Ladataan...

Viikonloppuna oli vihdoin kiireisen viikon jälkeen aikaa kehonhuollolle. Se tuppaa jäämään arkena ihan liian vähälle huomiolle, ei muka koskaan ehdi tai muista. Lauantaina käytiin miehen ja irlantilaisen karvakasan kanssa pidemmällä kävelylenkillä, venyteltiin, foamrollattiin ja minä harjottelin PT:n antamia kotijumppaohjeita niskalle. 
 

 

Mies kun paineli aikasin illalla nukkumaan, minä kaivoin joogamaton esille ja suunnistin kylppäriin. Onkohan kukaan muu niin hullu, että joogaa pimeässä? Olen huomannut, että kaikkein parhaiten pystyn keskittymään ja rauhoittumaan harjoitukseen hämärässä. Kylppäri on kotona se kaikkein lämpimin paikka lattialämmityksen ansiosta ja se on myös yksi todella rentouttava tekijä (minnekäs sitä vilukissa karvoistaan pääsis). Ei ole mitään ihanampaa, kun joogaharjoituksen päätteeksi jäädä vielä hetkeksi matolle makaamaan, kun lattia maton alla on superlämmin. Tuoksulyhty loimuaa vieressä ja niin on henkiset akut ladattu taas seuraavaa viikkoa varten.
 
Lisäksi pääsin ekaa kertaa testaamaan Kärkkäiseltä ostamiani Feel Free - jarrusukkia. Nuo ei liene alunperin tarkoitettu joogaan, mutta ihan kivasti antoivat lisäpitoa matolla. Peukku myös mukavan hengittävästä materiaalista.
 

 

Tällä viikolla onkin tiedossa mahdollisesti uusia tuulia työrintamalla, keskiviikkona on PT-treenit ja to-pe omat salitreenit. Lisäksi kaikkina mahdollisina vapaina hetkinä pitäis edelleen jatkaa kaappien punkamista läpi turhasta roinasta ja kirppisjuttuja hoidella eteenpäin.
 
Ihan kivasti onkin taas löytynyt sitä kaivattua tilaa kaappeihin, kun on laittanut myyntiin kaikkea itselle tarpeetonta. Ja miten hyvä fiilis siitä tuleekaan, kun tietää että ne unohdetut ja ehjät tavarat pääsee jollekkin oikeasti käyttöön eikä joudu kaatopaikalle!
 
Rentoa alkuviikkoa kaikille :)

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

 

Muistan olleeni jo lapsena vähän erilainen kuin muut. En ollut se tavallinen pikkutyttö, joka leikki kotileikkejä nukeilla. Minusta oli paljon kivempaa seikkailla ja leikkiä poikien kanssa poliisi- ja inkkarileikkejä. Saatoin lennättää itsetehtyä leijjaa tuntikaupalla, rakentaa lähipuroon vesimyllyn ja tähyillä kiikareilla tähtiä. Koulun jälkeen vietin aikaa jutellen vakavia elämästä naapurin vanhuksille, ajelin polkutraktorilla ympäri pihaa, hyppelin omaksi ilokseni viljapellolla ja salaa kaikilta hoidin hylättyjä hiirenpoikasia. Olin herkkä ja tunnerikas lapsi, joka uskoi mahdottomiin. Erityisen herkkä -ja etenkin tunneherkkä- olen kyllä vieläkin ja se tulee varmasti olemaan osa minua aina. Nykyään osaan paremmin elää herkkyyden kanssa, enkä näe sitä enää vain heikkoutena. Se on itseasiassa myös yksi suurimmista vahvuuksistani. 
 
Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu, että elin lapsena ihan omanlaisessa maailmassani. Se oli oikeastaan ihan kiva paikka olla. Näin maailman värikkäänä ja mielenkiintoisena lähteenä, jossa oli loputtomasti mahdollisuuksia ja uusia opittavia asioita. Rakastin opetella uusia taitoja, kaikki asiat mihin ryhdyin tein täysillä ja annoin kaiken sydämestäni. Opin pienestä pitäen yrittämään aina parhaani. Viimeiset huolettomat ja onnelliset lapsuusvuoteni ovat ajalta ennen vanhempien eroa, sen jälkeen kaikki muuttui. Olin silloin 9-vuotias ja heräsin tähän mustavalkoiseen maailmaan, jossa oli pakko keksiä selviytymiskeinoja päästäkseen päivästä toiseen. Selvitä arjessa ilman isää, sitä tukea ja turvaa, johon olin tottunut. Äidin ja veljen kanssa elo oli ihan erilaista. Se oli selviytymistä.
 
