Ladataan...

Viimein koitti se suuri päivä, jolloin astelisin kameroiden eteen.

Heräsin aamulla kuuden pintaan innosta tiristen, kävin suihkussa, lotrasin muotovaahtoa kutreihin, kuivasin ne ja rullasin niihin lämpörullat. Koko komeus huivin alle piiloon ja aamiaiselle.
 

Ajelin puvustamolle (taas kerran) etuajassa, mutta yllätys-yllätys, homma etenikin tosipaikan tullen vauhdilla. Hiukset päätyivät nutturalle suitsaitsukkelaan, mitään maskeerausta ei laitettu, koska "maanviljelijänainen 2" ei sitä tarvinnut. Maskeeraaja pohti, että näin varmaankin haetaan selkeää kontrastia leffan kaupunkilaisten ja maatiaisten välille. Mutta mikäpä siinä.

Maskista sujahdin muiden maatiaisten kanssa puvustamon puolelle ja pukeutuminen sujui myös vauhdilla - paitsi yhden naisen asukokonaisuus oli kateissa ja sen etsimiseen meni jokunen hetki kun kaikki rekit piti kelata lävitse. Lopulta nimikoitu hengari asuineen löytyi täysin väärästä paikasta, sen päätymistä väärään rekkiin ei kukaan tunnustanut omaksi työkseen. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Hetken kuvittelin, että päätyisin sittenkin näyttämään ihan ihmismäiseltä, kun puvustaja vielä viimehiontana sovitti minulle lierihattua, mutta oijavoi - blondit kiehkurani polttivat hänen silmiään helvetin lieskojen lailla ja baskeri survottiin päähäni vielä entistä syvemmälle.

Kun hiukset ja puvustus olivat kunnossa, aikaa oli reilusti ennen kuvauspaikalle lähtemistä. Paikalla oli tarjolla kahvia, mehua, hedelmiä ja voileipiä, joiden lisäksi vielä paikalle tilattiin pino pizzoja.
Pizza maistuikin hyvälle auringonpaisteessa leppeän tuulen vilvoitellessa lämpimähkösti puvustettua porukkaa.

Alunperin avustajat piti kyydittämän kuvauspaikalle, mutta edellisenä iltana saimme sähköpostissa toiveen, että mahdollisimman moni liikkuisi omalla autolla, että aikataulut pysyisivät kurissa. Olin jo alunperinkin ajatellut kulkea omatoimisesti parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle kuvauspaikalle, päästäkseni kuvausten loputtua ilman odottelua kotiin, joten tämä ei tuottanut ongelmia. Keräsin auton täyteen muita maatiasirouvaroolitettuja ja eikun menoksi.

Kuvauspaikka oli vanha kylätalo pihapiireineen, missä kuvattiin kaksi kohtausta, yksi sisällä ja toinen ulkona.

Meille nostettiin pöydät ja tuolit hiukka syrjemmällä sijaitsevalle niitylle ja sielläpä sitten odottelimme kahvia juoden, kun kalusto ja kuvaushenkilökunta saapui paikalle.
Pihaan ajoi rekka-autoa, linja-autoa, pakettiautoja useampikin ja henkilöautoja tusinan verran. Aika uskomaton määrä tavaraa ja ihmisiä tarvitaan kuvaukseen ja muihin järjestelyihin! Järjestelyt sujuivat kuitenkin todella nopeasti - tai ehkä niiden seuraaminen oli niin mielenkiintoista, ettei ajankulu tuntunut pitkältä?

Meitä avustajia oli neljäkymmentä, 31 miestä ja 9 naista. Ennen ensimmäistä kohtausta, joka tapahtui sisällä kylätalossa apulaisohjaaja jakoi meidät viiteen ryhmään. Odottelimme pihassa sisään ohjausta ja itse Ohjaaja Pölönen kävi pitämässä meille  "kannustuspuheen" missä kiitteli osallistumistamme.
Ryhmä kerrallaan meidät ohjattiin sisätiloihin ja vielä ovensuussa maskeerajat tarkistivat ulkoisen olemuksen, sekä tekivät pieniä sipistelyjä.

