Ladataan...

Herra 20vee osti viime viikonloppuna itselleen banaaneja, mutta päättikin sitten alkaa karppaamaan. Ja banskuissahan on ihan tautisen paljon hiilareita, joten ne saivat jäädä oman onnensa nojiin hedelmäkoriin rupustumaan.

Siinä vaiheessa kun hedelmät alkoivat enemmän muistuttaa pökäleitä kuin banaaneja päätin, että on aika keksiä niistä jotain, etteivät mene hukkaan makoisat herkut.
Joten päätin paistaa banaanimuffineita. Karpatkoon herrat ihan rauhassa, minä nautin hiilareista ja mussutan muffineita joiden ohje tulee tässä:

2½ dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
3 tl leivinjauhetta
1 dl sokeria
ripaukset kanelia, inkivääriä, muskottipähkinää
3 ylikypsää banaania
1 kananmuna
50 g sulatettua margariinia

Kuivat aineet kulhoon ja mössätty banaani sekaan.

 

Lisää muna ja sulatettu margariini. Sekoita tasaiseksi sörsseliksi.

Jostain kumman syystä kaapista löytyi MUSTIA muffinssivuokia. Ei mitään havaintoa mistä nämä ovat sinne ilmestyneet, mutta veikkaisin, että jossain ovat olleet HALVALLA tarjolla ja näin päätyneet ostoskoriini.

Kukka-aihe pehmensi mustuutta sen verran, että nämä valikoituivat paistovuo´iksi.

Röpöt vuokiin ja parisataa asteiseen uuniin paistumaan vartista pariinkymmeneen minuuttiin. Kannattaa kokeilla ennen poisottoa ovatko kypsiä.


Näistä tuli kauniita ihan tämmöisinäänkin - jos olisi viitsinyt kuorruttaa, niin nämähän olisivat olleet suorastaan upeita. Mutta makuhan se ratkaisee - ja nämä ovat olivat tosi hyviä!

Meheviä.
Pehmeitä.
Ihanan tuoksuisia (sanoivat hajuaistin omaavat).

Mmm...maistuis varmaan sullekin ;)

Ladataan...

Hyppäsin aamulla vaakalle ja vaikka lukema olikin aivan siedettävä, päätin siltikin noudattaa päätöstäni keventää ruokavaliotani ja katsoa mitä oikein suuhuni pistän. Ne surullisen kuuluisat viisi kiloa voisivat taas siirtyä laarditaivaiseen...

Torstai on toivoa täynnä!

Aamupala 6:30:
Iso kupillinen teetä ja 2 viipaletta ruisRealia paahdettuna, päälle sipaisu 60% Keijua.
- älyttömän terveellistä ja hyödyllistä keholleni. Kuituja paljon ja ruishan nyt on suorastaan maaginen ruoka-aine!

(Hmm...jääkaapissahan oli niitä viikonloppuna markkinoilta ostettuja juustoja, kuminagouda tai chiligouda voisi maistua ruisleivän päällä...
No jos vielä yhden siivun.
Nää on aika ohkaisia.
Oooi...täällähän on valkohomejuustoakin!)

Aamukahvit töissä 9:20
Kuppi kahvia ja rasvatonta maitoa.
(Ai ostit tuoreita croissantteja? Mullekkinko? Voi kiitos, ompa hyvää!)

Lounas 13:00
Olipa hyvä kun älysin illalla tehdä salaatin mukaan. Runsaasti vihreää salaattia, muutama chilioliivi ja aurinkokuivattuja tomaatteja, ihan vähän fetajuustoa.
Kuinka olenkaan hyveellinen!

Takahuoneessa lounaalta palattuani 13:35
Hei taasko se ihana asiakas toi suklaata? Ihan jos pari palaa jälkiruoaksi...
13:45 lisää suklaata
13: 57 lisää suklaata

Iltapäiväkahvi 14:30
Puoli kuppia kahvia, rasvatonta maitoa.
Ja kuusi palaa suklaata.

Hiljainen hetki palvelutiskillä, ei asiakkaita 15:30
Hilpahdus takahuoneeseen ja  X palaa suklaata.

Töistä päästyä kävelen portaat ylös parkkitalossa ja käyn hoitamassa muutaman asian kotimatkalla. Liikunta kiinteyttää!

