Elän, siis liikun (mutta vain silloin, kun huvittaa)

Ajattelin ennen, että pysyäkseen kunnossa, pitää liikkua hurjana. Mutta ei se ihan niin mene, väitän. 

 

Liikuntaharrastukseni alkoi taaperoikäiseisenä satujumpassa. Viisi-kuusivuotiaana minut laitettiin balettitunneille (en tykännyt yhtään), ja kun vastemielisyyteni lajia kohtaan kävi ilmi, vanhempani päättivät kokeilla, olisiko jää enemmän elementtini. Se oli.

Jäähalli ja muodostelmaluistelu olivat tiivis osa elämääni kymmenisen vuotta. Aina siihen saakka, kunnes yläasteen ja lukion välissä päätin, että en ehdi enää, on paljon kaikenlaista kiinnostavampaa (ja sillä tarkoitin poikia ja bileitä, voi minua).

Noina kymmenenä vuotena ennen tulevaisuuden huonoja valintojani kasvoin kuitenkin liikkumaan monta kertaa viikossa aikaisina aamuina ja myöhäisinä iltoina sekä kaikenlaisina slotteina niiden väliltä. Treenit olivat, kun jääaika oli, eikä niitä jätetty väliin.

Luistelu oli ihanaa! Se oli taidetta jäällä, liikkumista musiikin tahtiin. Se antoi rakkauden urheilua kohtaan, opetti ryhmähenkeä ja kurinalaisuutta ja sen, että liikunta on kiinteä osa elämää. En ikinä vaihtaisi noita vuosia pois. Niinä vuosina olin myös ainakin suhteellisen sinut kehoni kanssa ja yksinkertaisesti rakastin liikkumista. 

Urheilutaustallani (ja paineita kestämättömällä päälläni) kuitenkin ehkä myös selittyy tietynlainen armottomuus, jolla vähän myöhemmin kohtelin itseäni. Olinhan tottunut kilpaurheilussa siihen, että treeneistä ei luisteta. Kun vielä sitten seurustelin yli seitsemän vuotta urheilijan kanssa, liikuntafilosofiani muokkaantui suunnilleen tällaiseksi: paljon ja täysillä, jaksaa, jaksaa! 

 

Olenkin aina ollut se tyyppi, joka juoksee 10 kilometriä, jos on päättänyt juosta 10 kilometriä. Ihan sama vaikka tuntuisi miltä. Sisulla pärjää. 

Kovin hyvältä se ei aina tuntunut, se sisulla treenaaminen. Minulla menivät pitkään laiskuus ja levontarve sekaisin. Jonkin aikaa (tai mitä sitä kaunistelemaan, aika monta vuotta) treenasin, jos oli treenipäivä (melkein aina oli), sitä lajia, joka oli tehokkain. Viisi kovasykkeistä ryhmäliikuntatuntia viikossa oli ihan normikauraa. 

Välilä oli niin vaikea lähteä jumppaan tai lenkille. Mutta lähdin silti. Pyöräilin loskassa ja tuiskussa salille, tein tunnin treenin ja pyöräilin takaisin loskassa ja tuiskussa. Inhosin sitä. Oikeasti treenasin vain, jotta olisin hyvässä kunnossa ja hoikka (olen Kate Moss -sukupolvea, en pepputreeni-sukupolvea).

Noina vuosina kadotin liikunnan ilon. Unohdin, että rakastan taitolajeja, ulkoilua ja vauhtia, että haluan oppia temppuja ja leikkiä ja liikkua musiikin mukana. Urheilusta tuli pakkoa. 

Sain vammoja (olen muun muassa reväyttänyt selkäni core-tunnilla ja saanut kuukauden liikuntakiellon, kun astuin väsyneenä harhaan steppi-laudalta ja nyrjäytin nilkkani ihan kunnolla – silloisesta tilastani kertoo, että jatkoin tunnin loppuun), olin jatkuvasti flunssassa, enkä koskaan kokenut itseäni riittäväksi. Aina oli joku, joka treenasi enemmän, oli vahvempi, juoksi kovempaa. 

Olin usein pettynyt itseeni, enkä enää nauttinut liikkumisesta.

 

Vuosien ja koirien myötä kreisilleni liikkumiselle tuli onneksi lopulta stoppi. Osin siksi, että tajusin, ettei suhteeni liikuntaan ole ihan terve. Osin siksi, etten yksinkertaisesti kaikkien koiralenkkien jälkeen jaksanut enää mitään spinningejä. 

Tänään liikun tavoilla, joista nautin. Kävely, hiihtäminen, pyöräily, jännittävät kehonpainotreenit, jooga (päälläseisontoineen, pitäähän jotain haastetta olla). Rakastan niitä kaikkia. Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä.

Olen myös vihdoin oppinut juoksemaan tai oikeammin hölkkäämään rennosti. Otan koirat mukaan, juoksemme tylsät hiekkatiet ja kävelemme polkuosuudet, välillä pysähtelemme. Ennen en olisi koskaan liikkunut näin. Silloin juoksin, jos olin lähtenyt juoksemaan, kellon kanssa ja mahdollisimman kovaa. En ollut kiinnostunut matkasta, vaan tuloksista. Huono tapa elää se. 