Paikoillemme ohjattuina istuskelimme puupenkeillä ja odottelimme, että valot ja muut vempaimet saataisiin oikeille paikoille tarvittavin säädöin. Kohtausta kuvattiin edestä ja takaa useampaan otteeseen, mutta tiukasti aikataulun mukaan. Kun ohjelmassa ilmoitettu kuvausaika oli täysi, niin otoskin oli paketissa. Pieniä teknisiä ongelmia kuvauksen aikana ilmeni, mutta oli hauska nähdä kuinka vikkelästi kaikki fiksaantui - ammattilaisten työtä oli ilo katsella.

Kameroiden ja valojen siirtelyn ajaksi pääsimme taas taukoilemaan niitylle. "Oikeat näyttelijät" olivat maskissa ja puvustuksessa taukopaikkamme viereen parkkeeratussa linja-autossa ja heidän kehkeytymistään roolihahmoiksi oli mielenkiintoista tuijotella siinä kahvia nautiskellessa.
Porukan henki oli läpilinjan tosi hyvä - kaikki olivat ystävällisiä ja puheliaita (no ehkä ei valomiehet, mutta he keskittyivät työhönsä, joten no bad feelings) ja meille avustajille tuli oikeasti sellainen olo, että olemme osa porukkaa ja tarpeellisiakin. Tokihan me sitä olimmekin, mutta olen kuullut myös toisenlaisia kokemuksia tutuilta, ketkä ovat myös avustajina toimineet.

Toinen kohtaus tapahtui osittain sisällä ja osittain ulkona ja sitä jouduimme vetämään läpi M O N T A kertaa.
Apulaisohjaajan huuto "ALOITUSPAIKAT" alkoi hiukkasen tympiä jo neljännen kerran jälkeen...
Hauskaa oli, kun kohtaus piti vetää "äänettömänä", kuitenkin näyttäen siltä että puhuu. Eli suun piti käydä vaikka ääntä ei saanut kuulua. Yllättävän vaikeaa tehdä luonnollisen oloisesti! Lopulta, taisi olla yhdeksäs tai kymmenes otto, kun ei enää kaikunut huutoa "ALOITUSPAIKAT" se viimeinenkin jännitys tipahti harteilta.

Ohjaaja Pölönen ja apulaisohjaajat kiittelivät meidät vielä kertaalleen ja vapauduimme avustajanroolistamme. Ja minä vapauduin otsaa kiristävästä baskeristani. Mikä onni ja auvo sekä pään keveys, kun sen sain pois!

Vaihdoimme autolla omiin vaatteisiimme ja jätimme roolivaatteet niiden keräyspaikalle, jonka jälkeen olimme vapaita suuntaaman kohti kotia.

Aivan uskomattoman hieno kokemus! Odottelua oli joo ja vaatteetkin vähän kinnasivat ja hiersivät, mutta kaikki se uusi ja ennen näkemätön, mitä päivän aikana sai kokea ja nähdä,kuittasi vähäiset harmitukset moninkertaisesti. Lähden riemusta kiljuen toistekin avustajaksi, jos vain mahdollisuus tulee eteen!

Niin - ja konkreettiseksi palkaksi saimme kaksi leffalippua.

Share

Ladataan...


Luin Strandbergin Risteily-kirjan helmikuussa ja olin aivan täpinöissäni: Pitkästä aikaa kauhukirja, joka modernisti mukailee perinteisiä kauhuteesejä ja saa ihan oikeasti ihon hetkittäin kananlihalle!

Niinpä luettuani syksyn uutusluetteloa, pistin Strandbergin uutuuden Hoivakoti hetioitis kirjaston varauslistalle.

Hyppäsin autoon sillä minuutilla, kun tekstari varaukseni saapumisesta kilahti puhelimeeni ja ajoin hakemaan opuksen.

Hulttiopoika Joel palaa kotiinsa, huolehtimaan äidistään, joka sairaskohtauksen seurauksena on nopeasti alkanut dementoitua eikä pysty enää huolehtimaan itsestään. Paikka hoivakodissa on ainoa oikea ratkaisu.

Hoivakodissa on töissä myös Joelin nuoruuden ystävä, joka Joelin mielestä pilasi hänen elämänsä vuosia sitten, kun ei lähtenytkään hänen kanssaan metsästämään mainetta ja mammonaa hyvin alkuun päässeillä muusikonurillaan vaan jäi pikkukaupunkiin tultuaan vahingossa raskaaksi.

