#uraoivallus Kun unelma-ammatti kariutuu

Alohair

Olen opiskellut kaksi ammattia,sekä tekstiiliartesaanin että parturikampaajan tutkinnot on taskussa.Parturikampaaja oli eräänlainen unelma-ammatti ja tavallaan on vieläkin.Etsin nyt keinoa toimia alalla ilman varsinaista liiketyötä,en vaan ole löytänyt omaa väylääni vielä.Haluaisin työskennellä hius-tai kauneudenhoitoalalla  koska omaan paljon tietotaitoa ja vielä enemmän innostusta!

Kirjoitin marraskuussa 2016 kun aihe oli vielä tuore ja kipeä asiasta näin:

"Ajattelin jo ala-asteikäisenä että minusta tulee kampaaja. Kesti kuitenkin tovin ja muutaman mutkan verran että lähdin alaa opiskelemaan. Hain heti yläasteen jälkeen opiskelemaan parturikampaajaksi ja pääsinkin sisään mutta päädyin käsi-ja taideteolliseen opiskelemaan tekstiilialaa.

Sain opiskelut päätökseen, tein töitä ja kävin ammattikorkeassakin pyörähtämässä välissä ajatuksena vaatesuunnittelijan ura. No ei minusta vaatesuunnittelijaa tullut vaan päädyin käsityöntaiteen perusopettajaksi. Kuitenkin ajatus tukkataituruudesta oli vielä päässä ja hainkin kouluun Lahteen ja pääsin sisään. Muutin Lappeenrannasta opiskelupaikan perässä Suomen Chicagoon ja pari vuotta opiskelin samalla töitä tehden ja tutkinto oli handussa. Olin todella epävarma taidoistani opiskellessa ja osittain siksi että olin aikuinen, joka katsoi hieman kriittisemmin maailmaa ja osaksi siksi että luokanopettajani oli mestari lyttäämään onnistumisen tunteita.

Kuitenkin kun valmistuin, olin pisteessä jossa sain kolmesta työpaikasta valita parhaimman. Jäin harjoittelupaikkaani töihin, jossa oli todella loistavia pitkän linjan kampaajia kannustamassa ja tsemppaamassa uran alkuun. Muutin kuitenkin piakkoin miehen takia eri paikkakunnalle ja koin kulkemisen ja pitkät päivät liian raskaiksi. Onneksi uudelta paikkakunnalta löytyi duuni alalta nopeasti. Hetken aikaa työskentelin ongelmitta ja nautin alasta suunnattomasti. Työkaverit oli mahtavia ja töissä oli kivaa. Asiakkaat oli ihania ja koin päivittäin tunnetta että olen oikealla alalla.

Kunnes pikkuhiljaa huomasin että huimaa aika ajoin. Työpaikalla kaikki välillä vaan pyöri silmissä, vaikka kuinka seisoin paikallani.Ajattelin tyhmänä että olenhan aikamoisten höyryjen ympäröimänä ja kuuluu juttuun, ei hätää. Huimaus jatkui ja pikkuhiljaa pää oli koko ajan kipeä, mutta kuittasin senkin särkylääkkeillä. Tajusin että niskat on jumissa ja venyttelin silloin tällöin. Jossain kohtaa havahduin siihen että oikea käsi ja sormet alkoivat puutua, koitin ravistella kättä asiakkaiden välissä ja ajattelin että se menee ohi. Yksi aamu kädessä ei kuitenkaan pysynyt edes kahvikuppi ja kiidin lääkäriin. Kaulalla oli jokin hermo niin jumissa että vaikutti koko käteen. Olin noin kuukauden sairaslomalla joka oli järkyttävää aikaa, olin kolmiolääketokkurassa tovin kunnes kieltäännyin syömästä niitä kun tuntui että pään sisällä hajoilee palikat toden teolla.

Jotakuinkin tilanne normalisoitui ja palasin töihin. Vastassa oli vakkariasiakas joka oli koko sairalomani ajan odottanut minun paluuta, tein asiakkaan sydän kurkussa hakaten ja toivoin että selviän siitä hetkestä. Asiakas ei tainnut huomata vielä siinä vaiheessa että jouduin pakottamaan oikean käteni mukaan mutta enää fööniä en saanut kannateltua loppuun saakka. Asiakas poistui kuitenkin tyytyväisenä ja peruin loppupäivän asiakkaat ja lähdin taas terveyskeskukseen. Olin vielä hetken sairaslomalla tämän jälkeen ja palasin töihin. Olin tässä kohtaa käynyt monella lääkärillä ja fysioterapia ja kineesioteipit oli auttanut.

