Ladataan...
All work, no play


En jostain syystä pääse kirjautumaan Facebook-tililleni. Näin jatkui koko eilisen päivän, ja tilanne on yhä sama. Eilinen olikin mystisen tehokas työpäivä. Vaikka ajattelin ystäviäni monta kertaa, en päässyt katsomaan Facesta, mitä heille kuuluu. Tiedän yhden palanneen pitkästä reissusta, toisella olevan päällä jännittävä työasia ja kolmannella dramaattinen hiustyylin muutos. Mutta olen tästä kaikesta aivan pimennossa. Tuliko mieleen soittaa kavereille? No tuli, mutta ei ollut sitten sopivaa hetkeä. Facebookin selailuunhan on aina sopiva hetki.

Hesarissa oli toissapäivänä juttu murrosiästä. Kiinnostava juttu, kannattaa lukea täältä. Mutta minä jäin miettimään jutussa mainittua sivujuonnetta (suora lainaus jutusta):

"IHMISET elävät jopa apinoille epätavallisen suurissa yhteisöissä. Brittiläinen antropologi ja evoluutiopsykologi Robin Dunbar on esittänyt, että ihmisen sosiaaliseen verkostoon kuuluu keskimäärin noin 150 henkeä. Tämän verran pystymme ylläpitämään henkilökohtaisia suhteita ja hahmotamme vielä myös verkoston keskinäiset suhteet. Luvulle on saatu tukea niin Facebook-kaverisuhteita kuin muinaisten ihmisyhteisöjen kokoluokkaa tutkimalla."

Siis jo muinaisella ihmisellä, jolla ei ollut Facebookia, oli 150 ihmisen verkosto ympärillään? Siis ihmisiä, jotka hän oikeasti tunsi. Kuulostaa suurelta luvulta. Itselläni on 276 Facebook-kaveria, mutta nykyään en tunne kovin hyvin heistä kaikkia. Kun Fb aloitti, otin kavereiksi vain oikeasti kavereita ja päivittäisiä tuttuja esim. töistä. Nykyään listalla on monenlaisia ihmisiä yhteistyökumppaneista entisiin työtovereihin. Olen kuitenkin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tavannut heidät kaikki.

Mitäkö siis tästä verkostosta ajattelen? Että on mullistavaa, että seuraan päivittäin noin monen ihmisen elämää. Tai no, Facen algoritmien vuoksi kaikkien päivitykset eivät minulle näy, mutta useiden kymmenien kuitenkin. Miten vaivatonta! Mutta onko se tarpeellista? Ennenkin selvisin ilman sitä tietoa, että entisen kollegan vauva on aloittanut muskarin. Toisaalta, liekö tiedosta haittaakaan. Maailma muuttuu, enkä enää (usein) kaipaa aikaa, jolloin bussipysäkille ei-ilmaantuneen kaverin tavoitti vasta, kun käveli takaisin kotiin ja soitti lankapuhelimella kyselläkseen, minne jäit.

Se on kuitenkin ainakin omalla kohdallani varmaa, että sosiaalinen media ei ole lisännyt todellisia ystävyyssuhteita. Minulla on edelleen vain muutama ihminen, joille voin hädän hetkellä soittaa. Ja vain muutama, joka soittaa hätänsä hetkellä minulle. Joku joskus määritteli tosiystäväksi sellaisen, jolle voi soittaa vaikka keskellä yötä. Minulla on aina puhelin kiinni öisin, joten tällä määritelmällä en voi olla kenellekään tosiystävä. 

Kavereiden määrästä muuten, tai verkostosta, vielä. Usealla meistä on yli 500 naamaa Facebookissa, eikä tällöin varmaankaan ole mahdollista tuntea tai tunnistaa heistä kaikkia. Minua tuo ajatus vähän ahdistaa. Ehkä ei pitäisi niin kovasti kiinnittyä Facen kaveri-termiin, vaan ajatella sitä enemminkin LinkedInin connectionina. Toisaalta itse päivitän Facessa asioita, joista kertoisin kavereille, en työverkostolle. Osittain ne menevät nykyään päällekäin kai aika monella. Jotkut ovat myös viitseliäitä, ja jakavat tietyt facejuttunsa vain osalle porukasta. Itse en ole ainakaan vielä jaksanut rajoittaa näkyvyyksiä.