Dementiaosaston elämä on yllätyksiä täynnä, asukkaat kuka milläkin tasolla läsnä nykyhetkessä, yksi näkee enkeleitä, toinen on aggressiivisen seksuaalinen ja kolmas yrittää soittaa jo vuosia sitten kuolleille vanhemmilleen.
Joelin äiti Monika alkaa nopeasti huonontua asetuttuaan osastolle. Hän seurustelee kuolleen puolisonsa, Joelin isän kanssa ja muuttuu muutenkin harhaiseksi, väkivaltaiseksikin ja myös muut osaston asukkaat seurustelevat näkymättömän vieraan kanssa.

Mutta onko kaikki vain dementikkojen harhaa ja eksyneen mielen keksimää sisältöä ja vahvistusta oman mielikuvituksen kehittämille fantasioille?

Mitä hoivakodissa oikein tapahtuu?

Hoivakoti, kuten Risteilykin oli,  on kiherryttävän vanhanaikainen kauhukirja - psykologiseksi trilleriksikin kirjaa on mainostettu, mutta minusta tämä on ehtaa ja aitoa kauhua.
Genren aktiiviharrastajana juonikuvio olikin varsin ennalta-aavistettava, mutta sekä teksti, että tarina etenevät niin sujuvasti ja koukuttavasti, ettei ennalta-arvattavuus häiritse.

Herkullisen hykerryttävä kirja, suosittelen!

Kustantaja: Like
Alkuteos: Hemmet
Sivumäärä:350
Suomentaja: Ida Takala, Stella Vuoma

Share

Ladataan...

Nyt on sitten kokeiltu elokuva-avustajankin hommaa.

Operaatio alkoi puvustuksella kuvausta edeltävänä iltana. Avustajia oli pyydetty saapumaan tietyllä aikavälillä puvustamolle ja minä tietysti (kuten aina ja jokapaikassa...) olin paikalla vähän etuajassa. -Bad choice!

Porukkaa istui, seisoi ja maleksi ympäriinsä, aikataulu oli oman saapumiseni aikaan reilun tunnin myöhässä, joten edessä oli lisää istuskelua, seisoskelua ja maleksintaa.
Meistä oli koekuvauksissa otettu mitat, mutta jostain syystä niitä mittoja ei sitten oltu hyödynnetty etukäteen milläänlailla. Kun vuorollani pääsin työn alle, katseli puvustaja hetken päästä varpaisiin, mittasi vyötärönympäryksen ja sukelsi rekkien keskelle. Puvustamo oli täynnä rekkejä, missä roikkui vaatekappaleita, pussukoita, nyssyköitä ja laatikoita täynnä sukkia, kenkiä, laukkuja ja kaikkea mahdollista asustetta mitä vain voi keksiä.

Puvustaja oli tosi ammattitaitoinen  - hetken tuijottelun ja yhden mittauksen pohjalta sain sovitettavaksi varsin tyylikkään, mutta epämääräisen värisen, puolihihaisen mekon, joka istui ok.
Meitä seisoi puvustettavana kuutisen henkilö samaan aikaan ja huiske oli aikamoista, avustajat etsivät meille sukkia ja kenkiä saimme itse penkoa takapihalla olevista laatikoista...kengät eivät tietenkään olleet edes koottain laatikoissa, joten sielläpä pyllötimme peput pystyssä ja yritimme löytää omaan jalkaan ja puvustajan silmään sopivia popoja. Itse olin innoissani, kun löysin hienot, kaksiväriset avokkaat, mutta vilkaisu vain ja jouduin palaamaan takaisin kenkälaatikoiden sekaan...
Sain ylleni vielä vaaleanharmaan villatakin ja ehdin mielessäni kauhistella seuraavaksi päiväksi luvattua parinkymmenen asteen lämpötilaa ja jumalatonta hikoilua, mutta loppujenlopuksi sitä ei tarvinnut pukea päälle, kunhan kuljettaisin villatakkia mukanani käsivarrella.

Hiukseni, jotka ovat täysin samanväriset kuin mitä ne olivat koekuvauksessa herättivät puvustajassa suurta inhoa, olin hakemuksessani kyllä kertonut, että olen valmis värjäämään kuontaloni tarpeen vaatiessa ihan minkä väriseksi vain, mutta se ei kuulema ollut tarpeen. Kunnes sitten olisikin ollut.