Päivällinen 19:30
150g naudan pihvi, iso kasa vihreää salaattia ja 1 tl salaattikastiketta.

Keitätkö kulta kahvit? Ai hitsi nää on hyviä nää banaanimuffinssit...eihän nää vain mee pahaksi? Jos ihan kaiken varalta otan toisen?

Ihan varmasti jo huomisaamuna on vaakalukema pienentynyt!

Ladataan...

Siinä se nyt on.

Muumin päivänä eli Tove Janssonin syntymäpäivänä 9.8. en tajunnut mokoman olevan edes myynnissä, mutta kyllähän asia selvisi kun illalla silmäilin netistä Iltasanomien ja Iltalehden otsikoita ja lueskelin Facen kirppareille seuraavina päivinä tulevia toinen toistaan hurjempia myynti-ilmoituksia.

Mielessä on pyörineet vähän muut asiat kuin Muumit, mutta mitä enemmän luin mukista ja näin siitä kuvia milloin missäkin yhteydessä, sitä enemmän alkoi mielessä kyteä tuo tuttu miehaluanmullaeiolevielätuotaMUUMImukiapakkosaada...

Eilen aamulla huomasin Facen kirpparilla olevan ilmoituksen, missä paikallinen nainen tarjosi Muuminpäivä-mukia vaihtariksi parille vanhemmalle mukille, mutta hän ilmoitti myös kunntelevansa rahallisia tarjouksia. Ja minäpä sitten tarjosin 150 euroa. Me teimme kaupat.

Voi JesuMaria ja seitsemän pienikasvuista alligaattoria!

Sataviiskymppiä yhdestä Muumimukista. Hullu ämmähän mie olen.

Mutta (nyt tulee niitä selityksiä)

- Isän saatua aivoverenvuodon 6.6. en ole jaksanut, halunnut, ehtinyt käydä normaalielämääni kuuluvilla shopailukierroksilla kirppareilla, kaupoilla ja romutoreilla, joten kesän aikana en ole törsännyt yhtään euroa mihinkään turhaan. En ainoatakaan.

jos kun minä kerran tulen onnelliseksi tästä kyseisestä mukista niin miksi en sallisi itselleni sitä? Ihminen tarvitsee onnea kultapölyksi arkiseen elämäänsä pölyvillakoirien vastapainoksi.

- olen kerännyt Muumimukeja jo 20 vuotta, joten kokoelmanihan olisi ihan täysin tynkä, jos en tätä kyseistä herkkua omistaisi.

- tämä mukihan on suorastaan sijoitus. Vaikka muumihulluus onkin jo laantunut pahimmasta huumastaan, niin eihän näiden arvo mihinkään häviä.

- astioita tarvitaan aina.

- eihän tämä nyt niin kauhean kallis ollut...olisinhan voinut vaikka haluta uuden auton. Ja autot ovat epäekologisisempiä kuin Muumimukit, vaikka sitten miten olisi mukikin tehty Thaimaassa eikä kotimaassa.

- tilaakaan muki ei  vie paljoa! Jos olisin tuon edellisessä kohdassa mainitun auton ostanut, niin kylläpä olisi ahdasta ollut meidän pihassa! Ja ruuhkat lisääntyneet kun taas yksi pörrö olisi autoineen sekaan ängennyt.

- ja onhan tuo muki yksinkertaisesti vaan niin kaunis ja ihana.

"Muumin päivä -mukin kuvitus on peräisin Tove Janssonin piirroksesta vuodelta 1955, joka on alunperin piirretty lontoolaiselle sanomalehdelle. Piirroksessa Muumipeikko ja Muumimamma ovat kiivenneet läheisen saaren korkeimmalle kalliolle ja istahtaneet ihailemaan auringonlaskua. Muumipeikko käpertyy äitinsä kainaloon ja painaa kuonoaan tämän silkinpehmeää kuonoa vasten. On hiljaista ja he ovat kahdestaan – siinä on hyvä olla." (Moomin.com)

Ladataan...