Kaikesta huolimatta en silti vieläkään voi kirjoittaa, etten lainkaan enää kokisi pakkoa treenata. Ajattelen edelleen välillä, että tänään pitäisi liikkua. Ja toisinaan teen sitten juuri niin: treenaan väkisin, vaikkei lainkaan huvittaisi. Kerran suorittaja, aina suorittaja, pelkään.

Tänään kuitenkin kuuntelen kehoani ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin ja yritän parhaani ollakseni itselleni kiltti. Se on muuttunut. 

En edelleenkään osaisi olla liikkumatta, mutta en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni.

Ja useimmiten onneksi vain silloin, kun huvittaa. 

 

Kuva Mona Salminen

Vaatteet saatu Röhnischiltä, kiitos!

 

Lue myös:

Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

 

BLOGLOVIN, FACEBOOK, INSTAGRAM

Share

Kommentit

Menolippu Maalle (Ei varmistettu) https://www.menolippumaalle.fi

Mun mielestä kehon kuuntelemisessa on hyvä erottaa kaksi asiaa. Lenkille, joogaan tai muuten liikkumaan voi olla joskus hyvä vähän pakottaa itseään, koska jos antaisi väsymyksen päättää, juuri koskaan ei jaksaisi. Mutta sitten kun on aloittanut joogaamisen tai lähtenyt lenkille, ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen selviää aika pian, onko sinä päivänä voimaa tehdä enemmän vai vähemmän.

Anna Vihervaarasta

Tämä on niin totta! Olisin varmaan ihan sohvaperuna, jos aina kuuntelisin toiveitani.:D Mulla vaan menee se pakottaminen välillä vähän yli, koska liikun jo koirienkin takia aika paljon joka päivä. Ja liputan siis ehdottomasti liikkumisen puolesta, kunhan siitä ei tule pakonomaista, kuten mulla joskus aiemmin. Onneksi olen vähitellen oppinut erottamaan oikean väsymyksen ja laiskuuden toisistaan. Tosin laiskotteluakin pitää välillä olla. Kunnon tasapainoilua tämäkin. :)

Vierailija (Ei varmistettu)

Meinasin kommentoida samaa eli välillä tekee hyvä potkia itsensä liikkeelle, mutta sitten pitää teho sellaisena, että se tuntuu hyvältä. Aina ei tarvitse tehdä täysillä tai voi valita jotain kevyttä. Ja jotta tämä toimii niin pitää opetella kuuntelemaan itseään eli milloin oikeasti väsyttää ja silloin tietenkin pitää levätä, mutta jos se on vain sitä "ääh, en mä jaksa" niin sitten vain lähtee. Mulla ainakin on useimmiten energinen olo kun tulen takaisin kotiin. :)

Anna Vihervaarasta

Just näin! Ja sama: mullekin tulee nykyisin liikkumisesta useimmiten hyvä ja energinen olo. Liikkumaan lähteminen tuntuu välillä vähän tahmealta, mutta pitää tosiaan osata erottaa oikea väsymys ja se, ettei vain huvita.:)

 

Husky mom

Hyvä postaus :)

Anna Vihervaarasta

Kiitos.<3 Tämä on tällainen ikuisuusaihe elämässäni.

Hanna K
Sunday Blondie

Anna, mä olen just samanlainen! Etenkin juoksuvertaus osui ja upposi: jos olen päättänyt juosta 10 kilometriä, juoksen tasan 10 kilometriä enkä yhtään vähempää, piste.

Haluaisin sanoa, että olen ollut samanlainen. Mutta olen edelleen sellainen, vähän ehdoton. Onneksi olen osittain oppinut päästämään ehdottomuudesta vähitellen irti ja myös rentoutumaan liikkuessani. Täysin suorittaja ei ole kuitenkaan kadonnut itsestäni.

"Liikun elääkseni." Se on hieno ajatus, joka jokaisen kannattaisi muistaa näinä päivinä, kun media ja some pursuavat aika radikaalejakin kuntokuureja. Ja miettiä, minkälainen liikunta tuntuu juuri itsestä hyvältä. <3

Anna Vihervaarasta

Ei siitä suorittajasta varmaan pääse koskaan kunnolla eroon, ehkä se on meillä perusluonteessa? Mä olen kuitenkin huomannut, että vähempikin rääkki oikeasti riittää pitämään hyvässä kunnossa. Se on auttanut olemaan armollisempi itselleen. En usko, että tulen koskaan olemaan täysin vapaa kehoni ja kuntoni tarkkailusta, enkä välttämättä haluakaan. Mun mielestäni on tärkeä pitää itsestä huolta. Pitää vain osata erottaa huolenpito ja rääkkääminen toisistaan, se on mulle joskus vaikeaa.

