Ladataan...
All work, no play

Myönnän, että toimittajana minun olisi pitänyt perehtyä aiheeseen ennen kuin kirjoitan siitä. Ehkä tämä kaikki on jo tehty. Mutta jos onkin, ei ainakaan niin hyvin, että asia olisi minun tietooni tullut.

Olen fanaattinen kirjafani. Luen paljon, romaanikirjallisuutta ja tietokirjoja. Kuuntelen äänikirjoja autossa, yöpöydällä on aina kirja kesken, katselen televisiosta kirjallisuusaiheisia keskusteluohjelmia, olen ollut mukana romaanihenkilöitä eläväksi tuovassa kirjassa. Olisin taattua kohderyhmää, jos kirjan oheistuotteena olisi kirjan soundtrack. Onko tällaista tehty? Hatarasti nyt muistelen, että kollektiiviteos Pirunmeren yhteydessä olisi julkaistu soundtrack... Mutta tässä on valtavasti potentiaalia! Soundtrack voisi koostua biiseistä, joita kirjailija kuunteli kirjoittaessaan. Toinen, parempi vaihtoehto, olisi koota biisilista musiikista, joka kirjassa soi. Lukija voisi laittaa välillä kirjan pois ja kuunnella juuri lukemaansa kohtaukseen sopivan musiikin. Äänikirjassa tämä olisi teknisesti helposti toteutettavissa.

Voisin ostaa myös romaanihahmon kuvalla varustetun t-paidan. Okei, näitähän on, mutta vasta, kun  kirjasta on tehty leffa. Se on eri asia. Tarkoittamani kuva voisi olla jotenkin viitteellinen, tai vaikka piirros. Kyllä Annika Bengtzon tai Kafkan Muodonmuutoksen Gregor olisivat päheitä valkoisen t-paidan rintamuksessa. Myös sitaatit kirjasta olisivat hyvä kuva-aihe. Tällaiset fanipaidat varmasti saisivat ostajakuntaa. Kirjallisuushipsterit ovat maksukykyistä porukkaa, ainakin mitä tämänsorttiseen ostosteluun tulee.

Lisäksi on muita mahdollisuuksia. Mikä ettei käyttää lukukokemuksen ohella lisättyä todellisuutta teknologian avulla? Entä jos kirjan hahmo ilmestyisikin virtuaalisesti eteesi, kun kävelet Turun tuomiokirkon juuri siihen kohtaan, jossa murha tapahtui? Okei, en ole varma haluanko tällaista - lukukokemuksen täydentäjä on mieluummin oma mielikuvitus kuin virtuaaliukkeli, mutta joku voi kiinnostua tästäkin.

Toteuttajaihmiset: ottakaa yhteys, jos haluatte messeviä lisäideoitani tämän kaiken tekemiseen! Ohessa (video yllä) muuten itse tekemäni (kröhöm) kirjatraileri ystäväni Päivi Artikaisen mainiolle esikoisromaanille. Kirjatrailerithan ovat yleistyneet viime vuosina aivan valtavasti. Katseletteko yleensä niitä? 

 

Rakkaani romaanihenkilö -kirjan julkkareissa haimme netistä sopivia kuvia romaanihahmoihin liittyen, tulostimme ja kehystimme ne. Juhlissa juotiin romaanihahmojen nimikkodrinkkejä ja natustettiin Annika Bengztonin lempikarkkeja. Ah, tämä romaanihahmojen maailmaan hyppääminen on niin innostavaa. Tuotteistetaan se! (Kuva: Pirjo Syrjälä).

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play

Jätän tähän vain pari työ/työstressi/työn imu -aiheista linkkiä, ja kommentoin ihan pikaisesti. Pikaisesti siksi, että sen tuhannen deadlinea painaa kalenterissa juuri nyt, enkä ehdi blogata.

Teppo Kuittista on siteerattu nyt pitkin keskustelupalstoja ja iltapäivälehtiä, sillä hän soimaa suomalaisten työmoraalia ja sanoo, että jenkeissä kaikki kyllä vastaavat iltaisin työpuheluihin, koska se on pelin henki. Jutussa myös sanotaan, että tietoisuus siitä, että ei voi jäädä työuupumuslomalle, suojaa työuupumukselta. Tämän allekirjoitan näin freelancer-yksinyrittäjän näkökulmasta täysin. Tämän logiikan mukaan en koskaan sairastu keikkapäivänä enkä oikeasti koskaan pala loppuun, vaikka tuntuu siltä. Koska se ei ole vaihtoehto. (En silti suurin surminkaan ihaile jutussa kuvattua amerikkalaista työkulttuuria, enkä pidä terveenä tilannetta, jossa ihminen jatkuvasti kokee musertuvansa töidensä alle.)