 

Lähettelin kesäkuussa tarjouspyyntöjä räystäsremontin tiimoilta kolmelle yritykselle ja sain heti seuraavana päivänä vastauksen Vesivekiltä, viikon sisällä tarjouspyynnöstä hemmo istui keittiönpöytämme ääressä, esitteli mitä heillä on tarjota ja kävimme kiertämässä talon, jonka jälkeen hän teki kirjallisen tarjouksen yhdeltä istumalta.
Pyöreät alumiiniset kourut, puhkiruostumattomuustakuu 100 (hahaha) vuotta ja asennustyön takuu 5 vuotta.
Vanhojen purku ja roinan poiskuljetus.
Nopeaa ja sujuvaa!
2960 euroa.

Jäimme odottelemaan yhteydenottoja kahdelta muulta yritykseltä...

Seuraava yritys, Kestopelti, vastasi  parin päivän viiveellä. Edustajan käyminen paikan päällä olisi maksanut extraa, mutta koska meillä oli jo valmiiksi mitattuna tarpeelliset kourut ja syöksyjen määrä, saimme niiden mukaisen tarjouksen heti mitat ilmoitettuamme.
Pyöreät teräskourut, puhkiruostumattomuustakuun kesto jäi epäselväksi ja asennustyön takuu 5 vuotta.
Vanhojen purku ja poiskuljetus.
1704 euroa.

Kolmas yritys, josta pyysimme yhteydenottoa/tarjousta oli Sadex ja sieltä ei vastattu ennenkuin reilun viikon odottelun jälkeen laitoin uuden kyselyn asiasta.
Nettisivujen kautta lähettämäni sähköposti ei kuulema ollut koskaan tullut perille. Uudelleen lähettämääni sain vastauksen samana päivänä ja koska olin ilmoittanut rännien mitat ja tarvittavien syöksyjen määrät, niin vastaussähköpostissa oli myös tarjous heti mukana.
Pyöreät,  kuumasinkitystä ja pulveripolttomaalatusta teräksestä valmistetut kourut 10 vuoden puhkiruostumattomuustakuu ja asennustyön takuu 5 vuotta.
Vanhojen purku ja poiskuljetus.
2101,33 euroa.

Talomme on rakennettu 1989 ja ensimmäisen kerran kourut on vaihdettu jo vuonna 1999, eli vaivaiset 10 vuotta kourut kestivät. Nämä nyt vaihdettavat kestivät vähän kauemmin, mutta nekin olisi totuuden nimissä pitänyt vaihtaa jo ehkä nelisen vuotta sitten, mutta emme vain saaneet hommaa aikaiseksi ja kun olin vielä työttömänä, rahaa ei oikein jäänyt mihinkään ei-pakolliseen "ylimääräiseen". Ei kaatunut maailma vähän fuskaaviin ränneihin.

Viikon pähkäiltyämme ja ahkerasti googlailtuamme eri vaihtoehtoja päädyimme valitsemaan tuon kalleimman vaihtoehdon, eli alumiiniset kourut - järkeilimme, että kunhan itse kourut kestävät, on mahdollinen kiinnikkeiden vaihto pienempi ja edullisempi (itse tehtävissä) homma kuin taas kymmenen vuoden päästä tehtävä koko revohka.
Myös yhteydenoton nopeus sekä fiksu ja ammattitaitoinen arviointikäynti/arvioija  painoivat vaakakupissa jonkin verran. Asennusporukan tulemisesta luvattiin varoittaa pari päivää aikaisemmin ja arvio työn ajankohdasta ajoittui elo-syyskuulle.

Viime viikolla ajoi Vesivekin auto sitten aamulla pihaan ja oven takana seisoi hontelo nuorukainen ilmoittaen, että nytpä he sitten aloittaisivat. Minä läksin töihin ja hemulit jäivät hommiin - räystäsremppa oli hoidettu työpäivän aikana ja kotiinpalatessa pääsin ihailemaan talon uutta ilmettä.
Uudet mustat kourut ovat todella päheän näköiset ja parina viime iltana taivaalta kohissut sade on kulkenut ränneissä kuin rasvattuna - ei tulvimista sieltä täältä ,eikä ruosterei´istä lorottavia pistesuihkuja kulkureiteillä.

Onni on uudet sadevesikourut <3

 

 

Ladataan...