Iloni istuvasta mekosta ja asiallisista kengistä hyytyi siihen, kun puvustaja kaivoi jostain pussukasta mustan baskerin, jonka hän sitten asetteli päähäni niin, ettei yksikään hiuskarva sieltä pilkottanut esillä.
Voitte kuvitella miltä näytin :D

Mutta meidän olikin tarkoitus esittää maanviljelijänaisia, eikä mitään missikandidaatteja.

Kun puvustaja oli hyväksynyt kokoonpanon, otettiin vielä potretti täydessä tällingissä, sen jälkeen riisuimme roolivaatteet ja ripustimme ne nimilapulla varustettuina niille varattuihin rekkeihin, kengät nimikoimme maalarinteipillä ja jemmasimme vaaterekin alle.

Ennen poislähtöä maskeeraaja/kampaaja ohjeisti laittamaan aamulla rullat päähän ennen puvustukseen tuloa ja mahdollisesti levittämään meikkivoiteen kasvoille (mitään muuta meikkiä ei saanut laittaa). Maanviljelilöille nyt ei mitään isoa maskia ollut luvassakaan, mutta oman ripsarin sai ottaa mukaan ja tilanteen mukaan sitä sutia aamulla.

Ei ollut mikään läpihuutojuttu tämä valmistautuminen - Olin saapunut puvustamolle puoli seiskan maissa ja kotiin pääsin lähtemään yhdentoista jälkeen - odotteluahan meille luvattiinkin, joten eipä siinä mitään, hyvä kun lupaukset pidetään :)

Kotona keitin iltateen ja kömmin nukkumaan, aamulla olisi aikainen herätys, että ehtisin käydä suihkussa, kuivata ja rullata hiukset ennen siirtymistä takaisin puvustamolle...

 

Share

Ladataan...

Ihan paska kesä.

Alkukesällä kaverin luo Brysseliin. Lennot myöhässä joka pätkällä ja kieli vyön alla juoksemista kentillä. Jalat turposi ja kaikki vaatteet puristi. Kuumakin oli.
Sieltä kun pääsi kotiutumaan Susirajalle, niin Turjake sai päähänsä, että joo, nyt lähdetään kahdestaan lomalle ja ostettiin äkkilähtö Kreikkaan. H-vetin kallis vaikka olikin äkkilähtö ja se hotellikin oli sellanen eläkeläispaikka. Oltiin sillä tuulisella rannalla ja uimaan ei päässy kuin yhtenä päivänä. Täyshoito ja sitä yhtä ja samaa mautonta sapuskaa joka päivä.

Kotiinpalattua odotti sitten kaikki rästiinjääneet pihahommat ja piti yötämyöten ryönätä pihamaalla. Perhe halusi aurinoisina päivinä väkisin mökille ja pakkohan sinne oli minunkin välillä raahautua, kun alkoi kuulua naputusta etten koskaan...
Minä nyt en vain jaksa sitä, että päivän kohokohta on sauna ja uiminen. Sitten istutaan sohvalla ja syödään ja juodaan ja syödään ja juodaan ja syödään vielä vähän.

Kesällä koko kaupunki sekoaa. On vaikka sun minkälaista kissanristiäistä, tapahtumaa ja festaria. Koska keskusta on täysremontissa, niin jonoja ja ruuhkaa jokapaikassa. Humalaisia heilumassa jokapaikassa oli kellonaika mitä hyvänsä. Alkoi jo ärsyttää kun missään ei saanut olla rauhassa.

Perseestä!

Festareilla meno sitä same old-same old. Ketään kiinnostanut kuka soittaa ja missä, kunhan olut virtasi ja oli hienot kuteet ja sai upeita selfieitä. Yletöntä rypemistä. Yritä siinä sitten ihan oikeasti kuunnella jotain bändiä, kun kaverit riekkuu puissa ja suihkulähteissä ihan sekoina. Ällöttävää.

Heinäkuussa meillä oli sitten vuosipäivä, 24 vuotta hirveetä vääntöä. Ei paljon naurata, tuommosen kanssako sitä on viettänyt "parhaat vuotensa" ja vielä pitäis kitua edelleenkin. No enpä tiedä.

Olevinaan parisuhteen parantamiseksi lähdettiin autolomalle "ihan vain kahden". Aikamoista tuskaa on istua pienessä umpinaisessa kotterossa miehen kanssa ketä ei kiinnosta mikään. Paitsi ruoka ja viini.
Olin parin päivän jälkeen vahvasti sitä mieltä, että ihmistä ei ole luotu elämään yhdessä elämänmittaisessa parisuhteessa.

