Järvi

Järvi on ollut täällä aina. Olen katsellut sitä joka kesä yli kolmekymmentä vuotta. Joskus se on tyyni, mutta useammin sen vihertävä vesi nousee aalloille. Täällä tulee usein.

Järvelle kuljetaan lähes kadonnutta polkua. Sen varrella kasvaa villivadelmia, ja jos ei tiedä, ei voi uskoa sen johtavan minnekään. Kovin moni ei tiedä, vain me, jotka kävimme täällä jo silloin, kun kaupan pakastealtaasta sai Riocolaa ja lappuhaalarit olivat ensimmäistä kertaa muodissa.

Järvi ei ole oikeastaan kaunis. Se on vain suuri ja villi. Kun sen pohjaan upottaa varpaansa, tuntee levien muodostaman limaisen kerroksen. Sen vedestä ei näe läpi. Lapsena ajattelin, että ehkä sen aaltojen alla uinuu hirviö tai vähintään suuri hauki, joka puraisee varpaani pois.

Järvi ei ole koskaan ollut ystävällinen. Eikä epäystävällinen. Se vain on.

Järven epätäydellisyydestä huolimatta olen täällä onnellinen. Tai jos olenkin onneton, olen täällä vähän vähemmän onneton. Tiedättekö sellaiset paikat? Ehkä ne ovat heijastuksia sisimmästämme, siitä joka on yhteydessä maahan ja ilmaan ja veteen. Siitä, jota eivät hätkähdytä päivittäisen elämän murheet, sillä se tuntee kaiken hetkellisyyden ja maailman ikiaikaisuuden.

Istun kallioisella luodolla ja kuuntelen, kuinka tuuli tanssii kahisten puissa. Aallot lyövät kiveä vasten kovasti, epätasaisesti. Sitten tuuli väsyy, ja taivaan poutapilvet katselevat tyynestä pinnasta kuvajaistaan.

Jokaisella pitäisi olla tällainen paikka.

Share

Kommentoi