Isän hoitopalaverin alkufiilikset olivat surkuhupaisat - tarkoitushan oli keskustella kuntoutuksen edistymisestä ja tulevaisuudesta isää hoitaneiden henkilöiden kanssa.

...paikalla olivat
* isän omahoitaja, joka oli tavannut isäni samana aamuna ensimmäistä kertaa
* toimintaterapeutti, joka oli aloittanut osastolla viikko sitten
* ylilääkäri, joka myös oli aloittanut osastolla viikko sitten

olihan joukossa sentään YKSI henkilö, joka isäni kanssa oli työskennellyt koko hänen kuntoutuksessa oloaikansa, ihana fysioterapeutti.

Tokihan jokainen uusi henkilö vakuutti tutustuneensa hoitohistoriaan, mutta eihän sinne kirjata kuin murusia kaikesta siitä mitä tapahtuu, joten aika ohkainen oli hoitohenkilöiden tietopohja isän tilanteesta.

Äiti istui jännityksestä sinkeänä itselleen epätyypillisesti hiljaa lähes koko tapaamisen ajan, isäni osallistui keskusteluun aktiivisesti ja veljeni piti meidän puolelta ohjat muuten loistavasti käsissään. Minä kirjasin asioita isäni pyynnöstä ylös ja heittelin väliin lisäkysymyksiä ja kommentteja.
Hoitoporukka kertoi selkeästi meille näkemyksensä lähtötilanteesta tähän päivään, isän kuntoutuminen on ollut joka kantilta erinomaisen jouhevaa ja alkutilanteen huomioonottaen hän on toipunut loistavasti eikä kuntoutuminen ole lähelläkään lakipistettä vieläkään.

Hoitotiimin mukaan on täysin realistista odottaa, että isä kuntoutuu fyysisesti pisteeseen, jossa sisätiloissa ei tarvita tukea ja ulkona kulkiessakin hän tulee pärjäämään tavallisilla kävelysauvoilla.
Näkökentän rajoittuneisuus ja vasemman puolen neglect eivät todennäköisesti palaudu täysin ja näin ollen moottoriajoneuvon kuljettaminen ei tule enää olemaan mahdollista.
Tämä iski isään todella pahasti, vaikka hän yrittikin sitä peitellä. Omatoimisen liikkumisvapauden menettäminen on jumalattoman kova paikka ihmiselle, joka on kuusikymmentä vuotta voinut istahtaa omaan autoonsa ja ajaa minne haluaa, milloin haluaa.
Muutaman kilometrin säteellä hänen kotoaan asumme kuitenkin me lapset ja lapsenlapset - yhteensä 7 ajokortillista henkilöä, joilla on halua ja mahdollisuus avittaa näissä kulkemisissa ja kuljetuksissa. Mutta kyllähän tuota ajokortin menetystä hän joutuu työstämään urakalla.

Se, mihin pisteeseen hänen lähimuistinsa, uudenoppimiskykynsä ja tilan/suunnanhahmottamisensa palautuu selviää kuluvan vuoden aikana - mutta tämän hetkiselläkin toimintakyvyllä asiat hoituvat erinomaisesti, joten ilman isoja ongelmia hän selvinnee jatkossakin. Puhelimen, tabletin ja tietokoneen käyttö onnistuu isältä ok, hitaanlaisesti, mutta mitäpä kiirettä eläkeläisellä olisi? Kaikki asiat ennen aivoverenvuotoa ovat kristallinkirkkaina hänen päässään - edelleenkin hän mm. päihittää päässälaskutaidoillaan minut mennen tullen!

Palaverin aikana ylilääkäri "jyräsi läpi" isän viikonloppuloman kotona - äitihän on sitä pelännyt ja epäillyt omaa jaksamistaan ja vaikka mitä muuta, mutta lääkäri teki selväksi, että kuntoutuksen osana yövierailuja on nyt tehtävä. Niinpä siinä istuessa lyötiin lukkoon lauantai-sunnuntai kotiloma ja veljeni lupasi olla yötä vanhempieni luona tukena ja turvana. Huis vaan! Siinä ei ehtineet äiti eikä isäkään kissaa sanoa kun homma oli lyöty lukkoon.

Samaan putkeen lääkäri sujautti lähes ilmoitusluontoisena asiana, että isän kotiutus tapahtuisi sitten elokuun lopussa!

