Ladataan...
All candy-like

Jos sinä olisit monen sijaan yksi, usean summa, kuulostaisit joltiseenkin tältä. Siirapilla ja pieruilla.

Muutat toiseen kaupunginosaan vuonna 1987. Se tuntuu maailman- tai vähintäänkin salapoliisileikkien lopulta, mikä on suunnilleen sama asia, ja itkenkin sitä sinulle pajupusikossa katkerasti. Tulen kuitenkin kylään uuteenkin kotiin ja otetaan sun tuoreet huudit haltuun. Onnittelemme toisiamme jännittävällä löytöretkellä: sinä osaat kellon ja minä lukea. Kuinka kätevää! Löydämme siis takaisin oikealle kadulle oikeaan aikaan, jahka on päivällistä tarjolla. Went all Marco Polo on yo ass, Toejoki!
Sinulla ja sisarellasi on yhteinen huone. Sisarkin tykkää New Kids on the Blockista, vaikka onkin meitä vanhempi. Eniten Joeysta ja haluaisi samanlaisen tukan. Sitä en muista, kuka on sinun suosikkisi, mutta liilanvärisiä toppahousujasi en unohda koskaan.
Eikä kun hei - Jordan, Jordan ehkä?! Itse tykkään pitkänaamaisesta Dannysta, vaikka siitä ei muka tykkää KUKAAN.

Me istumme tuntikausia hampurilaisravintolan loosissa juomassa jäävettä, koska ei ole varaa muuhun, eikä oikein muita paikkoja, joihin mennä. Me sovimme, että jos nämä poikaystävähommat eivät kohtsillään ryhdy ottamaan tulta alleen, niin mennään porukalla Lintulan nunnaluostariin, viimeistään jokusen vuoden päästä. 18-vuotissynttäreilläni pieraiset mojovasti parvekkeella ja maailman ihanimman Matin ilme on ikuistamisen arvoinen. Hän on siihen mennessä kai luullut, että tytöt kakkivat ruusunnuppuja ja ranskanpastilleja. Minä rakastan sinua. Ja Mattia, tietty, mutta se on salaisuus.

Vuosia myöhemmin, petyttyäni ihan eri rakkaudessa, sinä tulet luokseni suu täynnä kirosanoja, kädet täynnä viinipulloja ja sydän rakkautta. Joskus virheellisesti luullaan, että ystävyyden mitta on se, miten laadukkaasti osaa olla myötätuntoinen, mutta tosiasiassa se on myötäkiukku, joka nostaa ystävyyden sfääreihin. Kun joku raivoaa kanssasi maailman perkeleellisyyksiä, tai puolestasi, jos et itse jaksa.

Minä tiedän, että sinä ajattelet minua. Olet kertonut ottavasi vasiten aikaa sitä varten ja ajattelevasi ihmisiäsi oikein hartaasti. Pesen hampaitani aamulla ja minua naurattaa miete sinusta ajattelemassa minua ja muita tarmokkaasti ja pieteetillä. Hammastahnaa hulahtaa suupielestä rinnuksille. Sinä muistat KAIKEN.

Sinulle ja ainoastaan sinulle olen raskaimpina hetkinä raivonnut kuin eläin ja häätänyt sinua hemmettiin. Aina olen kuitenkin tullut takaisin ja löytänyt sinut sen kaipaamani etäisyyden päästä odottamasta. Se ei ole sinulta nöyryyttä, vaan jaettua ymmärrystä siitä, että meillä on parempi toistemme kanssa kuin ilman. En ole mistään kiitollisempi kuin siitä.

Koska minä tunnen sinut, vaikka itse olen kettu, jonka kesytit. Tiedän, milloin poskilihaksesi kiristyvät ihmispaljoudessa, kun tyypit jumittavat. Osaan arvata kohdan, jossa naurat. Sinä puolestasi tiedät, että minun iltani alkaa olla loppuun asti katseltu, kun nakkaan suuhuni minttupastilleja. Kaksi, aina kaksi pastillia.

