Ladataan...
All work, no play

Tämä se on kunnon Insta-moment, pakko pysähtyä kuvaamaan. Hei odottakaa, nyt on täydellinen valo - kävelkää uudelleen siitä ja jutelkaa samalla! Heiiii... tämä on saatava kuvaan, kato silleen kun äsken katoit! Kuulostaako tutulta? Päänsisäisiä ja vähän -ulkoisiakin mietteitä lenkillä, matkalla, luontoretkellä. Vaikka en edes ole ahkera instailija tai kuvien jakaja muuallakaan somessa, huomaan silti kuvauspakon määrittelevän kulkemistani. Olen ottanut tavaksi jättää kännykän kotiin, kun lähden hevosen kanssa metsään tai koirien kanssa lenkille. Kun kuvausmahdollisuutta ei ole, en tule miettineeksi koko ajan kuvakulmaa ja täydellisiä tallennettavia hetkiä.

Kun eiväthän ne edes tallennu, kuten Hesarin Terveys-sivujen jutussa Jätä lomalla kamera kotiin kirjoitetaan. Kuvien räpsiminen heikentää muistamista ja itse tilanteesta nauttimista. Tämän allekirjoitan täysin! Onko mitään hölmömpää kuin askaroida heikkolaatuisia kuvia ottavan kännykän kanssa, kun silmien edessä avautuu upea luontonäytelmä. Josta nauttiminen sellaisenaan jättäisi paljon syvemmän tunnemuiston kuin tilanteen tihrustaminen jälkikäteen kuvasta ikinä. Ja vaikka kuva olisi laadukaskin - pitääkö aina kuvata?

Sama pätee työhön. Työssäni saan usein nauttia juttukeikasta valokuvaaja mukanani. Tällöin saan paljon enemmän irti itse keikasta. Kuvaussession seuraaminen antaa paljon lisäinformaatiota kuvauskohteesta. Näen, millaiset välit kuvassa toisiaan lähestyvällä pariskunnalla mahtaa olla. Näen, kumpi on kuvaan tulevan koiran pomo, näen, miten pariskunnan välejä jäytää keskenjäänyt terassi ja millaista on heidän keskinäinen vitsailunsa. Jos kuvaan itse, en näe mitään.

Blogit ja somefeedit täyttyvät erityisesti matkakuvista. Jokainen käänne kuvataan lentokenttälatesta hotellihuoneen tyynynpäälliskarkkeihin ja taas kentän matkalaukkuhihnaan. Onko tämä kuvaamispakko muuttanut olennaisesti koko matkustamiskulttuuria ja matkustamisen kokemusta? Kun ennen lähetettiin reissusta postikortti, nyt eletään hetki hetkeltä koko matka yhdessä someseuraajien kanssa.

Ja haalistaako kuvavirta aidot muistot? Itse muistan parhaiten tilanteet, joissa en kuvannut. Kuten sen kevättalven iltapäivän, kun laukkasin puuterilumista metsätietä. Valo sirottui oksien välistä niin, että hevoseni punertava harja näytti syttyneen tuleen. Tunsin huolien putoavan selkärangastani ja hajoavan sumuksi tuuleen. Kuvaa tästä ei ole, mutta onhan se. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play

My 12 o´clock lunchmeeting yesterday. We had fresh air (shared a plate). And she had some hay, I felt like having a cup of coffee and a veggiesandwich. 

En tiiä yhtään miksi kirjoitin kuvatekstin englanniksi. Mutta syy, miksi aloitan tänään hevosen kuvalla, on eilen vellonut keskustelu siitä, että julkkis haukkui toista rumaksi, ja useat muut julkkikset tästä suivaantuivat. Mikä aivan oikein olikin. Jos joku ei tiedä, kyse on tästä jutusta. Oma mielipiteeni tietenkin on, että Maria Veitola on upea, ja Anu Saagim käyttäytyi typerästi.

Se, mikä tästä jäi mieleeni oli toimittaja Katja Ståhlin kommentti: "Miksi ihmiset on noin hirveitä? Mä en kestä. Ja kas! Vietänkin kaiken vapaa-aikani eläinten kanssa." Kommentti oli osuva ja puhutteleva, sillä itsekin vietän paljon aikaa eläinten kanssa. Ja ilman niitä olisin varmasti paitsi aivan sietämätön ihminen, myös henkisesti ja fyysisesti romuna.  Kuvassa oleva heppaseni kiskoo kyllä minusta parhaat puolet esiin, sillä kärttyilyä se ei siedä yhtään. Hevonen on ihmeellinen! Jos menen sen kanssa maastoon pahalla päällä, mieleni on pakko kääntyä pian hyväksi. Jos jatkan mököttämistä, projisoi hevonen sen heti takaisin. Hevoseni on kuin jonkin sortin mindfulness-guru, joka pakottaa keskittymään hetkeen ja päästämään irti kaikesta ahdistavasta edes hetkeksi.