Kuntoutus tulee jatkumaan monimuotokuntoutuksena niin, että sekä fysio- että toimintaterapeutti tulevat käymään jatkossa kotona 1-2 kertaa viikossa.

Wautsivau. Vähän pöllämystyneennä, mutta hyvinkin innoissamme purkauduimme kokoushuoneesta sulattelemaan asioita keskenämme ja omissa päissämme.

Mahtavaa. Mutta samalla pelottavaa. Mutta Mahtavaa. Ihanaa.

 

 

Ladataan...


Veera Niemisen Avioliittosimulaattori oli kovasti mieleeni ja innolla aloin lukea myös hänen toista kirjaansa "Ei muistella pahalla". Huumoriteokseksi tätä toistakin on mainittu, mutta ei minua paljon naurattanut kirjaa lukiessa.

Päähenkilö Piipen mopo keulii siihen malliin jätetyksi joutumisen jälkeen, että oksat pois. Mitään koomista tai huumoria en itse onnistunut hänen yksin tai ystäviensä kanssa tehdyistä tempauksista repimään, Piipen touhut kun tuntuivat liiaksi oikeasti mieleltään järkkyneen ihmisen toimilta.
Tunne, jota kirja minussa herätti oli lähinnä sääli.

Otin Piipen ajatukset ja pohdinnat liian tosissani ja minulle tuli paha olo tutustuessani hänen ajatusmaailmaansa ja käsityksiinsä itsestään ja parisuhteestaan. Vaikka miten olikin kyse fiktiosta, en pystynyt irtaantumaan ikävästä fiiliksestä, että kirjassa tavallaan ihannoitiin häiriintynyttä käytöstä ja "onnellinen loppukin" oli minusta todella surullinen.
Stalkkaamisen ja ääliöimäisten tempausten seurauksena itsekin vähän tästä maailmasta irronneen exän palaaminen vinksahtaneen Piipen luo oli pelottavaa, ahdistavaa ja säälittävää.

 Teksti oli sujuvaa ja kieli muutenkin nautittavaa, ehkä kirja onkin oikeasti hauska ja minun katsantokantani vain tällä hetkellä jotenkin synkkä...

Kirjailija: Veera Nieminen
Julkaistu: 2018
Kustantaja:
Tammi
Sivumäärä: 202

 

Ladataan...

Tänään meillä on hoitopalaveri kuntoutusyksikössä. Paikalla neurologi, fysio- ja toimintaterapeutti, isän omahoitaja ja tietysti isä ja me perheenjäsenet.

Tarkoitus on käydä läpi mistä lähdettiin, kuinka on edetty, missä ollaan nyt ja miten on tarkoitus jatkaa.

Yksi iso kysymys tulee olemaan, voiko isä palata kotiin vai joudummeko valitsemaan jonkin muun vaihtoehdon.

Isä on kuntoutunut niin hyvin, että se on aivan uskomatonta. Kaksi kuukautta sitten meidät kutsuttiin jättämään hyvästejä hänelle ja eilen illalla syötiin kotikotona pizzaa ja kerättiin karviaismarjoja takapihan pensaista.
Isän pää on edelleen terävä kuin partaveitsi, mutta lähimuistin kanssa on ongelmia ja joskus hän aivan kuin "jäätyy" hetkeksi - silti jos joku ulkopuolinen hänen kanssaan istuisi ja juttelisi, ei voisi kuvitellakaan, että massiivinen aivoverenvuoto on vain parinkuukauden takainen juttu.

Vasemman puolen neglect on helpottunut, mutta vaivaa edelleenkin. Se ei kuitenkaan ole niin paha, etteikö isä pystyisi liikkumaan ja kulkemaan normaalissa ympäristössä. Hän käyttää rollaattoria, mutta on liikkunut jo pelkkien kävelysauvojenkin kanssa. Vasemman käden motoriikassa on ongelmia, mutta esim. haarukalla ja veitsellä syöminen onnistuu.

Nämä ovat tietty vain maallikon havainnointeja ja mehän katsomme isää rakkauden värittämien linssien läpi, joten tämän aamun ammattilaispanelistien kommentit vähän pelottavat.