Sinä näet, jos istun baarin terassilla katselemassa ihmisiä tietoisesti ja olemassa sellainen tyyppi, joka katselee ihmisiä terassilla. Sinä saat minut siitä ja tuhannesta muusta asiasta nalkkiin, eikä minua silti nolota yhtään. Minä osaan puhua sinun suullasi tarvittaessa, mutta emme varasta toistemme hyviä läppiä, koska se jos mikä on ärsyttävää.

En ole ikinä ollut nopea tai nokkela, mutta jostain käsittämättömästä syystä olen mielestäsi ratkiriemukas. Tämä ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Ja kanssasi saan myös luvan kanssa olla ankea pälli. Me voimme istua kahvilassa vailla mitään sanottavaa. Katseemme pyyhkäisevät välillä toisiaan ja palaavat jälleen kattorakenteisiin, ohikulkijoihin ja kuppiin, jonka pohjalle maitokahviliru on kovaa vauhtia kuivahtamassa. Siunaa ja varjele, miten aika on pysähtynyt tähän kuoppaan, joka on Sokoksen kirkkaasti valaistu kafeteeria! Sinä keksit puolivaivalloisesti jutunjuurta katsomistasi leffoista ja me molemmat tiedämme, että kohta on aika lähteä kotiin, ennenkuin kumpikaan katsoo parhaaksi lyödä itseään tajuttomaksi tarjottimella. Takapöydän pienet tädit puhuvat omista ja toisten kihdeistä, ja sinä toteat silminnähden ilahtuneena, että kenties jollakulla oli vielä laimeampi meininki kuin meillä. Ja niinä hetkinä minä sisuksissani lemmin sinua niin kuin ei olisi huomispäivää. Lähdemme pois ja vain vaivoin olen liukuportaissa kampeamatta itseäni reppuselkääsi apinahaliin.

Sinä opetat minut pois kateudesta ja kilpailusta. Sinä puhuttelet minua niin kauniisti, että menen solmuun, ihan o i k e e s t i. Sinulle saan olla aivan kokonainen ja täydellinen tällaisena, naama räässä ja pää jäässä. Minä ihailen sinua, enkä pidä sitä mitenkään salassa. Sinä olet muuttanut pois kotoa teini-iässä ja tahinut paikkasi maailmassa ihan itse, olet saattohoitanut rakkaasi, kasvatat lastasi huikealla lempeydellä, olet tullut kaapista ja olet sekä hauskin että hienovireisesti älykkäin tuntemani ihminen. Sinä annat sohvan ja kannat sohvan, kun osoite on muuttunut ja maailma kallellaan. Viet minut kuokkimaan kaverisi bileisiin, kysyt hankalatkin kysymykset ja kuljetat minut Ikeaan ostamaan muovikulhoja, koska psykodynamiikkani vaikuttaa olevan joteskii niitä vailla.

Meidän välillämme on niin, ettei tarvita kuin itkunsekaiset, tuhruiset kaksi sanaa puhelimessa: ”tuutko tänne?”. Silloin minä tulen, enkä odota seuraavaa bussia, vaan hyppään taksiin. Typerä universumi on heittänyt häränpyllyä, eikä ole mitään järkeä missään eikä sanoja liioin, mutta riittää, että kyhjötetään molemmat sohvan vastakkaisissa nurkissa. Lähtiessäni kysyt silmät turvoksissa ja kaivonpohjaisella äänellä, ”ai niin, mitä sulle kuuluu?”. Koska sellainen sinä olet.

Sinä olet minun ankkurini, jota ilman kelluisin holtittomasti. Sinä et pidättele minua, vaan annat paikan, jossa tiedän taas kuka olen. Jouduin joskus miettimään, mitä tapahtuisi, jos sinua ei olisi. Totesin, että poistuessasi minusta jäisi reunat jäljelle. Minulla on esmes isompi perse, joten sen reunat jäisivät, niin luulen ja sitten justiinsa vähän hartioita ja päälakea ja ehkä varpaat. Katsopa itseäsi peilistä, sinä maailman kaunein ja rakkain. Kuljeta katsettasi ääriviivojasi pitkin. Sinä jättäisit kokoisesi aukon.