Eläimet, liikunta, piirtäminen, lukeminen ja musiikki olivat ainoita asioita, jotka sai minut unohtamaan kaikki huoleni ja niistä tuli minun selviytymiskeinoni. Keinot selvitä ei vaan aina meinanneet riittää ja koin olevani koko lapsuuden väärinymmärretty, tukahdutettu, eriarvoinen ja mitätön. Mikään, mitä tein ja saavutin ei tuntunut riittävän. Kuvioon hiipi pikkuhiljaa mörkö nimeltä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja myöhemmin myös masennus. Eihän sitä lapsena ymmärtänyt näistä asioista mitään ja vähitellen olo silloin vielä nimettömien mörköjen kanssa oli normaalia, niistä kasvoi osa minua.  Välillä tuntui olevan parempia kausia, välillä taas mikään ei tuntunut miltään ja halusin vain nukkua. Elämä oli vuoristorataa pääni sisällä.
 
Teininä elo kotona alkoi olla mahdotonta ja suhde äidin kanssa paheni pahenemistaan ja oli lopulta sanoinkuvailemattoman järkyttävä. Yhdenkään lapsen ei tulisi joutua kokemaan sellaista henkistä väkivaltaa, eikä kuulemaan huoltajaltaan toistuvia kodistahäätämisiä - ikinä. Sanat äidin suusta: "Et ole tyttäreni" jää varmasti ikuisesti kaikumaan päähäni. Näihin aikoihin sain myös ensimmäiset paniikkikohtaukset, muutamia myös myöhemmällä iällä - niistä en onneksi enää kärsi. 
 
Yläaste ja lukio oli todella vaikeaa aikaa. Samaan aikaan teinistä aikuiseksi kasvamisen lomassa piti yrittää luoda itselle tulevaisuutta, opiskella ahkerasti ja pitää itseään edes jotenkin henkisesti kasassa. Kaiken vastaantulevan surun, pettymyksen ja vihan sulloin syvälle sisimpääni piiloon - energiani ei vaan enään millään riittänyt niiden käsittelyyn. Tunnollisuuden ja täydellisyyden tavoittelu kävi pian liian raskaaksi, ja lopulta en enää välittänyt mistään. Oma henkikin muuttui arvottomaksi. Pari kertaa suunnittelin jo päättää päiväni ja yhtenä merkityksettömänä iltana pitelin veistä ranteellani puntaroiden samalla vaihtoehtoja. Onneksi tulin järkiini, sillä tulevaisuudessa odotti jotain niin paljon parempaa! Olisinpa vain silloin tiennyt sen, ja elämää olisi varmasti ollut paljon helpompi kestää. Ilman ymmärtävää ja kannustavaa isääni en kuitenkaan todennäköisesti olisi tässä tänään. 
 
Heti 18-vuotta täytettyäni muutin pois lapsuudenkotoa ja helpotus oli niin suuri, että vuosia kului jokseenkin ongelmitta  - tunsin olevani vihdoin vapaa. Elin ihan tavallista nuoren naisen elämää: koulua, töitä, vähän juhlimista siinä välissä. 23-vuotiaana tapasin elämäni rakkauden ja reilu vuosi myöhemmin asuimme jo ensimmäisessä yhteisessä vuokra-asunnossa. Niin rakastunut ja onnellinen kun olinkin tämän uskomattoman ihanan miehen kanssa, jokin tuntui silti olevan pielessä. En vain tiennyt mikä.
 
27-vuotiaana ostimme miehen kanssa ensimmäisen oman asunnon, jota pikkuhiljaa aloimme remontoimaan omanlaiseksemme. Se oli todella innostavaa, mutta samalla myös todella stressaavaa aikaa - meille molemmille. Jatkuva sekasorto kotona sai myös olon pään sisällä sekavaksi ja raskaaksi. Vanhat möröt lapsuudesta alkoi uudelleen kurkkia olan takana. Toisaalta kaikki kehon ulkopuolisessa elämässä oli edelleen todella hyvin ja nimenomaan tuo ristiriita sai minut ensimmäistä kertaa elämässäni tajuamaan, että jotain oli pahasti pielessä. Ensimmäistä kertaa sen myös huomasi joku muukin ja todella uskomattomalta tuntuu ajatella jälkeenpäin, ettei kukaan lähimmäisimmistä ihmisistäkään tiennyt mitä kaikkea olin läpi käynnyt ja miten pahasti kompuroin. Kävin terveydenhoitajalla ihan tavallisessa terveystarkastuksessa ja tuon ihan tavallisen käynnin päätteeksi hoitaja ehdotti käyntiä terveyskeskuksessa, josta pian sain lähetteen psykiatriselle erikoislääkärille. Sain diagnoosit: keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Lapsuuden möröt saivat vihdoin nimensä.
 