Isoja asioita, isoja muutoksia, isoja päätöksiä.

Ladataan...

Yhdelle on tärkeintä sänky, toiselle laadukkaat vuodevaatteet, kolmannelle leikkikalut yöpöydän laatikossa.

Minä taas.
Oli makuukamarissa vipinää, vilskettä tai sitten rasvatyyntä ja tylsää, siellä myös nukutaan.
Uni on tärkeää, koska olen huomannut ja siinä sivussa on asia myös perheelle tullut selväksi, että jos minä kärsin univajausta, ei kenelläkään ole kivaa!
Turjakkeella, joka kanssani makuuhuoneen jakaa, on vinksahtaneet röörit nenässä, liuta allergioita, ylipainoa ja hillitön viehtymys nukkua selällään.

Eli hän k u o r s a a.
Ja suurella volyymilla.

Uneni, parisuhteeni ja perheeni ovat pelastuneet näiden keltaisten ystävieni ansiosta.

Korvatulpat, paras keksintö sitten pähkinäsuklaan!

Antaa miehen kuorsata, minä tungen tulpat korviini ja kuuntelen pääni sisäistä huminaa ja leijun untenmaille kevyesti kuin untuva.

Hyvää yötä rakas.

Ladataan...

Lopetettuani jälleen yhden kirjan BookBeatissa (hallelujaa lukublokin loppumiselle!), silmäilin lukulistaani ja huomasin, että läheskään kaikista kirjoista en ole tehnyt postausta blogiin.
Aloin miettiä syytä siihen, että miksi en.

Yleensä kirjoitan postauksen, jos kirja herättää minussa suht´koht voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Kirjat, joista pidän paljon saavat osakseen enemmän huomiota ja ne, jotka eivät ole isommin sytyttäneet saattavat päätyä koostepostauksiin.

Ja sitten ovat ne kirjat, joita en mainitse muualla kuin ehkä Instassa, jos sielläkään.

Selattuani lukulistaa huomaan näitä huomioimatta jääneitä kirjoja yhdistävän tekijän - ne ovat 99 prosenttisesti puhdasta hömppää ja hattaraa.
Ja huomaan ajattelevani niistä, että ne ovat jotenkin huonompaa kirjallisuutta.

Hyi minua.

Jos osaisin hävetä, niin varmaankin häpeäisin nyt itseäni ja ajatuksiani! Mikäli olisin intopiukea kirjallisuuskriitikko takanani vuosikymmenien kirjallisuustutkimus ja -teoria, voisi olla ymmärrettävää vaahtokarkkikirjallisuuden lokeroiminen huonommaksi kirjallisuudeksi, varsinkin jos sen kieli ja rakenne olisivat kuin juosten kustuja.
Mutta minä olen intopiukea lukutoukka ilman alan koulutusta ja muutenkin kirjoitan lukemistani kirjoista täydellisesti fiilispohjalta, ilman analyyttisiä tulkintoja kielen- tai tekstinrakenteesta tms.  Mikä minä olen lokeroimaan mitään kirjaa huonommaksi kirjallisuudeksi!

Hyihyi minua.

Mikä on huonompaa kirjallisuutta? Eihän sellaista ole edes olemassa!

Minä luen lastenkirjoja, nuortenkirjoja ja  sarjakuvia, luen klassikoita, jännäreitä, kauhukirjoja, runoa ja proosaa, erotiikkaa ja keittokirjoja, minä luen mitä vain, enkä ikinä ole häpeillyt kertoa lukumieltymyksistäni, vaikka keskustelukumppani olisikin tuhahdellut valinnoilleni ja kehoittanut minua olemaan tuhlaamatta aikaani joutavanpäiväisiin teoksiin ja keskittymään maailmankirjallisuuden klassikoihin.

Olen lukenut Tsehovini, Camusini, Hugoni, Stenbeckistä, Hemingwaysta tai Salingerista puhumattakaan, mutta aivan yhtä suurella innolla olen lukenut Reginan novelleja, Aku Ankkaa, Seiska-lehteä tai Tommy Tabermanin runoja.

Mistä ihmeestä kumpuaa tämä äkillinen kirjasnobismini??

Minun täytyy parantaa tapani, odottakaapa vain, täältä pesee kohta hömppäpostaussarjatulta!