Share
Ladataan...

Ladataan...
All candy-like

Aloitetaanpa sillä, että tiedostan seuraavan karjumiseni olemuksellisesti ensimmäisen maailman ongelmien piiriin kuuluvaksi. Sellaiseksi, että saa syödä itsensä ylenpalttisesta ruuasta niin yltäkylläiseksi, jotta voi etuoikeutetusti kärsiä siitä, ettei enää sovi kiiltävälle paperille painettujen luksuslehtien sivuilla ja muissa fiinillä teknologialla ehostetuissa mediasisällöissä esiintyviin kehojen kuvastoihin. Että wää-wää-wää vaan teollistuneen, prosessoidun valkoisen sokeritasangon länkkäri-läski. Minä tiedostan tämän ja aion sanoa silti alla olevat asiat läskistä, häpeästä ja kuvitellusta kelvottomuudesta.

Kuuntelin joskus punttiksella kahta arviolta 70-vuotiasta naista, jotka keskustelivat ruoan ansaitsemisesta liikunnalla. Toinen oli syönyt palan piirakkaa, vaikka ei saisi. Että, jos olisi käynyt edes keräämässä ne mustikat siihen piirakkaan, niin sitten olisi voinut ehkä syödäkin, paremmalla mielellä ainakin. Tästä riitti juttua pitkäksi samanmieliseksi toviksi. Molemmat naiset olivat nk. normaalipainoisia, mikäli sillä on tämän pohdinnan kannalta väliä. Ja minä mietin tuolloin tahollani, että itse en jaksaisi enää yhtään rangaista, soimata ja syyllistää itseäni suupaloista ja tuntea kokoaikaista huonommuutta ruumiini rajojen sijainnista. Ja voi kauheeta, pitääkö tehdä niin yhä vuosikymmenten kuluttua?

 

Olen nimittäin LOPEN KYLLÄSTYNYT häpeämään. En jaksa enää olla, enkä ole vääränlainen, mutta sen ymmärtäminen on yhä vaiheessa. Olen ryhtynyt vihdoin tajuamaan, että tämä kehohan toimii aivan hyvin, eikä kehoissa ole myötäsyntyisesti ylipäänsä mitään hävettävää, ei omassani eikä muiden. Toki tämäkin voisi olla vielä voimakkaampi ja ketterämpi, sehän voisi olla hauskaa ja pyrkimisen arvoista, mutta muutoin pääsääntöisesti tämän arjen taistelulaitoksen kanssa pärjää oikein mainiosti. Tällä saa tehtyä juttuja, koettua ja tunnettua. Tämänhetkisellä huollolla ihan soiva peli. Tämäkin on se instrumentti, josta Kauko Röyhkä laulaa – tiedättekö – se, jolla voi rakastella ja katsella maisemia. Kehoni on porskutellut tähän mennessä vähän yli 30 vuotta, läpi syövän ja vähemmän draamallisten sattumusten. Huomaan, että tämähän on lopulta aivan mainio, mutta silti mielipahaa aiheuttava seikka on, että se näyttää jotenkin vääränlaiselta. Siinä on se läski, siinä kehossa. Ja maailma on kertonut minulle, että se läski on just ihan kauheinta ja siitä tulee olla pahalla mielellä. Sitä kuuluu hävetä. Nyt olen kuitenkin ryhtynyt tonkimaan itsestään selvältä näyttävän häpeän juuria ja työskentelemään paitsi läskin ja kehon, myös sen mielipahan kanssa.