Aloitin terapiassa käymisen vuoden 2017 alussa ja minulle olisi määrätty tuolloin lääkitys, mutta halusin selvitä ilman niitä. Vanhat haavat revittiin uudelleen auki ja asioiden käsittely henkisellä tasolla vaati uskomattoman paljon fyysisiäkin voimia. Monesti terapiakäynnin jälkeen olin niin väsynyt, että kun pääsin kotiin nukahdin sohvalle samantien. Yhden kerran unohdin sykekellon päälle käynnin ajaksi ja maksimisykkeeni oli siinä tuolilla istuessa käynyt jopa 137. Lääkkeiden popsimisen sijasta annoin itselleni aikaa - liikuin, söin ja nukuin kunnolla. Aloitin myös meditaatioharjoitukset, joista oli joogan lisäksi iso apu matkalla hyvinvointiin.
 
Kokonaisuutena tämä viimeisin vuosi on ollut silmätavaava. Toisen, ulkopuolisen henkilön näkemykset ja sanat ovat saaneet minut näkemään koko elämäni ihan eri valossa. En ollutkaan se surkea, elämänpotkima luuseri - vaan oikeastaan kaikki olosuhteet huomioonottaen olin selvinnyt tähän päivään ihan kelvollisesti, jopa erinomaisesti. Olen terapian aikana saanut hurjan paljon tietoa ihmisen mielestä ja sen toimintamekanismeista. Ennen kaikkea olen oppinut ymmärtämään itseäni, ajatuksiani ja toimintaani. Kaikelle tapahtuneelle löytyy nyt syy. Omalla kohdalla se syy löytyi yleensä hyvin kaukaa: usein palattiin ajassa takaisin lapsuuteen ja vanhempiini - lähinnä huonoon äitisuhteeseeni. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta anteeksi voi antaa ja siirtyä eteenpäin elämässä. Niin aion tehdä.
 
Nyt, reilu vuosi myöhemmin astelin viimeistä kertaa terapiahuoneesta ulos ja oloni on hassun kevyt. Ehjä. Muutamia palasia on saattanut lopullisesti hävitä matkanvarrelle, mutta ei se haittaa minua. Elämässäni on niin paljon ihania ihmisiä ja asioita, joiden vuoksi olen kiitollinen ja onnellinen jokaisesta päivästä tämän kauniin maapallon päällä. En olisi missään muualla mielummin nyt.
 
PS. Hassuin juttu kävi juuri sillä hetkellä, kun avasin ja suljin hoitohuoneen oven viimeistä kertaa: odotushuoneen radiosta tuli samaan aikaan Juha Tapion biisi, joka kolahti sillä hetkellä tosi kovaa. Miten sattuikin niin sopivasti tulemaan sanat.. "Sä heräät huomaamaan: Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan." Kuuntelin laulun monta kertaa kotona repeatilla. Muistakaa rakkaat kanssablogaajat ja lukijat: ikinä ei voi yhdestäkään ihmisestä ulkoapäin päätellä, mitä kaikkea hän on elämässään läpi käynyt - tai käy. Ollaan ihmisiä toisillemme.
 
PPS. Mietin kauan julkaisenko tätä kirjoitusta, ja tulin siihen lopputulokseen, että jos tästä jutusta yksikin mielenterveyden ongelmista kärsivä saa rohkeutta hakea apua - tai edes joku lukija saa tästä toivon paremmasta huomisesta - teen sen heidän vuokseen. Anna sinäkin elämälle mahdollisuus yllättää:)
 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Olen pitänyt ihoani tähän asti erittäin pintakuivana ja sitä se on kyllä ollutkin. Muistan talvia, kun pohkeetkin hilseili kuivuudesta, käsivarret oli täynnä kuivaihottumaa ja kämmenselät oli tämäntuosta verillä kuivuuden takia. Joka talvi kului purkkikaupalla erilaisia ihorasvoja, suihkuöljyjä, kosteuttavia suihkugeelejä, aloeveraa - vaikka mitä! Ja ihoni pysyi korkeintaan aina päivän kerrallaan edes jokseenkin kosteutettuna. 
 