Ongelma oli poissa, ja aloin taas nauttia työstä. Melkein kaksi vuotta olikin hyvin ja olin todella iloinen että olin taas työssä kiinni. No, pikkuhiljaa alkoi taas pääkipu vallata ja ennen kun tajusin itsekkään tilannettani,  ravasin hierojalla noin kaksi kertaa kuussa, joogasin ja venyttelin aamuin illoin. Hölläsin kylmägeeliä, söin magnesiumia ja yläkroppa oli suurimman osan aikaa teipattuna ja oikea käsi tuettuna jotta työ onnistui. Mutta työ onnistui. En kuitenkaan nukkunut kunnolla ja pikkuhiljaa suurin tavoite oli vaan selvitä seuraavasta päivästä. Viimoisen kuukauden ennen lopettamista mietin vain etten tahdo tehdä tätä enää.

Koko ajan enemmän tunne kasaantui kunnes yksi päivä olin töissä, listat täynnä, asiakkaat tehtävä ja minä vain halusin koko ajan pois sieltä. Yhtäkkiä tuntui että tukehdun. Koin jonkinsortin romahduksen ja itkin takahuoneessa siihen asti että mieheni haki minut pois ja vei lääkäriin. Itse väitin saavani paniikkikohtauksen mutta lääkäri totesi että yläkroppa on niin jumissa ettei enää happi kulje päähän ja paniikkikohtauskin tässä kohtaa olisi jokseenkin luonnollinen reaktio. Ihoni oli kauttaaltaan tulikuuma ja lihaksisto oli tulehtunut. Lääkäri asetti minut peilin eteen jotta näen kuinka ylävartalo näyttää runnoutuneelta. Oikean puolen olkapää on paljon korkeammalla kuin vasen koska tulehdus aiheuttaa turvotusta. Saan kasan lääkkeitä ja lähden kotiin toipumaan.

Aloitin fysioterapian kun tulehdus oli poissa ja aloin toipua, ravasin kolmen viikon aikana lähes päivittäin lääkärissä ja soittelin vähän väliä työnantajalle että saikku jatkuu. Ensinnäkin sairaslomalla olo oli kamalaa, tunsin että jätän työkaverit, asiakkaat ja työnantajan pulaan. Onneksi työkaverit jaksoi tukea ja tsempata ja työnantajakin oli todella ymmärtäväinen. Jotenkin olin kuitenkin tosi poikki ja pelkäsin sairasloman loppua ja töihinpaluuta ihan kamalasti. Taas kerran soitin työnantajalle että sairasloma jatkuu, olen 2 viikkoa poissa vielä- kunnes kuulin itseni sanovan että ja...irtisanon itseni samalla. En enää tule töihin.

Puhelun jälkeen pystyin hengittämään ja samalla meinasin tukehtua. Nyt se on liian myöhäistä ottaa takaisin noita sanoja. Kaduin hetken, samalla iloiten ja aloin hakemaan töitä muilta aloilta ja sainkin uuden työn lähes heti. Nyt jo olen kerennyt vaihtaa työtä kertaalleen ja nautin kivuttomasta elämästä. Tuntuu että ajattelen selvemmin, nukun paremmin sekä en mieti etukäteen tulevia työpäiviä eikä koko muu elämäni pyöri työstäpalautumisen ympärillä. Todella erikoinen tunne, hyvällä tapaa erikoinen. Samalla pettynyt etten pysty tai oikeastaan enää edes tahdo pystyä työhön minkä fyysinen kuormitus ei sovi minulle.  Aika tulee näyttämään mikä minusta isona tulee, toisaalta koominen ajatus olla 33v vuotias vailla päämäärää mutta meitä on tänä päivänä niin monta etten sen suhteen koe olevani elämässä jäljessä mistään. 

Mutta yhdestä asiasta olen varma, kivuton elämä on ihanaa."

Päätin jakaa hieman toisenlaisen uraoivallukseni,ei minulla ole neuvoja tai vinkkejä muille,tuntuu että olen itsekin hukassa vielä.Mutta sain taas omasta unelmastani kiinni kun tajusin ettei tämä ehkä olekkaan tässä,ehkä saan jalan jonkin toisen oven väliin.

 

 

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.