Ladataan...
Ananas ja Kookos

Huhuu, kyllä me täällä ollaan vielä.

On vaan ollut mahdottoman kiireinen tämä alkuvuosi. Jopa kaoottiseksi voisi kuvailla. Kurjin juttu on ollut Untuvan munuaistulehdus ja sen vuoksi Lastenklinikalla vietetyt yöt. Nyt pikkuinen on taas kotona ja oma reipas itsensä ja kaikki hyvin.

Kiireistä on tämä ihan kotiarkielämäkin nyt! Ensimmäiset puoli vuotta oli kyllä leppoisia, kahdenkin vauvan kanssa. Nehän vaan nukkui ja kun oli nälkä niin istahdin sohvalle lueskelemaan ja samalla ruokkimaan ja sitten vaan vaihdoin vauvaa. Mutta nyt, nehän on hereillä vaikka kuinka paljon ja vaatii seuraa ja syliä, eivätkä enää mahdu edes yhtäaikaa syliin niin että jaksaisin pidellä.

Ja se syöminen. Kuinka paljon aikaa voi pienten ihmisten ruokkimiseen mennä?! Kun aterioita on viisi päivässä, saa seuraavaa puuroa alkaa jo keittää, kun molemmille on edellinen ruoka syötetty. Ja itsekin pitäisi ehtiä välillä syömään. Enkä edes tee kaikkia ruokia itse, vaan aika paljon napsahtelee purkkeja meillä auki.

Mutta en kyllä vaihtaisi tätäkään tällä hetkellä mihinkään. Sairaalassa vietetty aika sai taas huomaamaan, miten hienoa on, että kaikki ovat terveitä. Keitän kyllä puuroa ihan mielelläni ja tähtäilen lusikkaa kahden huojuvan sotkunaaman suihin, kun saadaan olla kotona kaikki yhdessä.

Bloggaamaan en vaan meinaa oikein ehtiä. Palaan kyllä taas toivottavasti pian, kunhan jotenkin saadaan joku rytmi kaksikolle toimimaan. Sairaalassa olo sotki myös tahtia vähän. Pysykää linjoilla!

Share

Ladataan...
Ananas ja Kookos

Huh. Nyt voin ehkä sanoa olevani takaisin elävien kirjoissa, kun jaksan avata sekä silmät, että läppärin kannen. Vauvojakin jaksan taas hoitaa ja ehkä jopa leikkiä kaksivuotiaan kanssa.

Olen aina ajatellut, että lapsiperheessä haastavimpia ovat ne hetket, kun lapset sairastavat. Väärin. Haastavinta on se, kun äiti sairastaa.

Olen ollut kaksi viikkoa korkeassa kuumeessa ja vaan tärissyt peiton alla ja ollut ihan täysin pois pelistä. Taudin nimeksi selvisi keuhkokuume.

Ei olisi varmaan kiva tauti kenenkään sairastaa, mutta on se kyllä pienten lasten äidille henkisesti ihan tosi rankkaa. Maata peiton alla, täristä kylmästä, pää kivusta ja kuumeesta hellänä, ja kuunnella kun kaksivuotias huutaa uhmakohtauksessaan, molemmat vauvat itkevät nälkää ja Isi vaan yrittää selviytyä.

Ja hienosti Isi selviytyikin! Uskomaton arjen sankari!

Onneksi tätä pahinta, 39:n asteen kuumetta ei kestänyt montaa päivää. Sitten sellaista iltaa kohti nousevaa perus 38:a olikin pitempään. Siinä vaiheessa pystyin kuitenkin jo taas imettämään ja hoitamaan vauvoja päivällä muutenkin.

Lääkärissä, röntgenissä ja verikokeissa olen juossut  laahustanut jo niin monta kertaa, että en pysy enää laskuissa. Ja aina mukana tuplavankkurit, joiden työntäminen hengästyttää terveenäkin.

Nyt tuntuisi olevan jo voiton puolella tämä tauti. Lääkekuuri jatkuu ja hengästyn pienimmästäkin liikahduksesta ja yskä on kamala.

Mutta tänään join kahvia ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon! Ehkä tämä taas muistuttaa siitä, miten onnellinen sitä saakaan olla, kun kaikki perheenjäsenet ovat perusterveitä ja tavallinen arki sujuu kuitenkin aika hyvin, kun aikuisia on kaksi jakamassa sitä.

 

 

Share