Kohta on onneksi venyvä käsite. Pitää sulatella asiaa ensin.

Ladataan...

Valitusviikkoni päättää ärsyyntyminen, joka tekee minusta joskus hirviökuskin.

Koska autonkäyttöni on pääasiassa kaupunkialueella tapahtuvaa, suosin pieniä, näppäriä ja vähän kuluttavia autoja. Nykyistä Fiat Pandaani edelsi Fiat Uno.
Olen myös ajotavoiltani varsin "nuhteeton" - en kaahaa kauheasti (no eipä näillä minun autoillani hirveästi kaahaamaan pysytyisikään) ja yleensä noudatan liikennesääntöjä kiltisti/kiltihkösti.

Mihinkäs tämä alustus on oikein johdattelemassa?

No siihen, että kun sitten olen liikenteessä tuolla kaunokaisellani, Hani nimeltään, niin huolimatta ajonopeudestani, on joidenkin kuskien kertakaikkisen pakkopakkopakkoPAKKO ohittaa. Ja ohitus tapahtuu usein superhyperidioottimaisissa kohdissa ja olosuhteissa.

Viimeksi tällä viikolla kotoa lähdettyä ajelin 40 km/h rajoitusalueella kohti keskustaa, niin johan piti jonkun ääliön Bemarikuskin päräyttää ohitse. Neljänkympin alueella. Oma nopeuteni oli ehkä 42km/h, että ei hidastelussa ainakaan syy.
Ohitettuaan tyyppi jäi sitten ajamaan samaa nopeutta eteeni. Ei siis ollut kiirettä synnyttävän vaimon, umpisuoltaan kipuilevan lapsen tai vaikkapa rotanmyrkkyä syöneen koiran takia.
Kunhan piti päästä ohittamaan pikkuauto.

Sama homma kun ajelen valtatie ysiä kesämökille - nopeusrajoituksen mukainen +  ei-sakotettava ylinopeus mittarissa.
Joka samperin Bemari-, Audi- ja MB-kuski ajaa ohitse. Ja ohitettuaan jää sitten ajamaan eteeni aivan samaa nopeutta kuin minä.
Kyse ei siis voi olla kiireestä vaan pelkästään siitä, ettei kuskin sielu kestä ajamista pikkuauton takana.

Eli perjantain ärsyttäjät ovat nämä peniksenjatkeilla ajelevat nulkit (tässä sitä stereotypioimista ja sukupuoliroolien juhlaa!), joiden on pakko turvallisuutta uhmaten ja ihan vain oman (tai autonsa) egon takia ohitettava pikkuautot liikenteessä.

Pakko myöntää, että käyttäydyn idioottimaisesti itsekin. Esimerkiksi tuossa kertomassani tämän viikkoisessa tilanteessa matkan edettyä liikennevaloihin, joissa odottelimme loppujen lopuksi samalla viivalla liikkeelle pääsyä, vilkutin hölmösti ohittaneen Bemarin  kuskille ja näytin keskisormea jatkaessani matkaa suoraan hänen kääntyessään. 

Niuho ihminen olen minä.

Ladataan...

Onko asiakas kuningas?

En ole ikinä oikein ymmärtänyt ihmisiä, ketkä tuntuvat olevan tarkoituksellisesti inhottavia asiakaspalvelijoille. Nyt kun itse olen työssä, joka koostuu lähes 100 prosenttisesti siitä, että palvelen face-to-face asiakkaita mitä erilaisempien asioiden tiimoilta, olen päässyt (joutunut) tätä ihmistyyppiä kohtaamaan oikein konkreettisesti.

Ja ärsyyntymiseni on noussut sfääreihin. Esittelenpä teille unelma-asiakkaan näin asiakaspalvelijan näkökulmasta:

Hän kerää vuoronumerolaitteesta kaikki mahdolliset jonotuslaput minimimoidakseen odotusaikansa.

Tulee silti tiskille naama nurinperin ja aloittaa kohtaamisen valittamalla kuinka hän on joutunut odottamaan x-minuuttia ja kuinka hänellä on kiire.

Tervehtiähän minua ei tietenkään tarvitse, koska olen kasvoton-nimetön-robotti, jonka ainoa peruste olemassaololle on hänen palvelemisensa.