Ihanaa iltaa, Hanna! <3

Hanna K
Sunday Blondie

No näin se taitaa olla! Ja samaa mieltä: pieni suorittaminen ei ole pahitteeksi, on vain hyvä, jos saa jostakin boostia treeniin ja ulos lähtemiseen. Koska rakastan liikuntaa, ja haluan pitää huolta kehostani! Esimerkiksi juoksemisesta tulee vain niin hyvä olo. Mutta kuten sanoit, huolenpito ja rääkki ovat asia erikseen. <3 

ElizabethRinne

Kiitos tästä postauksesta ja sen antamista tärkeistä muistutuksista! <3

Kuulostaa kovin tutulta. Tosin itselläni mukana kulki yli kymmenen vuotta kestänyt taistelu anoreksiahelvetin kanssa. Ja kun sen helvetin yhdisti kilpaurheiluun niin armollisuudesta ei ollut tietoakaan. Oli pakkomielle kuluttaa päivittäin vähintään 1000 kaloria ja vahtia kuin haukka, että treenistä (tai pikemminkin rääkkäämisestä) saa kaikki irti. Ja kuten sairauteen kuului, niin energiansaanti oli joko nolla tai korkeimmillaan 800 kaloria.

Lopputulos ei ollut kovinkaan kaunista katseltavaa ja keho veteli viimeisiään ja taistelin elämästä ja kuolemasta. Sen lisäksi, että menetin terveyteni (niin fyysisen kuin psyykkisenkin) niin menetin myös sen mun liikkumisen ilon, jonka anoreksiahelvetti vei multa. Ja on ollut yhtä taistelua saada se liikkumisen ilo, joka joskus ennen tuota kaikkea oli.

Vaati vuosikausia, että liikkumisen ilo löytyi. Ja se endorfiinihumala, se, että tuntui jälkikäteenkin hyvältä. Siltä, että oli tehnyt palveluksen niin keholle kuin mielellekin. Nykyisin yritän löytää nuo kadotetut asiat ja arvostaa niitä. Eritoten pitää tästä kehosta huolta, joka on jaksatellut kannatella mua läpi monien helvettien.

Tähän ajatukseen pyrin, jonka kirjoitit: "Ne lisäävät elinvoimaani, eivätkä vie sitä." sekä "en elä liikkuakseni, vaan liikun elääkseni."

Lempeyttä ja huolenpitoa viikkoosi, Anna! <3

Elisabet | www.fashionpoetry.eu

Anna Vihervaarasta

Ihanaa, että olet päässyt yli anoreksiasta!<3 Voin vain kuvitella, miten kamalaa sen sairastaminen on, kun itselleni pelkkä lievä ortoreksia aiheutti paljon ikävyyksiä ja heikensi elämänlaatuani huomattavasti.

Keho on vahva ja mieli sinulla vasta vahva onkin, kun olet selvinnyt tuosta! Muista se aina. 

Lempeää viikonloppua. <3

ElizabethRinne

Olet ihana, kiitos sanoistasi! <3

Ja kyllähän se yhtä helvettiä oli. Samoin kuin paranemisprosessikin. Sillä tuo prosessi taitaa olla käynnissä loppuelämän. Päätös olla passiivisesti syömishäiriöinen eli jokaikinen päivä pitää tehdä se päätös sulkea tuo ovi takanani. Jokapäiväinen päätös rauhanliitosta itseni kanssa. Välillä se on helppoa, välillä vaikeampaa. Mutta elämä ilman anoreksiaa on tuon prosessin arvoista. En vaihtaisi päivääkään. 

Kiitos, lempeää viikonloppua sinnekin <3 

Huh, kolahtipa kovaa. Olen myös ollut, ja olen ehkä vähän vieläkin, liikkujana samanlainen kuin olit aiemmin. Iän kertyminen on omalta osaltani rauhoittanut menoa tosin. Jos 10 kilometrin lenkin päätin juosta, niin se sitten perkele juostiin. Jos juoksun aikana alkoi tuntua vääränlaista kipua, juoksua vaan jatkettiin. Yksi jos toinenkin vamma paheni siinä... Kaaduin kerran lenkillä kivisellä hiekkatiellä shortsikelillä, ja molempiin polviini tuli isot haavat. Lenkkihän kuitenkin piti jatkaa loppuun, on siinä ollut vastaantulijoilla katselemista, kun sääreni olivat veriset. Ja minä perhana ylpeilin aikani tuolla... -_- Totaalista hölmöilyä se oli.

Anna Vihervaarasta

Olisin voinut tehdä ihan saman! Miten sitä oikeasti voikin niin sokeutua treenille ja kuvitella, että se pitää vetää loppuun vaikka tuntuisi miltä. Hyvä ettei kuitenkaan käynyt pahemmin meille kummallekaan.:)

Ihanaa viikonloppua ja hyviä, rentoja treenejä!

Amanda Laukkanen

Oman syömishäiriön kanssa vuosia taistelleena tähän oli niin helppo samaistua. Onneksi nykyään liikun ihan vain sen vuoksi, että siitä tulee hyvä olo, enää en kyttää kaloreita. Ja vitsit kuinka paljon paremmalta liikunta tuntuu, jopa satunnaiset aamulenkit ovat lähinnä luksusta, ei itsensä rääkkäämistä ja verenmaku suussa juoksemista.

Olipa ihana postaus! <3

Kommentoi