Hupparihörhö Sami Kuusela puolestaan kirjoittaa kiinnostavasti hänkin. Erittäin virkistävä näkemys siitä, ketkä ovat niin etuoikeutettuja, että oikeasti rakastavat töitään.

Linkki Hesarin juttuun.
Linkki Hupparihörhön tekstiin. 

Share
Ladataan...

Ladataan...
All work, no play


Writer´s block on minulle kirjoittajana tuttu termi, mutta on kuulemma olemassa myös Insta Block. Eli sitä poteva henkilö ei vain keksi mitään kivoja ideoita heitettäväksi Instagramin kauniiseen kuvavirtaan. Antakaapa kun kerron omia kokemuksiani hyvin tuoreena Instagramin käyttäjänä. Ne nimittäin ovat hämmentäviä.

Olen postannut Instagramiin alle kaksikymmentä kuvaa. Olen aikaisemminkin yrittänyt Instaan heittäytyä, mutta en ole tajunnut ideaa. Kauniita kuvia lävähtää verkkokalvoille kiihtyvällä tahdilla. En ehdi pysähtyä yhdenkään kuvan äärelle, kun seuraava jo kurkkii ruudun alareunasta. Monessakaan kuvassa ei ole kuvatekstiä, ja näin jään katselijana tyhjän päälle. Mitä minun pitäisi ajatella tästä auringonkukan kuvasta? Se on sievä, mutta - mitä? Minä mielikuvitukseton rassukka jään ihan heitteille. Lisäksi en aina hahmota, kenen julkaisema kuva on. Ihmisillä on mielikuvituksellisia Insta-nimiä, joista en hahmota, kenestä on kyse. Olen entistä enemmän heitteillä. Jos edes tietäisin, että kukan kuvan jakoi Pekka eikä Liisa, voisin saada jotain tukea ajatuksilleni. Mutta ei. "Seuraa mua Instassa" ei meinaa mitään - eihän Instagramin feedin kautta voi mitenkään seurata ihmisen tekemisiä tai ajatuksiakaan. 

En siis ymmärrä Instagramia. En saa siitä mitään. Se tuntuu olevan täynnä epäinformatiivista kauneutta, mutta kovin toisteista sellaista. On lattemukeja, varvastossuvarpaita, filtteroituja auringonlaskuja, yksityiskohtia haljenneesta vanhasta kannusta. Vähän tylsistyttää. Jos kiinnostunkin tuttujen kuvista, parhaimmat olen jo nähnyt Facebookin puolella, ja siellä yleensä itselleni tärkeän tekstin kanssa. Lisäksi Instan ylihelppo kuvanmuokkaus houkuttelee ihmisiä vääristämään kuvista ylimaallisia. Minä taidan pitää enemmän todellisuudesta. Vaikka muokkasinhan omiakin kuviani, toki.

Joka tapauksessa Instagram ei toimi minulla, kuvat menevät hukkaan, kokevat inflaation. Ne eivät tarjoa minulle riittävästi tarinoita. Taidegalleriassa toki, ja vaikka kuvakirjassa, mutta Instagramin formaatissa eivät. Jos haluankin katsella inspiroivia kuvia näppärästi, voin laittaa Googlen kuvahakuun sanaparin great libraries. Niin näen koreita, inspiroivia kuvia. Jos haluan todella nauttia kuvista, hakeudun valokuvataiteen äärelle. Tai kuvajournalismin. Osaan kyllä antaa arvon hyville kuville, siitä ei ole kyse.

Käykö Instagramille kohdallani kuten Twitterille? Luovuin jälkimmäisestä ainakin toistaiseksi. Tubettajia en ole vielä edes alkanut seurata.

Voihan muuten olla niinkin, että kyse ei ole siitä, että Instagram olisi minulle(kaan) huono kanava. Ehkä kyse on siitä, että se on jo liikaa. Blogit, nettilehdet, keskusteluryhmät, Facebook, LinkedIn... monikanavaisuuteni on jo kapasiteettini rajoilla. Huomaan joka viikko miettiväni, että poistuisin joistakin kanavista kokonaan. Vähiin ne kyllä tätä menoa käyvätkin.

Miten te Instargramin kuvavirrasta nauttivat oikein teette sen? Mitä saatte irti kuvista? Olenko vain ihan pihalla?

Share
Ladataan...

Pages