Toissa syksynä aloitimme kotona kph-saunaremontin ja sanomattakin lienee selvää, ettei ihan hirveästi tullut ihoa hoidettua silloin. Majoituimme vesisulun aikaan muualla ja kamalasti ei jaksanut kantaa ylimääräistä tavaraa mukana, myös rasvat unohtui kotiin. Yllätyksekseni huomasin, ettei ihoni oikeastaan kesän jäljiltä kaivannutkaan kosteutusta. Päätin kokeilla miten pitkälle pääsen rasvaamatta, enkä alkanut tapani mukaan jo lokakuussa "vaan varmuuden vuoksi" lisäämään rasvoja iholleni. Pitkälle talveen en rasvannut ihoani kertaakaan, vasta tammi-helmikuussa kun tuli hirveät pakkaset, alkoi ihokin näyttää ensimmäisiä oikeita kuivuuden merkkejä. Silloin käytin normaalille iholle tarkoitettua perusvoidetta ja taas mentiin pitkään, ennen kun piti kaivaa rasvapurkki uudestaan esille. Näin mentiin kesään asti ja sitten koitti taas se helpompi ihoajanjakso auringon ansiosta.
 
Tämä on nyt toinen talvi putkeen, kun ei ole tarvinnut ostaa litratolkulla rasvaa. Tässä on kolme omaa suosikkiani ihon hoitoon, joiden lisäksi en paljon muuta käytäkään. Kasvojen iholle on menossa tällä hetkellä Esse-tuotekokeilu, mutta siitä lisää myöhemmin.
 
 

 

Liikun paljon ja sen vuoksi käyn lähes päivittäin suihkussa ja saunassa. Joka suihkukerta käytössä on Tuisan himalajansuolasaippua, muita saippuoita en ole käyttänyt vuosiin. Suolasaippuaa löytyy nykyään lähes jokaisesta isommasta marketista, eikä se maksa saksalaisia metsämansikoita. Lisäksi tuo pieni saippuapala kestää päivittäisessäkin käytössä yhden ikuisuuden. Suolasaippua puhdistaa, desinfioi ja hoitaa ihoa luonnollisesti sen sisältämillä mineraaleilla. Saippua auttaa myös ylläpitämään ihon kosteustasapainoa ja neutraloi ihon ph-arvoa. Olen myös huomannut tästä olevan iso apu seborrooisen ekseeman hoidossa. Kaikilta osin siis huipputuote, josta en aio luopua!
 
Silloin, kun iho sitten tarvitsee sitä ylimääräistä kosteutusta, käytän Valioravinnon Hoitavaa Perusvoidetta. Tämä on ollut inciltään kaikkein simppelein, luonnonmukaisin ja vieläpä suht helposti käsiin saatava yleisrasva. Esimerkiksi useimmista Life-myymälöistä olen löytänyt tätä. Voide sisältää luomulaatuisia kasvirasvoja ja -öljyjä (mm. mustaherukansiemenöljyä), on lisäksi riittoisa, hajustamaton ja parabeeniton.
 
Uusin suosikki on Mellis Minttusuklaa&Hunaja - saunavoide. Tätä en käytä mitenkään säännöllisesti eikä se varmaankaan tule jäämään vakkariksi, mutta on ollut kiva lisä silloin tällöin - kun iho tuntuu kaipaavan pientä lisäkosteutusta. Tämä ko. puteli on ostettu Rukalta kotiintuomisiksi, mutta kuuluu myös esim. houseoforganic.fi valikoimiin. Tuote on kotimainen, ph-neutraali, eikä incikään sisällä mitään "pahiksia". Tuoksu on kivan suklainen ja koostumus muistuttaa Jacky-vanukasta. Luvattu viilentävä ominaisuus jäi vähän pettymykseksi, viileys tuntuu kevyesti vain siellä, missä iho on ohuinta. Mutta kiva tuote silti on ja jättää ihon ihanan pehmeäksi ja suklaantuoksuiseksi suihkun jälkeen. Levityksessä kannattaa sitten olla hieman varovainen, ainakin mikäli saunassa sattuu olemaan vaaleahko laudeliina. Eli ennen kun alat syyttämään puolisoa tai jälkikasvua ralliraidoista, muista Mellis (tahrat kyllä lähtee peruskonepesussa pois, no worries.)!
 
Näillä kolmella tuotteella ihoni on pysynyt tänäkin talvena niin hyvänä, etten aio enää joutua jatkuvan rasvailun oravanpyörään. Terve iho kyllä pysyy kunnossa, mikäli se saa ravinnosta kosteutukseen tarvittavat rakennuspalikat (runsaasti vettä, hyviä rasvoja, vitamiineja jne.). Tietenkin talvi on haastavaa aikaa kuivan sisäilman ja pakkasen takia, mutta olen huomannut ettei ihoa kannatakaan hoitaa ennakoivasti - vaan vasta sitten, kun se apua pyytää.

 

Share
Ladataan...

Pages