Työskentely vaan näyttää vievän aikaa. Olen aikuinen, akateeminen nainen. Aherran palkkaani vastaan toisinaan kuin pieni hilleri, olen kykenevä vastavuoroisiin ihmissuhteisiin ja hahmotan elämän noinniinku pääpiirteissään varsin lystikkäänä puuhana. Olen myös aikuinen nainen, joka kieltäytyy systemaattisesti kaikista sauna- ja paljubileistä, koska en jaksa paikan päällä selittää, miksi en tulekaan nakuilemaan. Siihen ei muuten auta, vaikka oltaisiinkin ihan vaan tyttöjen kesken. Ja hävettää vietävästi se väistely ja kieltäytyminen, mutta täyslukko ja vielä suurempi häpeä olisi tarjolla sen läskin paljuttamisessa.

Minä riennän avuksesi, jos sinulla on hätä ja olen peloton surujen äärellä, mutta pystyn vain vaivoin ja suuren ahdistuksen siivittämänä käymään urheilemassa sekasalilla, koska siellä käy kauniita tyttöjä ja myös POIKIA. Y-Ä-K. Sinne olen ainakin ihan liian läski, huhhuh. Ne pojat ja tytöt ihan varmasti näkee sen, niiden silmillä. Siellä sätkin aina tovin kerrallaan ja ainoastaan laitteissa, joita osaan varmasti käyttää, enkä ole kauhean nolossa asennossa ja joissa olen mahdollisimman poissa näkyvistä. Voin kertoa, että näiden reunaehtojen vallitessa on niin, että reisien lähentäjät ovat aikamoisen hellänä ja kohta jopa ylikunnossa, kun taas hauikset piipittävät ylenkatsottua surkeuttaan. Ja koko ajan hävettää. Pitäisi urheilla enemmän, että kehtaisi urheilla enemmän, mutta kun niin on häpeällistä se läski sätkiminen.

Suurimman osan aikaa olen aivan vahva ja hieno, mutta erikoisen huonoina päivinä tuntuu ylipäänsä hankalalta olla tekemisissä, mennä seminaariin, tulla näkösälle. Tekee mieli mennä piiloon, eikä järjen ääni tahdo ikävä kyllä niinä hetkinä kantautua sen kelvottomuuden kohinan yli. Voi, miten sekin hävettää.

Minä olen aikuinen nainen ja haluaisin palavasti kieltäytyä tästä häpeästä. Häpeä on nimittäinkin, näin meidän kesken, aivan jäätävä idiootti, joka huutelee käsittämättömiä typeryyksiä, tukkii ovensuun kuin lobotomoitu isoveli ja seisoo tekemisteni tiellä lällätellen. Rasittava tyyppi. Tiedän olevani häntä merkittävästi tsäpäkämpi mimmi ja hyvin mielelläni kieltäytyisin seurastaan, jos häntä ei olisi kirjoitettu minuun sisälle.

 

Makustelen ja pyörittelen mielessäni sanaa ”läski”. Sitä, miten se yhä särähtää korvaan niin pahasti, vaikka toisille se saattaa olla liki neutraali määre suurelle tai lihavalle. Joku sanoo pulskasta piskistä ”onpa läski koira”, eikä tarkoita sillä mitään ihmeellistä.

LÄSKI on sanottu vuosien varrella minulle aika usein. Se on se, mitä kuulen, kun satunnaisen konfliktin vastapuolelta loppuvat muut argumentit. Silloin sen kaverina on yleensä ”ämmä”. Joskus männävuosina se on heitetty korvaani ikään kuin ohimennen – todeten ja muistuttaen, etten unohtaisi vahingossa. Melkein lempeästi. Silloin sen sanojana on saattanut olla vaikkapa yläasteinen ikätoveri. Läski on yleisilmaus sopimattomalle, laiskalle, tyhmälle, jollekin joka on väärässä paikassa ja vääränlainen. Yleensä sillä viitataan kehon kokoon ja koostumukseen, mutta se tarkoittaa montaa muutakin asiaa.

