Ladataan...

Mietin tässä, että onko aikuisuus sitä, että alkaa tykätä vähän tylsistä asioista – tai oikeammin asioista, joita nuorempana piti tylsinä.

Normaali arkeni kulkee suunnilleen näin: herään, syön aamupalaa, käyn koirien kanssa aamulenkillä, pyöräilen töihin, teen kahdeksan tuntia töitä, pyöräilen kotiin, syön, menen koirien kanssa iltalenkille. Sitten kello on noin puoli kahdeksan ja fiiliksestä riippuen joogaan (aika harvoin, to be honest), kirjoitan tai katson jotain kivaa sarjaa (nyt olen ihastunut espanjalaisiin historiallisiin saippuoihin, suositus Sodan ajalle). Ennen nukkumaanmenoa luen kirjaa. Tällä hetkellä menossa on Jojo Moyesin Jos olisit tässä. Se on jatko-osa ihanalle Kerro minulle jotain hyvää -kirjalle (se kirja, joka palauttaa uskosi rakkauteen). Jatko-osa on sekin koukuttava, luen sitä liian myöhään ja herään aamulla vähän väsyneenä.

Vapaa-ajalla näen kavereita ja teen kaikkea hauskaa, mitä nyt milloinkin huvittaa. Syön ulkona, juon skumppaa, puhun kaikesta maan ja taivaan väliltä, kuuntelen musaa, pyöräilen pitkin poikin kaupunkia. Nyt viikonloppuna menen Altaalle uimaan, teen brunssia ystävän kanssa ja suunnittelen tulevaa.

 

Olen vähän väsynyt mutta myös onnellisempi ja tasapainoisempi kuin ikinä ennen. Vaikka rutiinit välillä puuduttavat, enkä tosiaankaan aina jaksaisi lähteä pitkälle lenkille (mutta lähden silti, koska niin aikuiset vastuuntuntoiset ihmiset tekevät), vaikka elämässä on kaikenlaisia pieniä ärsytyksenaiheita eikä se ole kovinkaan täydellistä, kaikki on sittenkin aika hyvin. Minä ihan rehellisesti pidän elämästäni todella paljon siitäkin huolimatta, että se ehkä kuulostaa vähän tylsältä. Se ei nimittäin ole.

Työpäivistäni yksikään ei ole toisensa kaltainen ja saan tehdä sitä, minkä osaan parhaiten ja mistä nautin enemmän kuin vielä mistään toisesta työstä aiemmin. Ystävät ympärilläni ovat ihan parhaita, niin kiinnostavia ja inspiroivia tyyppejä. Rakastan kävellä metsissä ja rakastan koiria ja kotia. Tykkään arjestani. Tykkään myös juoda skumppaa ja elämän kevyistä puolista.

 

Nuorempana elämäni oli hyvin toisenlaista, paperilla paljon jännittävämpää. Olin yhtenä viikkona Thaimaassa, toisena Nykissä. Vapaa-ajallanikin matkustin. Pääsin Bangkokiin suurin piirtein edestakaisen Turun junamatkan hinnalla. Se oli kivaa jonkin aikaa, olihan se nyt aika ihmeellistä, että minulle maksettiin siitä, että hengailin Hongkongissa.

Vielä vähän nuorempana valvoin jatkuvasti aamuun asti, join enemmän kuin nykyisin voisin kuvitellakaan, enkä koskaan tiennyt, mitä ilta toisi tullessaan.

Kun tarpeeksi kauan matkustin työkseni, Hongkongissa hengailu menetti hohtonsa. Se ei vain tuntunut enää miltään, mikään paikka ei tuntunut. Jos olet joskus seissyt maailman toisella puolella, kaukaisen paikan kamaralla ja ollut täysin turta, tiedät, miten kamala tunne se on. Miten mikään voi tuntua miltään, jos edes kuuman kostea yö ja suurkaupungin vilkkuvat valot eivät tunnu?

Arkeni tuntui tyhjältä, työni tuntui tyhjältä, elämäni tuntui tyhjältä.

Aamuun asti juhliminen jäi jo paljon aiemmin. Sekään ei oikein tuntunut miltään.

 

En ole suunnitellut tälle kesälle yhtään matkaa. Saattaa olla, että lähden jonnekin. Tai sitten en. Päätän fiiliksen mukaan. Se kalvava kaukokaipuu, joka tuntui ennen ihan fyysisenä kaihona, on kadonnut vuosia sitten. Tykkään kyllä matkustaa, mutten tarvitse sitä tunteakseni eläväni. En tarvitse myöskään niitä myöhäisiä huuruisia öitä (enkä todellakaan niitä aamuja). Kun valvoin Sideways-yönä jonnekin kolmen tienoille, heräsin seuraavana aamuna kahdeksalta ja olin hirveän väsynyt kaksi päivää. Tämän sain juotuani ehkä viisi lasia skumppaa seitsemän tunnin aikana.

Vaikka elämäni kuulosti ennen paljon nykyistä kiinnostavammalta, se oli oikeasti tylsempää ja tyhjempää. Minulle tapahtui ulkoisesti paljon, sisäisesti ei.

Alan vähitellen päästä yli ajatuksesta, että olen nykyisin vähän tylsä, että elän tylsää elämää. Koska oikeasti elän elämää, josta tykkään, eikä sydämessä kumise jatkuva kaipuu paeta lentokoneen tai alkoholin avulla jonnekin pois.   

Jos se on aikuisuutta, aikuisuus on aika kiva juttu.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Ladataan...

 

...pyöräillyt pitkin Itä-Helsingin rantoja, löytänyt uimarannan Herttoniemestä ja miettinyt, millaista olisi asua Tammisalossa. Kiva pyöräilyreitti kulkee Mustikkamaalta Kulosaaren kautta Herttoniemen rantaan ja Marjaniemeen. Perillä voi myös uida.