Pihamaa rehottaa kuin joku unohdettu metsäniitty. Pidä sitä nyt siistinä ja kuosissaan kun aurinko paistaa milloin paistaa ja välillä taivas pilvessä tai alas tulee taivaan täydeltä vettä/räntää/rakeita.
Jos halusi pihalla istua, sai vetää vilttiä harteille ja villasukat jalkaan.

Ihan paska kesä, onneksi on pian ohi!

 

Share

Ladataan...

Siis  i h a n a  kesä!

Alkukesästä ekaks kaverin luo Brysseliin ja sit heti perään Turjakkeen kanssa Kreikkaan, ai että oli mahtavia reissuja molemmat! Aurinko paistoi ja kierreltiin ja syötiin hyvin ja juotiinkin ihan tarpeeksi.

Ja entä sitten kun tultiin kotiin takaisin! Voi miten ihanaa oli rauhassa touhuta pihajuttuja ja mökilläkin vietettiin aikaa koko perhe yhdessä, sitä parhainta laatuaikaa kun oltiin kaikki siinä ja juteltiin ja grillailtiin, saunottiin ja uitiin.
Aivan mahtavaa.

Kotikaupungissakin riitti koettavaa. Tää kaupunkihan on aivan uskomattoman hieno kesäkaupunki, tapahtumia niin paljon, että ei tiedä mitä valitsisi! On musiikkia, taiteita, urheilua - you name it, we´ve got it!

Ihanaa!

Kesän festareilla oli mahtava fiilis ja kaikki esiintyjät aivan uskomattomia, oli ihanaa nähdä kavereita ja tanssia pitkin puistoja ja katuja kesäyössä huippuporukoiden kanssa. Siis aivan parasta!

Heinäkuussa vietettiin vuosipäivääkin - yhdessä 24 vuotta <3

Käytiin autolomailemassa Turjakkeen kanssa ja ihan vain kahden vietetty aika kantaa taas kiireisessä arjessa pitkälle. Onni on pitkä parisuhde <3

Pihamaa kukoistaa, kun läpi kesän on mukavan tasapuolisesti ollut poutaa, aurinkoa ja sadepäiviä. Ihanaa on istuskella kuistilla nauttien aamukahvia, muutkin ateriat maistuvat tavallista paremmalle ulkona.

Oikea unelmien kesä, jatkuisipa loputtomiin!

 

 

Share

Ladataan...

Sarjassa asiakokonaisuudesta erotettuja lausahduksia:
"Naisen liikkumatilan rajaaminen ja naisen paikan määrittäminen on yllättävän helppoa, koska rajat kunnollisuudelle, ‘normaaliudelle’ ja kauneudelle ovat kovin kapeat. Se, että naisten ja äitiyden ympärillä käydään edelleen tuomitsevia keskusteluja kertoo siitä, että patriarkaatti elää ja voi hyvin. Hyvät uutiset ovat, että patriarkaatti kaatuu, jos se kaadetaan. Mainio tapa aloittaa purkuhommat olisi lopettaa naisten ulkonäön jatkuva kommentointi. Lisäksi olisi aiheellista lakata sheimaamasta äitejä ja ottaa myös isät mukaan keskusteluihin ja vastuuseen vanhemmuudesta." (Lainaus Bluestockingin postauksesta).

Patriarkaatti kaatuu kun naisten ulkonäön jatkuva kommentointi ja äitien sheimaaminen loppuu. Patriarkaatti ?

Jälleen kerran tunnen eläväni ihan toisessa todellisuudessa.

Useammin minä luen tai kuulen
Naisten arvostelevan toisten naisten, tai vielä pahempaa, omaa ulkonäköään.
Naisten, äitien, kommentoivan ärhäkästi, ilkeästi, alentuvasti toisten naisten ja äitien tekemisiä tai tekemättä jättämisiä.
Naisten arvostelevan puolisoidensa tai lähipiirinsä miesten osaamattomuutta vanhemmuuden (tai minkään muunkaan) saralla.

Helvetti, me naiset  teemme toisillemme ja naisen asemalle enemmän hallaa kuin useimmat miehet. Tokihan se on aina helpompi etsiä syyllistä kaikkiin vääryyksiin muualta kuin itsestään, mutta haloo - miten ihmeessä maailma muuttuisi paremmaksi tai tasa-arvoisemmaksi, jos me naiset emme osaa edes toisiamme tasa-arvoisesti kohdella ja ilman ilkeyttä ja arvosteluja kommentoida?

