Ladataan...
All work, no play


On säkkipimeää. Tajuan näkyväni kauas kuin soihtu, otsalamppuni kanssa. Se, joka tuijottaa minua pimeästä, voi olla vaikka vain parin metrin päässä, enkä näkisi mitään. Sataa. Kuljen sateenvarjoni kanssa hermostuneena eestaas, kun kimppuuni äkkiä hyökätään. Myöhemmin urheilukellostani näkee, että syke pomppasi todella ylös.

Vietin muutaman illan oudoissa työtehtävissä. Olin "pelinhoitajana" pakopelissä, jossa pelaajien piti paeta asuntovaunusta. Ajoin vaunun syrjäiseen, pimeään paikkaan, ja ohjasin ryhmiä vaunuun. Väliajoilla olin ihan yksin. Pimeässä. Vesisateessa, jossa äänimaailma muistutti kauhuelokuvaa. Oksat rasahtelivat metsässä. Metsä korahteli ja kahisi ja velloi. Seisoin yksin aukiolla, turvattomana ja näkyvänä kuin majakka. Ympärillä ylleni kaartui mustaakin mustempi metsä.

Kun otin vastaan tämän työtehtävän, oli päivä. Kun asia realisoitui, oli iltapimeä. Myönnän, että pelkäsin. Osittain pelkäsin ihmisiä. Rikollisia, jotka vaanisivat minua, yksinäistä naista syrjäisellä paikalla, kaukana kaikesta. Enemmän kuitenkin pelkäsin jotain muuta. Kauhuelokuvien pellejä ja Blair Witchin noitaa. 

Varustauduin, toki. Kun jäin pelien välillä toviksi yksin, istuin autossa ovet lukossa. Samalla mietin kauhuelokuvien juonia. Autohan on niissä surmanloukku! En kuitenkaan voinut muutakaan. Pidin kädessäni pitkää rautaa, jolla asuntovaunun jalat veivataan alas. Mahtaisinko tappajaklovnille mitään? Yritin värvätä kaveria seurakseni, mutta hän ei uskaltanut tulla.

Viimeisenä iltana viimeisen pelin jälkeen ystäväni pelastivat minut. He saapuivat paikalle ja odottivat, kun lastasin vaunun ja nostin sen tukijalat ylös. Ilman heitä minut olisi kolkattu, raahattu kivenkoloon ja syöty elävältä. Henkilö kumartuu katsomaan, mikä auton alla kolisee, ja hänet kolkataan. Klassikko.

Mitä tästä opin? Ainakin sen, että pystyn voittamaan epärationaalisen pimeän pelkoni, jos on pakko. Opin myös sen, että lapsuusvuosien draculoiden ja hitchcockien jättämät jäljet ovat syvällä nelikymppisessä sielussani. Vilkas mielikuvitus ja tausta kauhun parissa ovat muuten lyömätön yhdistelmä henkilölle, joka asuu käytännössä keskellä metsää.

Pelkäättekö te?


(Ai niin se sateenvarjo ja hyökkäys. Kuljin vahingossa liian läheltä koivua, jonka oksat roikkuivat matalalla. Oksat "hyökkäsivät" sateenvarjooni ja olin saada sen kuuluisan p-halvauksen.)

Seuraathan minua Facebookissa: https://www.facebook.com/allworknoplaysuomi/

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play


Työni on kadehdittavaa. Ellen olisi minä, janoaisin olla. Voin herätä milloin haluan. Venyttää lounasta. Lähteä jumppaan kesken päivän. Tai pankkiasioille mummojen kanssa! Pääsen näkemään paikkoja, joita muut eivät. Saan reissata pitkin Suomea! Tavata ihmisiä, jotka oikein odottavat minun saapuvan.

Tässä eräänä tyypillisenä työpäivänä ajoin vain 290 kilometriä. Molempiin suuntiin oli liukasta, aamulla paistoi aurinko silmään. Olin juttukeikalla yhteensä aamuyhdeksästä iltaviiteen. Sen jälkeen aloitin varsinaisen työpäiväni tietokoneen ääressä. Siinäpä kouristelin iltakymmeneen. Eilen aloitin työt koneella hieman ennen kuutta, kotiin palasin erinäisten työhommien jälkeen hieman keskiyön jälkeen.

On tämä freelancerin työ helppoa. Ja ennen kaikkea ihanaa, kun saa päättää itse omista aikatauluistaan.

Iloa viikonloppuunne!

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play

Tänään minun oli vaikea pysyä housuissani, kun Otavan kirjaluettelo keväälle 2018 ilmestyi. Luettelossa kerrotaan vaikka mistä kiinnostavista kirjoista, mutta tärkeintä tänään minulle on se, että omakin kirjani on tuossa opuksessa. Keväällä nimittäin ilmestyy kirjoittamani tarinallinen tietokirja julkkisaasi Sumu Sireenistä. Elämäkerraksikin kirjaa voisi kutsua.

Kaikki, kenelle olen kertonut tästä, ovat nauraneet. Eivät pilkallisesti, vaan epäuskoisesti. Siis kenestä teet kirjan? Mistäkö, aasista? No, he jotka tuntevat Sumu Sireeni -ilmiön, eivät naureskele. He, jotka ovat jamesherriotinsa lukeneet, tietävät, että eläintarinat voivat olla sekä liikuttavan ihania että informatiivisia. Tähän Sumu Sireeni -kirjakin tähtää. Ja kohdelukijat ovat aikuisia ja lapsia. (Muuten lisätään vielä, että nauru on toki paljon parempi reaktio kuin vaikkapa itku, hehe.)

Eräs kirjoittajatoverini sanoi, että jos aloittaa kirjailijanuransa tietokirjailijana, sellaisena ura myös jatkuu. Jos esikoiskirjasi on lastenkirja, sitä tietä ollos jatkava. Dekkaristi kirjoittaa dekkareita iäti. Ja niin edelleen. Tuo kuulostaa aika mälsältä. Eikö muka Jussi Valtonen voisi hypätä välillä chick litin puolelle? Eikö meillä ole lupa odottaa Laura Paloheimolta feminististä manifestia? Onko täysin poissuljettua, että Miki Liukkonen kirjoittaisi tietokirjan maamme perhoslajeista? Entä missä viipyy Ilkka Remeksen self-help -opas?

Onneksi on monenlaisia poikkeuksia. Esimerkkejä siitä, että genrestä toiseen voi hypellä. En nimittäin ihan heti osannut odottaa Antti Nylénin kirjoittavan lastenkirjan possuista. Mutta niin hän tekee. Tämän voimme todeta tuosta yllämainitusta Otavan luettelosta sivulta 96. 

Itsekin haluan aion kirjoittaa vielä ainakin murhista, syrjähypyistä ja avioerosta. 

Seuraathan minua Facebookissa:

https://www.facebook.com/allworknoplaysuomi/

Share
Ladataan...

Pages