...syönyt rommirusinajätskiä. Nostalgiamaku, jota syön, jos en valitse lakua tai minttusuklaata.

...käynyt Sidewaysissa. Nordis oli ihan kiva, mutta Teurastamolla oli kyllä kiinnostavampi miljöö.

...ihastunut Warpaintiin. Kerran tyttöbändifani, aina tyttöbändifani. (Okei, fanitin myös New Kids On The Blockia.)

...pukeutunut keltaiseen. Tämän kesän värit ovat kuin minulle tehdyt, kaikki ne poltetun maan sävyt. 

...kironnut itseäni, kun hankin vaalean lattian ja punaisen villamaton. Päättänyt myydä jälkimmäisen (myisin myös ensimmäisen, mutta se on vähän suurempi projekti). Eli jos jollain on käyttöä elefantinjalkakuvioiselle afgaanimatolle, let me know. Pitkäkarvaisten koirien kaveriksi en suosittele.

...ostanut halvat aurinkolasit, hajottanut ne parissa viikossa ja siirtynyt takaisin Ray Baneihin. 

...lukenut Kuin surmaisi satakielen. Lue. Se on ihana, vaikkakin vähän surullinen, mutta vain osin ja vain vähän. Se kertoo poikatyttö Scoutista, Alabaman kuumista kesistä, rasismista ja oikeudenmukaisuudesta. Erityisesti se kertoo ihmisen kyvystä valita hyvä tai paha. 

...lukenut myös Kerro minulle jotain hyvää. Neliraajahalvaantunut Will ja hänen hoitajansa Lou. Tämä kirja palauttaa uskosi rakkauteen (jos se nyt sattuisi olemaan kadoksissa).

...päätellyt, että taisin aikoinaan perustaa blogin lähinnä siksi, että tykkään kuvata kukkia.

...kuvannut kukkia.

...ärsyyntynyt hieman (en tiedä kenelle, ehkä itselleni), koska epäilen, että kaikki ne kukat saavat minut vaikuttamaan vähän runotytöltä. Ja joo, ehkä sitä olenkin, toisinaan. 

...ja toisinaan en sitten yhtään. 

...ollut aika onnellinen. Ja samaan aikaan tuntenut, että jonkin pitää silti muuttua. 

 

 

Paita Zara, neule Lindex, sortsit American Vintage

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Ladataan...

”There are no accidents. There's only some purpose we haven't yet understood.”

 

Toissayönä festareilla, kun taivas muistutti vesivärimaalausta ja kesäkuinen tuuli kiukutteli jostain, kun vieressä oli kaksi parhaista ystävistä ja kädessä liian mones lasi skumppaa, silloin ajattelin jälleen kerran, että ok universumi, ehkä tajuankin miksi, vähän ainakin. Sillä vaikka olen moneen kertaan katsellut ylöspäin ja kysellyt: miksi näin piti käydä, en silti ole juurikaan epäillyt, että jokin syy siihen oli. En usko sattumiin, vaan ajattelen, että elämämme merkittäviltä tuntuvilla tapahtumilla on tarkoitus.

Kun sydän on syystä tai toisesta palasina, on vaikea nähdä siinä mitään hyvää. Mutta se, mikä tuntuu järjettömältä, epäoikeudenmukaiselta tai yksinkertaisesti vain pahalta tapahtuessaan, voi myöhemmin, ajan tehtyä taikojaan, saada uuden merkityksen. 

Moni suru kasvattaa, parantaa itsetuntemusta ja myös itseluottamusta, kun huomaa, että siitäkin sittenkin selvisi. Niin ikävät tapahtumat voivat auttaa tulemaan siksi ihmiseksi, joksi voi tulla. Siksi vähän viisaammaksi ja kypsemmäksi, joka on hieman enemmän sovussa maailman ja itsensä kanssa. Siksi, joksi jokainen voi tulla, jos haluaa. Se on tahdon asia. Me emme voi aina valita, mitä elämässämme tapahtuu, sillä sellaista on elämä. Sen sijaan voimme valita, miten suhtaudumme niihin tapahtumiin.  

Surkeiden sattumusten kohdalla on tärkeää jaksaa uskoa hyvään. Muuten paatuu ja kyynistyy. Silloin jäljelle jää vain ihmisen kuori, eikä koskaan tule siksi, miksi voisi tulla.

Niin, sattuipa sitten mitä tahansa, tärkeintä on yrittää, tärkeintä on tehdä parhaansa ollakseen se ihminen, jonka haluaa katsovan peilistä takaisin. Siihen kuuluu myös oman epätäydellisyyden, haavoittuvaisuuden ja epäonnistumisten sekä elämän ikävien käänteiden hyväksyminen ja itsensä ja maailman rakastaminen kaikesta huolimatta. Sillä elämän valinnat voi tehdä joko pelosta tai rakkaudesta käsin. Pelosta syntyy vihaa, tyhjyyttä ja lisää pelkoa, rakkaudesta lisää rakkautta. 

Jos elämä potkii päähän, rakkaus loppuu tai mitä ikinä, niin muista:

Koskaan ei tiedä, mitä mistäkin seuraa. Jotain hyvää on tulossa, jos vain valitsee hyvän yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka välillä tekisikin mieli potkia päähän potkivaa universumia takaisin, paatua, kyynistyä ja olla uskomatta enää mihinkään.  

Myös sellaista on elämä. 

 

PS. Kaikki on hyvin, eikä mitään ole tapahtunut. Törmäsin vain menneeseen ja ymmärsin jotain.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Pages