Sisuksista kaikuvien typeryyksien lähde onkin ollut alun perin kehoni rajojen ulkopuolella. Olisin kernaasti kieltäytynyt myös siitä, että elimistöni suhteet tai kudosteni määrä ja laatu ovat jotenkin tehneet ruumiistani niin offensiivisen, että siihen on pitänyt ulkopuolelta puuttua. Että on muka saanut tulla koska tahansa toitottamaan sitä ”läskiä”, niin kuin olisi jokin hätänä ja interventio tehtävänä, että enkö hyvänen aika tajua olevani kauhea?

16-vuotiaana minulle huudettiin kadun toiselta puolelta, että ”ootpa ruma muija”. Läski. Huutajina oli ryhmä parikymppisiä miehiä, aikuisia jo, bussin vieressä. Lienivät jokin urheilujoukkue, jolla oli takana edellisillan kostea vietto. Menin kimpaantuneena heidän luokseen, mutten lopulta oikein osannut sanoa mitään. Ei huvittanut päästää loukattua, värisevää ääntä kurkun perältä kuultavaksi ja pilkattavaksi.

Minua on muun muassa pyydetty siirtymään ”hyvännäköisten muijien” edestä pois baarissa. Yläasteella ryhmä lukiolaistyttöjä sanoi Miss Piggyksi, kun oli se pitkä vaalea tukkakin. Rippileirillä parilla pojalla oli tapana kehooni viitaten mimikoida pumpulla pumppaamista – toinen näytteli painelevansa käsipumppua ja toinen paisumista. Samat häiskät kävivät huoneemme ovella kourimassa haarojaan ja huutamassa sarkastiseen sävyyn: ”me halutaan sua!”. Ja sitten sellaista pientä sälää.

Nämä ovat kaikki normaaleja asioita. Ne eivät ole oikein, mutta ne eivät myöskään ole erityisen raadollisia, vaan ihan tavallisia. Perin juurin väärin, mutta perussettiä. Näin puhutellaan nuoria naisia tämän tästä, enkä minä ole ollut sen kummoisemman kohtelun alaisena kuin muutkaan. Hoikempia sisaria (ja veljiä) varten on sitten koko joukko vaikkapa seksuaaliseen orientaatioon ja oletettuun käyttäytymiseen tai esimerkiksi kehon osien läsnä- ja poissaoloon viittaavia huomautuksia. Olen päässyt aika vähällä, oikeastaan. En ole nimittäin ollut koskaan oikeasti koulukiusattu, enkä milloinkaan todella heikoilla. Minulla on ilo asuttaa riittävän ”normaalia” kehoa ja olen pärjännyt muilla areenoilla. Kenties sinäkin käyt nyt kurkkaamassa, millaisen kuvan olen laittanut kirjoittajaprofiiliini. Että näytänkö hyperläskiltä?

Kuten jotkut ystävälliset sielut ovat näitä asioita sivutessa sanoneetkin, pöyristyneinä ja hyvää tarkoittaen, että ”ethän sä oo sillai läski!”. Oikeesti läski. Enkä olekaan. Niin läski. Niin tiätkö, jotenkin NIIN.

Niin, minkä verran saa olla? Minkälainen keho oikeuttaa ruman ja ilkeän kommentoinnin? Missä sijaitsevat koon turvarajat: mikä on niin pieni tai suuri, että on ihan vapaata riistaa? Ja saako syyttää vain itseään, jos ei sovi rajojen sisään?

 

Olen sitä mieltä, että olisi riittävän raadollista yrittää kasvaa itsekseen ihan ilman satuttavia sanojakin. Itseäni nuorempien ihmisten parissa työskentely on riipaiseva aitiopaikka tämän katselmukseen. Nyt aikuisena eräs koskettavimmista kohtaamisista onkin ollut keskustelu naiseutensa kynnyksellä keikkuvan nuoren kanssa. Hän oli vakaasti ja vääjäämättömästi sitä mieltä, ettei koskaan tulisi suutelemaan ketään, koska ”mun näköiset ihmiset eivät suutele”. Hän ei mielestään sopinut romanttisiin kuvastoihin, koska niissä ei ikinä näkynyt ketään samaistuttavaa. Hän oli tuhannen tosissaan ja väitteli kanssani vimmaisesti. Suutelu ei sijainnut missään mahdollisessa maailmassa. Olen itse kuvitellut saman ikäisenä samoin.