Kysyn vaan.

 

Share

Ladataan...

Eksyinpä minäkin Adtractionin sivulle ja päätin lätkäistä muutaman mainosbannerin blogisivulleni, ihan niinkuin kaikki "oikeat bloggaajat" tekevät. Periaatteella kaikkea pitää kokeilla, eikös vaikka?

Cellbes on mulle tuttu jo vuosien takaa ja tykkään heidän valikoimastaan ja tietysti nettishoppailun helppoudesta. Ei ähinää sovituskopeissa ja niitä kauheita peilejä...kotona on mukava rauhassa pyllerehtiä vaatteissa ja se oma peilikin näyttää tuttua ja turvallista kuvaa.

Leikin hieman ajatusleikkiä uusista syysvaatteista - jos ja kun palaan työelämään, niin yleisen hyvän nimissä on suitsittava hieman ulkoista olemusta sortumatta silti ihan toimistotätimuotiin.

Omannäköisen kokonaisuuden kasasin siis näin:

Korkeampivyötäröinen farkku on armollinen asuste, kun kroppa ei ole salilla hikipäässä treenattu timantinkovaksi ja kun farkkuihin yhdistää erilaisia yläosia & kenkiä, on valmis ihan minne vain.
Mintunvihreä söpöinen pusero saa tarvittavaa särmää nahkatakista, joka mielestäni nyt vain on se ainoa oikea syystakki ja muinaisia pukeutumiskoodeja kunnioittaen kengät ovat samaa värimaailmaa kuin paita. Tällä asukokonaisuudella olisi kevyt askeltaa töihin ja vaikka parille after-work-drinksulle (beware the Happy Hours!).

Cellbesin tarjous elokuun loppuun uusille asiakkaille:

10 euroa alennusta + ilmaiset toimitukset! Koskee vain uusia rekisteröityneitä asiakkaita. Minimiostos 30 euroa. Alennusta ei voi yhdistää muihin tarjouksiin.Kassalla käytettävä koodi4828

Klikkaa sivunreunan bannerista ostoksille :)

 

Share

Ladataan...

Ensi tiistain avustajahommelin hengessä houkuttelin Turjakkeen mäkkäriaterian voimin lähtemään pienelle ilta-ajelulle...

Nimittäin visiitille autioituneeseen SF-elokuvakylään Kontioniemessä. Siellä kuvattiin mm. Markku Pölösen tv-sarjaa Karjalan Kunnailla, jota esitettiin vuosina 2007-2012, katsoitko sarjaa silloin?

Vanhoihin varuskunnan kantahenkilökunnan asuntoihin luotiin Miikkulan idyllinen kylä, joka oli tv-sarjan esitysvuosina myös turistikohde opastettuine kiertokäynteineen, mutta kun tv-sarja loppui, hyytyi alueen suosiokin.
Kaavamuutokset alueen muuttamisesta asuinalueeksi, nyt kun varuskunta on jo kuollut ja kuopattu etenevät hyvää tahtia ja luulenpa ettei aikaakaan, kun "metsittynyt" idylli ajetaan nurin ja sinänsä kauniille paikalle nousee lähiöntynkää.

Viimeisiä hetkiä siis mennä vierailemaan "Miikkulassa".

Entiseen elokuvakylään pääsee helposti, ei portteja eikä kieltokylttejä missään, senkun ajoimme hiljaiselle kylänraitille ja aloimme katsella ympärillemme.

Pihat olivat umpeenkasvaneita, mutta yleisilmeeltään alue oli yllättävän siisti - ei graffitteja eikä kaljapulloja ja -tölkkejä jokapaikassa, tunnelma oli oikeastaan aika surullinen. Päässä alkoi soida mummolan radiosta kuultu "hHiljainen on kylätie, Joka kerran sun naurustas raikui. Hiljainen on kylätie, Jolla ennen sun laulusi kaikui..."

Kylän keskupaikka "Kaisan Kauppa" on tunnistettavissa ilman kylttiäkin, mutta ikkunat on isketty sisään ja sisätiloissa sotku on aikamoinen.
Rakennuksiin pääsee sisällekin ja tv-sarjan filmauksista jäänyttä rekvisiittaa ja tavaraa on jokapaikassa!