Minulla on pieni maatiaiskanaparvi. On tutkittu, että kana tunnistaa vain 30 lajitoverinsa kasvot. Joidenkin tutkimusten mukaan luku voisi olla jopa 150. Ajatelkaa, kana tunnistaa 150 muun kanan naaman! Jos avuksi tulisi kanojen Fb, luku olisi varmasti suurempi. Minä en tunnista kanoistani naamasta/ulkonäöstä kuin muutaman.

Millaista sosiaalista rinkiä sinä olet ympärillesi kehrännyt?

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play


Opettajathan saavat kesän ajaltakin palkkaa, vaikka lomailevat. Tai siis heidän liksansa jaetaan 12 kuukauden ajalle, oli lomaa tai ei. Sijaisopettajat eivät kesäajan palkkaa kuitenkaan saa. Vaikka olisivat työskennelleet koko lukuvuoden ajan. Joka kevät tästä sanomalehtien palstoilla keskustellaan, mutta muutosta ei ole näköpiirissä.

Mielestäni on todella epäreilua, että opesijainen jää kesäajaksi nuolemaan näppejään, kun vakinainen viranhaltija "palaa töihin" kesäksi (ehkä vanhempainvapaaltaan tai muulta) ja nostaa siltä ajalta palkan. Miten tämä voi olla mahdollista? Todellakin kuulostaa täysin epäreilulta tilanteelta. Miten tuollainen vakinainen viranhaltija edes kehtaa toimia noin, jotkut vetoavat. Lain mukaan hänellä on siihen oikeus, koska opettajilla ei ole vuosilomaoikeutta kuten muilla viranhaltijoilla - lomaa ei voi siis kerryttää ja lykätä. Siksi on kohtuullista ja oikein pitää lomansa kesällä, vaikka vakkareita usein syyllistetäänkin tästä. Tiedän myös opettajia, jotka eivät näin toimi, vaan he kokevat että sijaisensa on ansainnut kesältäkin palkkansa. He siis hyvää hyvyyttään luopuvat omastaan. Toisaalta olen kuullut tilanteista, että jos vakkari ei huoli kesäpalkkaa, sitä ei myöskään makseta sijaiselle (jonka työsopimus pannaan katkolle kesän ajaksi), vaan kunta pitää rahat itsellään. Tämäkin kuulostaa aika kestämättömältä. Syyllinen tilanteeseen ei ole vakituinen ope, eikä sijainen, vaan työnantaja ja koko lainsäädäntö opettajien palkkaukseen liittyen.

Olen aikonut kirjoittaa tästä open kesäpalkka -aiheesta jo pitkään, mutta nyt kun entinen kollegani, sittemmin asiakkaani ja nyttemmin erityisopettaja Ari kirjoitti vähän samasta asiasta mainiossa blogissaan. Hän tuo esiin probleeman, jossa sijaisopettajat kitkuttelevat sijaisuuksien toivossa useita vuosia ilman vakipaikan realistista mahdollisuutta. Ja ovat siis kesät työttöminä. Aivan hiljakkoin luin eräältä keskustelupalstalta alanvaihtoaiheista ketjua, jossa sijaisopettajana Helsingissä vuosia toiminut aineenopettaja aikoi hakeutua uuteen ammattiin. Ei kestä enää sijaisrumbaa ja kesien köyhyyttä.

En tiedä, mikä olisi reilu ratkaisu. On esitetty, että sijaisen pitäisi saada kesäpalkka, mutta vakinaisen opettajan esimerkiksi vuosilomakorvaus. Luulisi, että tällä tavalla saataisin pidettyä sijaisetkin tyytyväisinä, sitoutuneempina jatkamaan sijaisuutta mahdollisesti vielä seuraavan lukuvuoden. Opettajien palkkaussysteemi on käsittääkseni kuitenkin siksi monimutkainen, etten ala tässä lonkalta toimintaehdotuksia tekemään.

No, monella muulla alalla vakituinen paikka tai virka on täysi mahdottomuus muutenkin, joten siitä ei edes haaveilla. Muutenkin tunnustan aika ajoin kadehtivani opettajaystäviäni. Heitä, joilla on se vakipaikka. Lyhyet työpäivät, pitkät lomat... Toisaalta taas parin opesijaisuuskokeilun perusteella olen aika varma, ettei minusta olisi opettajaksi. Ei ainakaan lasten ja nuorten. Aikuisten opettamisesta sitä vastoin olen haaveillut, ja olen hakenut opettajakorkeakouluunkin, jotta voisin pätevöityä viestinnän opettajaksi. En kuitenkaan pääse kouluun, sillä minulla on aivan liian vähän opettajakokemusta. Kuten Ari blogissaan kirjoittaa, opettajan työssä tai opettajakouluunkaan hakevilla muuta työkokemusta kuin opetustyön ei arvosteta yhtään. Tämäkin tuntuu aika takapajuiselta näinä aikoina, kun koko ajan painotetaan enemmän yritysten ja oppilaitosten yhteistyötä.