Naiset eivät toki ole tämän kanssa yksin, eikä lihan määrä ole ainoa arvotettava suure, vaan sopivia ja epäsopivia kehoja määritellään kaikille ja yhtäältä häpeä ja toisaalta näkymättömyys yhdistävät monia marginaaleja. Oli oma jalansija missä tahansa, standardi näyttää ulkoapäin tiirailtuna yllättävän lavealta ja houkuttelevalta siihen nähden, kuinka paljon sinne todellisuudessa mahtuu porukkaa. Itseä pitäisi sinne kuitenkin sovittaa, kun hävettää niin se sopimattomuus tai ei pysty edes kuvittelemaan mahdollisia elämiä, suuteloita, oikeuksia, jumppatunteja, työpaikkoja ja höpsötyksiä, kun ei mahdu reunojen sisälle. 

Tämä sanottuna, sanottakoon seuraavaa: olen tullut myös katsotuksi, kommentoiduksi ja kosketuksi kauniisti ja kauniina. Lempeästi ja ystävällisyydellä. Haluten. Olen saanut olla ja olen maailman ihanin, ihan aina. Nykyään, aikuisena, en myöskään joudu satunnaisen kommentoinnin kohteeksi juuri ollenkaan. Iän tuoma status suojelee ja tuo uskottavuutta. Nyt irtoaisi metallisia, viiltäviä sanoja takaisin ja tuo itsevarmuus näkynee päällepäin. Aikuinen minä karjuukin sen nuoren ja hapuilevan puolesta. Ja nylkee tarvittaessa päänahkoja ja ripustaa vyölleen.

Nuoruuden epävarmuuksista on kuitenkin pitänyt ihan itse kasvaa ulos ja minua raivostuttaa se, että siinä kasvamisen prosessissa minulle lankeaa vastuu jostain, jota en ole itse itselleni kokonaisuudessaan langettanut ja joka näyttäytyy lopulta heikkoutena. Tähän työläyteen ovat osallistuneet muutkin, mutta näyttää minun heikkoudeltani, ettei se sujahda suitsait pois päiväjärjestyksestä. Minä maksan viulut, joita muut ovat puolihuolimattomasti soitelleet joskus ysärillä.

On heikkoutta, ettei tee ruumiistaan hallinnan projektia. Ettei kehtaa mennä jumppaan. Ettei ota kroppaa hanskaan, niinku. Ettei sporttaa tarpeeksi, syö oikein ja hoida itseään kuntoon. Koska selvästikään tämä nykyinen määrä ei riitä. Keho on yhä vääränlainen, vaikka se toimiikin ihan kelvollisesti. Muotti on yhä ahdas, kuten ovat trendikkäät farkutkin. Ja sitten taas on heikkoutta, että yhäkin joutuu ylipäätään painiskelemaan näiden asioiden kanssa. Ettei pysty ravistelemaan niitä harteiltaan. Ei haukku haavaa tee, tiätsä. Menestyjä varmasti pystyisi nousemaan tällaisten asioiden yläpuolelle, kun vaan päättäisi. Menestyjä tosin myös tietty urheilisi tarpeeksi ja poistaisi koko läskiyden ongelman silläviisiin, että sikäli vähän turha pohdinta. Toisaalla feminismi puolestaan velvoittaa kieltäytymään mokomista kelvollisuuden kehoon kudotuista määreistä ihan kaikkineen. Pitäisi jaksaa olla poliittinen läski, eikä edes kaivata solahtamista näin ahtaisiin ja ties minkä saatanallisen patriarkaattitahon juonimiin raameihin.

