatukset Madridin matkalle (voi niitä kenkäkauppoja!), Kirkas kristalli kuljettaa Prahaan (mitä kaikkea voikaan kristallista valmistaa!) ja Amsterdamin viikonlopusta kertoo kullattu lehti...
Vielä mahtuu rannekkeeseen uusia paloja siinä jo olevien seuraksi.

Siirrytäänpä muihin kuin synttärikelloihin.
Tämä oranssinen bling-blingkaunotar on ekalta yhteiseltä Rodoksen matkaltamme Turjakkeen kanssa. Hän osti tämän minulle vanhasta kaupungista, taisi maksaa 7 euroa jos en väärin muista. Toimii edelleen ja on mieluinen kuin mikä!

Tykkään myös isoista ja massiivisemmista kelloista, tämä kolmikko on vanhanaikaisesti määriteltävissä  "miesten kelloiksi", mutta sopivat minusta mitä moninaisimpiin tilaisuuksiin ja asuihin. Hempeämpiin kokonaisuuksiin tällainen kello luo piristävän "rokkändroll"-hengen.

Tämä Espritin Chronograph päätyi ranteeseeni poliisihuutokaupan yllätyspussista. Turjake ja poikakin sitä hetken mieluilivat itselleen, mutta minun ranteessani se on pysynyt.

Takaisin bling-blingiin!
Ylemmän kellon sain itselleni huutokaupasta toissa syksynä, kun tylsän sunnuntain ratoksi ajelin lähikunnassa järjestettävään huutokauppaan. Kellon kanssa samanmoinen rannerengas kuului settiin, kuva saa kivet näyttämään muovilta, mutta ihan ehtaa tavaraa ovat. Blingblingit kristallia.

Ja alhaalla todelinen kruusauksen, kimalluksen ja glitterin kuningatar rannekello! Suoraan Kiinasta, delivered by Wish ja hintakin oli huimaavat 2 euroa postikuluineen!
Uskomatonta mutta totta - kello käy ihan oikeaa aikaa!

Ja loppuun aihepiiriin soveltuva biisi:

 

Pages