Kesän loppu

Luotan hassusti siihen, että se, minkä kuuluu tapahtua, tapahtuu. Ei välttämättä heti, mutta aikanaan.

Ja jos jotain ei ole tarkoitettu, sitten niin on. Hakkaamalla päätään seinään ei saa muuta kuin päänsäryn. Maailmaa tai muita ihmisiä ei koskaan voi pakottaa tahtoonsa. 

Vaikka ajattelen, että jotkut asiat kuuluvat meille, toiset eivät, niin sanon silti, että luomme itse oman tulevaisuutemme. Teemme sen kuuntelemalla itseämme ja seuraamalla sydäntämme – tai olemalla välittämättä siitä. Sillä ne oikeat jutut kyllä tapahtuvat, mutta ensin niille on annettava mahdollisuus. Elämämme kertoo tarinaa ratkaisuistamme, siitä, mikä on meille tärkeää ja millaisia olemme.

Uskon, että jokainen tietää useimmiten itse parhaiten, mistä tulee onnelliseksi ja millaisia asioita kannattaa tavoitella. Tiedämme sen, jos vain osaamme kuunnella sydäntämme, emmekä hukkaa sen ääntä järjen, haaveiden tai tunteiden alle. Se, mistä unelmoi ja se, mikä on hyväksi, ei nimittäin välttämättä ole sama asia. 

Oletteko huomanneet, että usein kun tavoittelee jotain itselleen haitallista, se lipuu käsistä, vaikka kuinka kovasti yrittäisi saavuttaa sen? Vähän kuin joku jossain katsoisi perään ja ohjaisi pois sieltä, missä käy huonosti. Pitäisi huolta. Näyttäisi, että tämä ei ole sinua varten, ei tee onnelliseksi, ei ainakaan siinä hetkessä. 

Minusta on tämän kevään ja kesän aikana tuntunut monesti siltä kuin joku tönisi raa'asti, mutta samalla hellästi oikeaan suuntaan aina silloin, kun en itse osaa tehdä sitä. Pakottaisi näkemään totuuden, katsomaan unelman kuolemaa, jotta jotain voisi tulla sen tilalle.

Silloin kun asiat on tarkoitettu tapahtumaan, ne nimittäin yleensä tapahtuvat vaivattomasti, kepeästi, soljuvat eteenpäin melkein itsestään. Se on kurja totuus silloin, kun on keskellä jotain vaikeaa ja takkuista. Jotain, joka tuntuu ajoittain niin oikealta. Jotain, jolta toivoisi enemmän. Jotain, joka ei kuitenkaan jostain syystä oikein tunnu onnistuvan. Jotain, johon silti tahtoo niin kovasti uskoa. Ja sitten tulee se tönäisy – eikä uskominen enää ole mahdollista. 

Unelman kuoleminen on hirveän haikeaa, sillä silloin menettää väkisinkin pienen palan itsestään. Sen kaiken tunteen ja toivon, minkä pisti peliin. Silloin tulee helposti mieleen, että olisi viisaampaa antaa joskus vähän vähemmän. Epäillä enemmän, välittää vähemmän.

Mutta jos kaikki se suloinen usko elämään ja ihmisiin otetaan pois, mitä jää jäljelle? Tyhjyyttä, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä. Kuori vain. 

Siksi on parempi uskoa, että maailma on kaunis ja ihmiset hurmaavia. On parempi luottaa liikaa ja saada välillä siipeensä kuin suojata itsensä ja elää vain puoliksi. Se olisi äärettömän surullista.

Viime viikonloppuun, perjantai-illan ja sunnuntaiaamun väliin, tuntui mahtuvan ikuisuus. Kuuntelin Flow'ssa The Nationalia, tanssin superkuun alla ja tunsin, miten jokin liukui käsistäni. Kuin märkä saippuanpala, jonka on aina tiennyt kohta pudottavansa.

Ilmassa on myöhään illalla ja aikaisin aamulla jo aavistus kirpeyttä. Kesä kääntyy pian syksyksi, yksi hetki päättyy.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Heippa, halusin vain jättää kommentin ja kiittää blogistasi. Kirjoitat uskomattoman kauniisti ja voimaannuttavasti elämästä. Olen viime aikoina palannut lukemaan useampaakin kirjoitustasi yhä uudelleen, sillä vaikeiden hetkien keskellä märehtiessä tekstisi ikäänkuin avaavat silmät aina uudelleen ja auttavat näkemään maailman ja oman elämän vähän parempana.