 

Yllättäen sitä löytääkin itsensä erilaisten heikkouksien ja vastuiden kasauman alta. Se on se, mitä häpeä tekee päästyään jylläämään. Se ryhtyy kattamaan alleen yhä uusia osa-alueita. Lopulta hävettää se, että hävettää ja että vaikkapa parkuu sitä johonkin blogiin. Siksi minä tämän tänne oksennankin. Häpeä kehosta ryhtyy salakavalasti olemaan häpeää koko itsestä. Että jos on niin läski, ettei kelpaa tulla katsotuksi, niin kannattaa samantien olla hiljaakin, ettei äänellään vahingossa siirrä huomiota itseensä. Sitten kannattaa jättää osallistumatta, vaikka varuilta ihan kaikkeen ja niin edelleen. Älä luajan tähden ainakaan SYÖ mitään julkisella paikalla. Siispä sen takia minä karjun. Sen nuoren hapuilijan puolesta ja tahmeaa, kehon sisä- ja ulkopinnoille takertuvaa kuviteltua ja päälle kaadettua kelvottomuutta vastaan. Usutan sen häpeä-nimisen typeryksen varjoista näkösälle ja puran pikkuhiljaa osiinsa. En suostu ottamaan kontolleni kaikkia sen pällin tekemisiä. Häädän sen mäjelle.

Sitten tämän porun ja ärinän päälle mainittakoon vielä seuraava seikka: minä en promotoi ylipainoa sinänsä. Minä liputan sen puolesta, että kaikilla olisi kehorauha. Vähän kehtaisin tosin sen päälle vielä peräänkuuluuttaa kuvastojen rikastamista. Hyvinvointi , joka on kaapattu tarkoittamaan vain sovitunlaisia kehoja ja elämiä, on todellisuudessa useiden tekijöiden summa ja sen reunat soisin kunkin saavan määritellä itse.

 

Minä olen ostanut oikeudet tähän ruumiiseen. Minä pidätän oikeudet olla tässä kehossa tällainen. Minä joko muokkaan tätä nahkaista kulkuvälinettäni tai olen muokkaamatta. Minulla on yhtäkaikki lupa kieltäytyä olemasta läski. Minä lunastan myös oikeudet olla tarvittaessa Kuuma Läski. Rock your world- haunt your dreams-Kuuma Läski. Jumalauta. Saan ihan itse päättää, vaikka päiväkohtaisesti, mitä kulloinkin haluan ja pyörtää päätökseni milloin tahansa. Minä omistan tämän.

Share
Ladataan...

Ladataan...
All candy-like

Oh Lawdy! Suosikkini tosielämän kuvitelmaihmisistä kävi meillä töissä! Aivan kuin tavikset! Melkeest pyörryin. En tohtinut puhutella häntä, ettei sepitelmäni särkyisi. Sallin hänen vain jälleen seivästää minut viisaalla katseellaan ja hyrisin onnesta.

Nähkääs, minä kuvittelen kaupunkini ihmisille elämiä. En toki kaikille, vaan joillekin, jotka nappaavat mieleni syrjästä kiinni. Eräs heistä on tämä huikaisevan kaunis, tummaihoinen nainen, jolla on pitkälle selkään ulottuvat, osin jo harmaantuneet locksit. Olen ohittanut hänet useampaan kertaan kadulla ja joka kerta katseidemme kohdatessa tuntuu siltä, että hänellä on pääsy suoraan sieluni syövereihin. Hirveä huoli on tietenkin noussut joka kerta, että mitähän siellä syöverissä on kulloinkin ollut nähtävissä. Että en vain vahingossa ole ajatellut ällöttävän triviaaleja tai noloja seikkoja, patriarkaalisia ajatuksia, yhteenhinkkautuvia sisäreisiä, ripsiväriä tai paljonko olen velkaa Ellokselle liian monesta paidasta, joita en lopulta edes käytä. Sitä tulee tiättekö rullanneeksi läpi monenlaista mielensisältöä, kun talsii menemään arkensa polulla, eikä ole yhtään valmistautunut ajatustensa ja ytimensä läpivalaisuun. Voi olla ihminen aivan henkisesti housut kintuissa siinä.

