Ladataan...
Anna Karin

Kysyin Ylen "Käsketkö sinäkin lastasi olemaan reipas? – Turhaa, sillä lapsesi ei ymmärrä sinua" -artikkelin innoittamana Ainolta, mitä hänen mielestään reipas-sana tarkoittaa.

Aino: Reipas tarkoittaa sitä että auttaa toisia ja kun siivoaa, niin tuo äitille tavaroita ja vie roskat roskiin.
Minä: Sä osaat kyllä tosi hienosti auttaa muita.
Aino: Niin minä osaan. Se on tosi kiva juttu. Mutta arvaa mitä, äiti?
Minä: No, mitä?
Aino: Ei aina tarvitse olla reipas. Ei kukaan voi jaksaa aina olla reipas.

Joskus ne vaan tietää.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Anna Karin

Jääkaappi on tyhjä, unirytmi sekaisin, kynät, paperit ja nauhuri myttynä jossain kaapin perällä, mihin ne joulukuun puolessa välissä työnsin. Lasten päiväkotireput pakkaamatta, kuravaatteet hukassa. Kotihupparissa ketsuppitahroja, villasukkien pohjissa sinitarraa.

Joululoman aikana olen hyppinyt pallomeressä, kasannut kymmeniä palapelejä, nähnyt ystäviä ja ystävien lapsia, katsonut Ryhmä Hau -dvd:tä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Olen juonut aika paljon viiniä, tanssinut aamuseitsemään, keskustellut tuttujen ja tuntemattomien kanssa aamuyöllä unelmista ja suunnitelmista, onnistumisista ja epäonnistumisista, politiikasta ja musiikista. Olen syönyt päivä toisensa jälkeen kuppinuudeleita ja avokadoleipiä, juonut liikaa kokista ja liian vähän vettä. Olen lukenut kaksi kirjaa ja sysännyt kirjahyllystä lempikirjojani meillä vierailleiden tyyppien matkaan. Jynssännyt jääkaapin, saunan, lattiat ja ovenkahvat puhtaaksi viime vuoden sotkuista.

Loman ensimmäisenä päivänä googletin "enterorokko". Tänään googletin "100 yötä teltassa" ja "aurinkotervehdys".

Välillä on satanut vettä ja minä olen liukastellut jopolla pitkin rautatienkatua. Välillä ilma on ollut niin jäätävän kylmä, että poskia on nipistellyt, hiukset ja silmäripset ovat jäätyneet valkoisiksi haituviksi.

Ostin eilen herätyskellon ja kalenterin. Herätyskellon radio särisee aina kun ruudussa näkyy kellonaika. Kalenteri tulee olemaan tänä vuonna täydempi kuin koskaan aikaisemmin.

Kysyin Ainolta, mikä oli kaikkein parasta lomassa. "Kaikki, varsinkin Hoplop". Mun mielestä parasta oli aika rakkaiden kanssa (silloin, kun kukaan ei näprännyt puhelintaan), pitkälle aamuun venyneet jatkot, uudenvuoden ilotulitusten taustalla soinut Finlandia-hymni ja uusi pieni ihminen, joka teki minusta toista kertaa tädin.

Juuri nyt tuuli ulvoo nurkissa. Päässä humisee. Väsyttää sillä tavalla hassusti niin kuin liian pitkät yöunet ja sohvalla loikoilu ihmistä väsyttävät. 

Ennen unta syön vielä lautasellisen pestopastaa, hengitän sisään ja ulos, kuuntelen Pariisin kevään uuden biisin. Huomenna kello 07.00 alkaa arki, ja se on minusta oikeastaan ihan okei.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Anna Karin

Olen pyöritellyt sanoja mielessäni lokakuun, marraskuun, joulukuun. Pitäisi kertoa täydellisistä kesäpäivistä, syksyn oivalluksista, uusista suunnitelmista, elämästä ja nuoruudesta. Puhelimen muistio täyttyy ideoista, siellä lukee esimerkiksi: Ainon kuvat, lapsuuden odotukset, synttärit, kesämuistelot, anteeksipyynnön vaikeus, neulomisen ihanuus. Autossa aamuruuhkassa istuessani kirjoitan mielessäni postaukset valmiiksi kokonaisuuksiksi ja kun sitten viimein pääsen tietokoneen ääreen, kaikki tuntuu jotenkin typerältä ja mitättömältä. Että miksi selitän tällaista, olisi järkevämpääkin tekemistä, pitäisi kirjoittaa essee tv-journalismista ja yöpöydälläkin odottaa kuusi kesken jäänyttä kirjaa. Ketä edes kiinnostaa vaikeuteni pyytää anteeksi tai lapsuuteni odotukset?

Viime keväänä ajelin Rovaniemelle kolmestaan Ainon ja Helmin kanssa. Kuuntelin J. Karjalaista, tytöt nukkuivat takapenkillä, oli pimeää ja autossa liian huonot valot. Ajatukset hyppivät sinne tänne, lapsuuteen, tulevaisuuteen, omiin virheisiin, suuriin päätöksiin, yhteen ihan tavalliseen päivään neljän vuoden taakse, jolloin tein kasvissosekeittoa ja kerrostalomme pihassa seisoi poro. Sitten yhtäkkiä, jossain Kemin ja Rovaniemen välillä sain päähäni, että kirjoitan kirjan. Kerroin ajatuksesta äidille heti Rovaniemelle päästyäni ja heti sen ääneen sanottuani se tuntui jotenkin todellisemmalta. Seuraavina viikkoina en ajatellut mitään muuta kuin kirjoittamista. Kuntosalin juoksumatolla, kouluun ajaessa, ruokaa laittaessa, juuri ennen nukahtamista. Uppouduin kirjaan, mutta en kuitenkaan tehnyt mitään konkreettista.

Enää en mieti kirjan kirjoittamista ihan joka hetki, mutta kuitenkin noin joka päivä. Muistiossani on kirjaan 36 tapahtumaa ja päässäni lähes valmis kirja. Puhun kirjan kirjoittamisesta tutuille ja tuntemattomille, yleensä humaltuneena. Synttäreillä, festareilla, etkoilla ja jatkoilla. Että vielä joskus minä kirjoitan kirjan, tiedän jo mitä siinä tapahtuu, mutta en ole vielä aloittanut. Yleensä ihmiset kysyvät, miksi en aloita heti.

Tänään en jaksa. En uskalla. Olen vielä nuori, ehdin kyllä. Ei se ole niin helppoa. Mitä jos ketään ei kiinnosta?

Vihaan uudenvuodenlupauksia. Tai ei, en vihaa uudenvuodenlupauksia, vaan lupauksia, joita ei pidetä. Minun elämässäni uudenvuodenlupaus on ollut joka kerta synonyymi asialle, jota en ainakaan vuoden aikana toteuta.

Siksi en tänä vuonna lupaa mitään. Tänään mä aion vain aloittaa. Ensimmäisenä aloitin tästä postauksesta. Aloitin maailman tylsimmästä aiheesta, kirjoittamisesta, mutta mitä sitten. Elämäkin on välillä ihan pirun tylsää.

Hyvää uutta vuotta, ihmiset. Olkoon se täynnä festareita, juhlia, etkoja ja jatkoja, joissa jutellaan niistä jutuista, mitä just nyt tehdään eikä niistä, mitä pitäisi tehdä.

 

Share
Ladataan...

Pages