Olen usein ajatellut, että suorastaan lääkitsen itseäni eläinseuralla. Kun on stressiä ja huonosti nukuttuja öitä, lenkki koiran kanssa auttaa aina. Tai vaikka sohvalla makoilukin koiraa silitellen. Tämä on ihan taikaa. Ilman koiraa - no, en ole edes kokeillut. 

Mitäköhän taikaa nämä vuohet saisivat aikaan vaikka Anu Saagimin kanssa? Jos Anu heitä dissaisi, nauraisivat partoihinsa.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play

Kuvassa on bloggaajan näkemys sisäänpäin käännetyistä jalkateristä. Pahoittelen, jos joku tulkitsee piirroksen lapasiksi. 

Hesarissa oli mielenkiintoinen juttu tutkimuksesta, joka käsitteli virtuaalista kiusaamista. Tai virtuaalinen syrjintä se termi oli. Virtualinen porukasta eristäminen tekee surulliseksi ja nakertaa itseluottamusta niin, että se vaikuttaa oloomme ja käyttäytymiseemme myös todellisessa elämässä, Kirsi Heikkinen kirjoittaa.

Juttua lukiessani en voinut olla miettimättä somea ja blogimaailmaa. Myös täällä voidaan kokea virtuaalista eristämistä. Jos kukaan ei paina sydämenkuvaa? Jos kukaan ei koskaan seuraa eikä kommentoi? Lilyssä on tämä sydänjuttu, joka tuntuu mittarilta, jonka lukemat myös muut näkevät. Eikö kukaan ole painanut? Voi ei. (Useilla muilla blogialustoilla ei muuten ole tällaista. Silloin vain kommenteilla on väliä.)

Bloggaajat ja oikeastaan kaikki somen päivittäjät altistavat itsensä virtuaaliselle syrjinnälle. Oikein hakemalla haetaan sitä epäonnistumisen mahdollisuutta. Kukapa voisi väittää, ettei iloitsisi Fb-päivityksensä peukuista tai Insta-kuvan sydämistä. Eri asia sitten on, kuinka moni meistä antaa tuon tykkäämisten tykytysten vaikuttaa mielialaansa enemmänkin.

Tosin ainahan voi pitää blogia, mutta torpata sieltä vastavuoroisuuden mahdollisuus. Vaikka se on mielestäni yksi blogien ominaisuus. En mainitse mitään nimiä mutta Timo Soini.

Haluan myös sanoa kannustavan ajatuksen heille, jotka kokevat etteivät saa virtuaalista vastakaikua ulosanneilleen. Blogeja on niin huima määrä, että ehkä tekstisi ja kuvasi vain hukkuvat virtaan? Tai ehkä kirjoitat aiheista, joiden lukijakunta ei ole sen tyyppistä, että painelisi mitään sydämiä. Ja ehkä sydämen painaminen ei oikeastaan useimmille ihmisille tarkoita mitään. Se on automaatio, lukukuittaus. Ei lämmin halaus tai osoitus siitä, että lukija on todella pysähtynyt ajatuksesi äärelle ja saanut siitä itselleen jotain. Klik klik klik minäkin klikkailen somevirtaani pitkin päivää, enkä suurimmasta osasta muista tai omaksu yhtään mitään. Tällainen viestitulvan harjalla surffaaminen on virtuaalielämälle ominaista.

Lukiessani muutama viikko sitten Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi-kirjaa (Tammi 2016) minun piti jo tästä kirjoittaa, mutten oikein saanut aiheesta postausta aikaan. Kirjassahan päähenkilö bloggaa, ja tekee sen oikein överisti. Vahva lukusuositus, mutta en aio tässä paljastaa kirjan juonesta sen enempää. Kuin että kirjassa ihmeteltiin blogikuvien perusposeerausta: alaspäin suunnattu katse ja sisäänpäin kääntyneet jalkaterät. Tätä ei kirjassa bloggaamista tarkasteleva tutkija ymmärrä. Mistä se tulee? 

PS. Näin milleniaali-sukupolveen kuulumattomana en malta olla muistelematta vanhoja ns. hyviä aikoja. Oman suosion mittaaminen niin raadollisella tavalla kuin nyt, ei ollut edes mahdollista. En keksi entisvanhasta mitään vastinetta tykkäyksille ja peukutuksille. Jos olisin vienyt koulukuvani T-marketin ilmoitustaululle, olisiko sen alle tullut kannustavia vai ankeuttavia viestejä? 
 

Share
Ladataan...

Pages