 

Kaupan edessä makasi pino 10 vuotta vanhoja Karjalaisia - kirjaimellisesti yesterday´s news.

  Kaupan vastapäätä on opettajattaren talo, joka paljastuu vain puolikkaaksi!
Lattiat lainehtivat vanhoja kirjastonkirjoja, osassa vielä lainauskortitkin tallella. Seinillä hometäpliä kuvioimassa tv-sarjassa ihailemiani kauniita tapetteja.

 

Koulurakennus.
Vasemmanpuoleinen ovi vei alas kellariin kai - en uskaltanut mennä portaita alas, kun lapsuuden muisto mummolan julmanpelottavista kellarinportaista jysähti alitajuntaan!

Tähän siniseen taloon oli muuttanut ELVIS!

Kävin kaupan lisäksi muutamassa muusakin rakennuksessa sisällä ja veikkaisin, että osuin ainakin jonkinlaiseen SF-filmikylän toimistoon.
Lattioilla ja pöydillä lojui jos jonkinmoista paperia, diskettiä, kalenteria ja muuta sälää.

Tv-sarjan ensimmäisen kauden kuvaukset alkoivat 2006.

Filmit olivat täysin valottuneita, ei siis yllärikuvasaalista Seiska-lehden lukijakuvapalkkioiden metsästämiseksi.

Ennen poislähtöä kävin vielä katsomassa tsasounan. Portaat olivat umpilahot, mutta onneksi vielä jalka nousee sen verran, että pääsin harppaamaan suoraan kuistille. Paksut lankut narahtelivat kyllä vastustaen tunkeutumistani, mutta uteliaisuus voitti.

Ristit kenottivat seinää vasten ja harmaantuneen alttarin (?) päällä oli yhä liina.

Vähän homehtunut, silti paikoilleen jätetty käsinkirjailtu ja karjalaishenkinen alttariliina veti mielen jotenkin haikeaksi.

Poislähtiessäni mielessä kaikui tv-sarjan kaunis tunnussävel.

 

Share

Ladataan...

Kohta viikko takana Salazopyrin-lääkitystä.

Olo on ihan kamala.

Koskee päähän.
Oksettaa ja suolisto pitää kauheaa meteliä.
Sydän tykyttelee ihan omia rytmejään, milloin salsaa, milloin valssia ja välillä epätahtista rumbaa.
Väsyttää aivan tautisen paljon. Varmaan viimeksi raskaana ollessa olen joutunut päiväunia napsimaan, mutta nyt hyydyn heti jos vain asento vaihtuu liikkeestä istuvaksi/makaavaksi.
Huimaa ja muutenkin olo on kuin toiselta planeetalta.
Kurkuunkin koskee, mutta se voi kyllä johtua sateessa suoritetuista puutarhailuista.

Niveliinkin koskee.

Ensi viikolla ekat kontrolliverikokeet, mutta saattaapa olla, että lopetan tablettien syömisen jo aikaisemminkin.
Ei lääkkeen tarkoitus liene huonontaa oloa!

 

 

Share

Ladataan...

Täällä susirajalla kuvataan elo-syyskuussa Markku Pölösen elokuvaa Oma Maa. 
Se on rakkauselokuva, joka sijoittuu  ajanjaksolle sodan päättymisestä 1945 olympiavuoteen 1952.  Elokuva kertoo Annista ja Veikosta, jotka saavat asutettavakseen ns. kylmän tilan, eli tontin korvesta, joka pitää sitten muokattaman maatilaksi. Osaltaan elokuvassa käsitellään myös evakkojen, sotaveteraanien ja sotainvalidien asuttamisesta eri puolille Suomea.

Leffa kuvataan pääosin Pohjois-Karjalassa ja siihen haettiin avustajia heinäkuussa. Ja tietysti minä & muutama ystäväni ängettiin tarjolle värväystilaisuuteen.

Ilokseni sain kutsun ensi viikon tiistain kuvauksiin! En tiedä missä kuvaukset ovat tai mitä tulen tekemään, mutta puvustukseen tutustun maanantaina ja saan varmaan tarkempia tietoja siitä missä ja milloin minun tulee tiistaina olla käytettävissä.

Avustajahakemuksessa kysyttiin erikseen leipomis- ja tanssitaitoja, joten nyt jännittää josko pääsisin piiaksi tai lavatansseihin. Todennäköisesti pääsen kuitenkin johonkin joukkokohtaukseen seisoskelemaan tai kävelemään edestakaisin.