En nimittäin yhtikäs usko, että hän askartelee noin makaaberisti turhanpäiväisillä asioilla. Sen sijaan - kuten olen sallinut itseni päätellä hänen ihastuttavan muhkeasta harmaasta kaulahuivistaan, otsansa mietiskelyuurteista, järkevistä jalkineistaan ja sielunläpäisysilmistään – häntä kiinnostavat sosiaaliset epäkohdat, urbaani eksistenssi, hengen ja lihan yhteenkietoutumat taidesymboliikassa ja mennen tullen kaikenlainen meininki, jonka yhteyteen voi sujauttaa hyppysellisen dekonstruktiota, risteymiä, postkolonialismia ja kudelmia. Voi, siis just KUDELMIA ja risteyksiä ja ihan varppina kietoutumista koskee tosi moni homma hänellä.

Hän on lesboseparatistifeministi-kulttuuritiedevaikuttaja New Yorkista, tietenkin. Hän kirjoittaa sykkiviä runoja vulvasta ja vaiks pilvenpiirtäjistä, mutta sellaisella tarkkanäköisellä yhteiskuntakriittisellä twistillä, jonka tajuaminen kestää tovin ja joka lopulta rytmisellä ja älyllisellä täydellisyydellään langettaa lukijan polvilleen. Joten ihan hirvee riski olisi ihan vaan muina muuansina käydä hänen kanssaan jutulle oman tavallisen työpäivänsä tuoksinassa. Huhhuh.

 

Toinen kuviteltu kaupunkitoverini on S-marketin kiehtovasti tympeä kassahenkilö. Siinä on mies, jonka ilme ei värähdä, suupieli ei käänny hymyyn tai äänensävy siirry ystävällisyyksien ylärekisteriin. Hän on työskennellyt asiakaspalvelutehtävissä jo hyvinkin kymmenisen vuotta ja väistellyt koko sen ajan luiskahtamista vuorovaikutusta helpontavien eleiden ja pikkuisten miellyttävyyksien suohon. Kuin munakas teflonpannulta, liirtävät lirkuttelut ja hymyyn kutsumiset hänen pinnaltaan jälkiä jättämättä. Hän kulkee marketin ulkopuolisessa maailmassa aina yksin, sotisopanaan vartijanasua muistuttava kokomusta vaateparsi ja tummat lentäjänlasit. Hänet olen maalaillut oman elämänsä vigilante-sarjakuvaan. Aivan selvästikin hän viettää päivänsä äsärin kassalla ja yönsä huimissa taisteluissa eri galaksien superpahiksia vastaan suojellen meitä kaikkia ja hataraa infrastruktuuriamme. Eikä me tiedetä siitä MITÄÄN!
Siellä se vaan viittä vaille vältetyn ydintuhon jälkeen piippailee mun maitotölkkiä, keskihintaista vessapaperia ja salaisia kaappisuklaita viivakoodinlukijaan harteillaan koko maailman taakka. Eipä vissiin ihme, jos vetää vähän vakavaksi. Odotan päivää, jona silmiensä takana näkyy jokin pieni värähdys tai kaupan geneerisen univormupaidan alta pilkahtaa viitanlieve. Silloin minä vain nyökkään vaivihkaa ja katson tietäen. Hän ei ehkä hymyile silloinkaan.

 

 Mietinkin, että onkohan kukaan koskaan aivohaavillaan tarttunut minun henkilööni vastaavalla tavalla? Voisinko olla jonkun kuvitelmahäiskä? Millaisin elämiin minut haluttaisiin sijoittaa? Olisinko joku ihan pälli vai saisinko olla sankaritar?

Share
Ladataan...

Pages