Minä yrittäjänä en tietenkään voi mistään lomista ja loma-ajan palkoista unelmoida. Moni kollegani painaa duunia keväällä niska limassa, jotta voisi toukokuussa tienattujen rahojen turvin vetää lonkkaa heinäkuussa. Näin teen myös itse. Heinäkuussa tosin alallani on muutenkin hiljaista kuin huopatossutehtaassa eli keikkaa ei juuri ole, vaikka sitä haluaisikin.

Ammatinvalintakysymyksiä, sanoo opettajantyössään viihtyvä ystäväni. Aivan oikein.

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play


Olen muuttanut elämässäni useita kertoja. Nopeasti laskemalla lähtöjä on ollut ainakin viisitoista. Muutoissa on ihanaa, että tulee käytyä läpi länsimaisen nykyihmisen ongelmakohtaa eli tavarapaljoutta. Usein muuttojen yhteydessä kamaa siirtyy kierrätykseen messeviä määriä, ja uudessa kodissa vallitsee edes hetken ajan järjestys. Toki aina on myös niitä banaanilaatikoita, joita tulee vain siirrettyä asunnon verkkokellarista toiseen, avaamattomana. Tärkeät gradupaperit. Kirjoja. Rullaluistinsuojia ym. Kasetit.

Nykyään asun omakotitalossa, jossa tila ei heti lopukaan. On erityinen romuhuone (ja piharakennuksissa useita), jonne voi työntää vähän homeisen teltan, vetoketjunkorjausta odottavat fleecet, hieman vanuneet halpakaupan printtipaidat, liian kapeakärkiset kengät, ihankivat muovitakit ja mitä tahansa muuta. Itseään voi huijata nykytrendin mukaiseksi karsijaksi, vaikka oikeasti on hamsteri. Tai en edes ole sitä. Minua ahdistaa tieto siitä, että kodissani tiettyjen kaappien ovia ei kannata avata, tai kama tursuaa lattioille. 

Pyhä päätökseni onkin, että tänä keväänä käyn läpi romuhuoneeseen työnnetyt laatikot, erityisesti vaatelodjut, ja vien pois kaikki vaatteet, joita en ole käyttänyt viiteen vuoteen. Useimmat vaatteet kyllä mahtuvat, sillä olen melko lailla pysynyt yhes koos, mutta mitäkö ihmettä teen näin suurella vaatevarastolla? Etenkin kun suurin osa niistä vaatteista on hankittu ajalta, kun kärsin nuore(hko)n ihmisen shoppailumaniasta ja ostin halpavaatetta. Oikein hävettää, miten runsaasti alekorirättiä minulta löytyy. Sitä samaa kirppiksetkin usein pullistelevat. Maailma hukkuu vaatevuoriin. Enää en ole vuosiin kasvattanut tuota vuorta - hankin enimmän osan vaatteistani kirppikseltä tai kavereilta. Tai haen romuhuoneestani.

Ne muutamat laadukkaat asusteeni toki pidän. Esimerkiksi 70-lukulainen viininpunainen mokkatakki, jonka repsottavaa taskua en tullut koskaan korjauttaneeksi. Vaikka takkia en ole vuosiin käyttänyt, se on niin laadukas että ehkä periytän sen omalle lapselleni.

Kollegani Laura Pörsti kirjoitti blogissaan vaatteiden ja muiden kamojen kierrätyksestä kirppiksillä niin, että tavarasta saa myös mininmaalisen korvauksen. Vaihtoehtona sille, että roudaa ylijäämät ilmaiseksi kierrätyslaatikkoon. Olen se henkilö, joka ei jaksa laputtaa, hinnoitella, ottaa kuvia ja kuvailla kainalo-helma-päärme-sisäpituus-resorinleveys -mittoja mahdollisille ostajille. Annan itselleni turhat tavarat pois ilmaiseksi. Siis ainakin ne, joista saatavat pennit olisivat kovin vähäisiä käytettyyn aikaan nähden. Loppuja hilloan kai maailman tappiin asti romuhuoneessa malliin "joku voi tätä joskut tarvita".
 

Share
Ladataan...

Pages