Palkaksi avustajille on luvassa 2 leffalippua/kuvaus, mutta itse ainakin menen paikalle enemmänkin juuri uuden kokemuksen perässä!

Jännää!

Share

Ladataan...

Takakuisti tai sohvannurkka, kuppi kahvia ja kirja. Äärimmäisen miellyttävä tapa nollata päänsä ja pysäyttää ajatusten myllerrys ja huolehtiminen.

Tällä kertaa otin käsittelyyn hömppätrion, joka ei todellakaan pahemmin aivoja rasittanut, eli siis teki juuri sen mitä kaipasinkin.

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
Vaikka päähenkilö onkin yleisestä chick-litin kaavasta poiketen perheellinen ura-äiti, niin pelko pois, vauhtia, vaarallisia tilanteita ja romantiikkaakin löytyy. Ja tietysti kaikki päättyy onnellisesti. Loppuratkaisu kuitenkin piristävästi vähän perinteisestä mallista poikkeava :)

Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito
Juhlasuunnittelija Maddien elämää kieron esimiehen, vaativien ystävien ja enemmän tai vähemmän hurmaavien miesehdokkaiden keskellä. Erittäin ennalta-arvattava juoni on kuitenkin sen verran hyvin kirjoitettu, että kirjan lukee läpi ilman suurempia vatsanväänteitä. Vaikka tiedän, että kirja ei sitten olisikaan enää chicklittiä, niin voi kuinka olisin toivonut, että kerrankin se "oikea mies" olisikin ollut yllätys ja työrintamallakaan ei loppu olisi mennyt malliin "kaikki hyvin"!

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Tästä kirjasta odotin paljon, koska kesä kasiysi oli itsellekin sitä vauhdikkainta aikaa elämässä. Ja yhdessä pääosassa oleva kirjastoautokin oli kirjafriikille plussaa.
Tarina sinällään kulki tuttua reittiä, tyttö, jolla on tietty idea täydellisestä miehestä, tytön lähellä oleva "tavallinen" mies ja sitten se täydelliseltä mieheltä näyttävä, "vaikeasti tavoitettava" mies sekä joukko erilaisia hyvin persoonallisia ihmisiä lähipiirissä.
Kirjastoautoilun kuvaukset olivat hauskoja ja festarimatkan kuvaus myös, mutta se kaipaamani kasiysifiilis ei kyllä löytynyt. Tarkoituksellisesti tarinaan ympätyt tuotemerkit ja tyylit 80-luvulta tuntuivat ainakin itsestäni, vuosikymmenen festaroineena ja bilettäneenä todellakin päälleliimatuilta.
Päännollauskirjana kuitenkin oiva ja veikkaisin, että ne, jotka aikaa eivät itse eläneet, ottavat opuksen ajankuvan omakseen?
 

 

Share

Ladataan...

Tänään kävin sitten henkilökohtaisessa haastattelussa.

Haastattelija/mahdollinen esimies nouti minut ala-aulasta ja menimme työpaikan tilojen läpi hänen huoneeseensa.
Siistin näköistä, valoisaa, yllättävän hiljaista avokonttoriksi.

Varsinainen haastattelu oli hyvin rento ja vapaamuotoinen - tokihan sain vastata perinteisiin, hyvät puolet - huonot puolet, mikä stressaa, kuinka hoidan stressiä -kysymyksiin, mutta tuli sieltä yksi uusikin:

Millainen oppija olet?

Aika hienoa, että työnantaja haluaa ottaa tällaisenkin asian huomioon kouluttaessaan työntekijöitään! Itse tiedän olevani auditiivinen ja visuaalinen oppija, koska näitä tyyppejä on käyty läpi aiemmissa työpaikoissani koulutuksen piirissä.

Juttelimme reilun puolituntia ja minulle jäi haastattelusta varsin hyvä fiilis ja ehkä vähän innostuinkin asiasta eri lailla kuin eilisen ryhmähaastattelun jälkeen...

mutta haluanko työn?

Tiedän, että haluaisin tuolle työnantajalle, mutta...

Pitäisikö minun potea huonoa omaatuntoa kun edes mielessäni jossittelen ja muttailen?

Eikö minun pitäisi riemusta kiljua, että tässä on mahdollisuus päästä töihin!

Share

Pages