Haluaa ostaa jotakin jota ei myyntivalikoimassa ole (joka on tietenkin myös aivan liian kallista). Ja se että sitä ei juuri meillä ole, on tietenkin minun vikani eikä asiakkaan, joka olisi voinut myyntipisteen tarkistaa ennen ostosmatkalle lähtöä.

Haluaa ostaa lipun jonnekin, jonka nimeä tai esityspaikkaa saatikka aikaa ei tiedä ja suuttuu koska asiakaspalvelijana en taianomaisesti kykene hänelle lippua mysteeritapahtumaan myymään.

Haluaa maksaa välineellä, jonka hyväksymiseen ei myyntipisteellä ole oikeutta - syyttää turhasta hyppyyttämisestä ja byrokratiasta juuri minua, koska minun ja vain minun syytänihän se on  (ja hyväksytyt kortit, lärpykät ja kupongit ovat monessa paikkaa tiskillä lueteltuina, mutta missään ei kerrota...).

Kiitos ei  myöskään todellakaan kuulu tämän unelma-asiakkaan sanavarastoon sen enenpää kuin se tervehtiminen tai heipan sanominen lähtiessä. Jäähyväissanoina voi hän kenties vielä kritisoida ihan mitä hyvänsä maan ja taivaan välillä, todennäköisimmin kritiikki kohdistuu palveluhenkilön osaamiseen ja ymmärrykseen.

Oli tälläisen asiakkaan kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä tai seurasi toisen asiakaspalvelijan kohtaamista hänen kanssaan, on vaikea pysyä neutraalina ja hiljaa.
Omalla kohdallani olen onnistunut palvelemaan nämäkin tyypit "with a smile", mutta vaikkapa kaupan jonossa olen usein kommentoinut tilannetta jos asiakkaan käytös on mennyt liian ilkeäksi.

Asiakaspalvelijan nöyryyttäminen tai haukkuminen oman pahan olonsa parantamiseksi on todella halveksuttavaa!
 

 

 

Ladataan...

Niinhän se on, että antaa mennä kun on alamäki, vai miten se mummovainaa totesikaan. Eli sen sijaan, että ihastelisin loppukesän taianomaisia hetkiä, jatkankin purpatusta asioista, jotka nostavat verenpainettani. Sinänsähän se on kyllä ihan hyvä juttu, että niitä nostattajia löytyy, koska se verenpaineeni on turhan matala normivedossa.

Mutta asiaan!

On paikkoja, joissa ei ole mahdollisuutta käyttää "tavallisia" portaita, vaan joihin siirtyäkseen on käytettävä liukuportaita tai liukukäytäviä. Turvallisuuden vuoksi näiden nopeus pidetään suhteellisen hitaana ja tämän ymmärrän sekä sitä kannata täysin, koska käyttäjissä on runsaasti liikuntarajoitteisia.

Mutta. ISO MUTTA.

Sitten kun itsellä sattuu olemaan hoppuhoppukiirekiire ja haluaisi painaa portaat tai käytävän isommalla vaihteella, niin joutuukin jumittamaan kaveriporukan, perheen tai pariskunnan taakse, koska nämä jääräpäisesti täyttävät koko väylän. Joko omalla persoonallaan tai kärreillä, laukulla tai muulla esteellä.

MITEN VOI OLLA NIIN VAIKEAA TAJUTA, ETTÄ PORTAISSA PYSYTÄÄN OIKEASSA REUNASSA?

Kun kiireettömät asemoisivat itsensä liukuväylän oikeaan reunaan, kulku sujuisi jouhevasti, kun kaltaiseni hoppuhousut pääsisivät porhaltamaan näiden kanssaihmisten ohitse, ketkä mieluumin ottavat matkan alas/ylös seikkailuna ja ihailevat maisemia etananvauhtia.

Viimeksi eilen Prismavisiitillä olin paiskoa perheellisen shoppailijoita yli liukukäytävän kaiteen, kun rentoileva lomalaisperhe täytti käytävän totaalisesti, eikä edes väistänyt vaikka ihan nätisti ja kohteliaasti (oikeasti!) sitä kiireessäni pyysin.

Ääliöt.

 

Pages