Erosin kuukausi sitten pitkästä suhteesta, ja sen jälkeen olen löytänyt itseni murehtimasta liian usein sitä, mikä olisi voinut olla, tulevaisuutta mikä ehkä on edessä, ja ties mitä. Silloin olen saanut erityisesti voimaa ajatuksistasi koskien läsnäoloa juuri tässä ja nyt, luopumisesta ja luottamisesta siihen, että elämä kantaa.

Että niin. Kiitos.

Anna Vihervaarasta

Kiitos sinulle. <3 Ihanaa, että kommentoit, kerroit ajatuksesi ja jaoit palan elämästäsi.

Maailma on kaunis ja elämä kantaa, usko siihen, niin se on totta. Me luomme itse oman todellisuutemme ja näemme sen, minkä tahdomme nähdä. Tiesitkö, että asenne määrää onnellisuuttamme enemmän kuin mikään muu?

Eroaminen on raskasta, sen kuuluukin olla. Et kerro, halusitko erota vai et, mutta sillä ei oikeastaan ole hirveästi merkitystä. Sillä jos halusit, luota päätökseesi. Teit sen ihan varmasti syystä. Jos taas et, kyseessä oli se tönäisy: joku sellainen loppui, joka ei olisi ollut sinulle lopulta hyväksi. Sillä hirvein kohtalo olisi olla suhteessa, josta puuttuu rakkautta. Puuttui se sitten molemmilta tai vain toiselta. Jotain paljon parempaa on varmasti edessä, sitten kun olet valmis siihen ja on oikea aika. 

Sitä, mikä olisi voinut olla, ei kannata murehtia, jos olet tehnyt kaikkesi sen eteen ja hävinnyt. Silloin sitä ei kuitenkaan olisi koskaan voinut olla. Ja silloin näin on parempi.

Olet uuden edessä. Seikkailun edessä. Mitä vain ihanaa voi tapahtua. Ja ihan varmasti tapahtuu, kun seuraat sydäntäsi, olet rohkea ja rehellinen ja säilytät uskosi unelmiisi. Luota siihen.

Ja kuukausi on hirveän lyhyt aika. Välillä pitää surra, jotta voisi olla myöhemmin taas onnellinen.<3

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos ihanasta vastauksesta! &lt;3

Eromme oli siitä jännä, että rakkaus ei ollut kummaltakaan loppunut eikä kumpikaan olisi varsinaisesti halunnut erota. Meillä ei vain ollut enää vaihtoehtoja. Kaikesta rakkaudesta huolimatta teimme toisemme onnettomiksi, joten ehkä meille molemmille se suurin rakkauden teko olikin päästää toisesta irti. Silti vielä välillä on vaikea hyväksyä, ettei pelkkä rakkaus riitäkään. Mutta kuten sanoit, tein ja annoin kaikkeni, ja voin nyt jatkaa eteenpäin ilman jossittelua ja katumista.

Huomaan kuitenkin pelkääväni välillä tulevaisuutta, mitä jos jäänkin yksin enkä koe enää rakkauttua? Siksi on ollut ihanaa lukea ajatuksiasi hetkessä elämisessä. Turha tosiaan murehtia ja surra tulevaisuutta joka ei ole vielä käynyt todeksi, voin ainoastaan koittaa olla mahdollisimman onnellinen juuri siinä hetkessä, jossa elän. Ja se on hieno ja voimaannuttava oivallus, kiitos siitä &lt;3 Toki annan edelleen surullekin tilaa, annan itkun tulla niin kauan kun ei itketä enää.

Anna Vihervaarasta

Tiedätkö, tulin niin surulliseksi, kun luin tätä. Mutta joskus joitain juttuja ei vain ole tarkoitettu, niin raastavaa kuin se onkin.

Älä silti luovu rakkaudesta, ihan varmasti koet sitä vielä roppakaupalla. Ja ehkä se on se rakkaus, joka kestää kaiken ja riittää. 

Yksikään rakkaus ei ole samanlainen, siksi niistä jokainen on niin ainutkertainen. Jos yksi ei toiminut, joku toinen toimii, koska se on erilainen.

Me kaikki pelkäämme varmasti yksinjäämistä, sitä, ettei tuolta maailmasta enää löydykään ketään ihanaa. Välillä on vaikea uskoa, että löytyy. Mutta niin täytyy silti tehdä, uskoa. Että aikanaan yksi niistä uusista parhaista ihmisistä astelee vastaan. Ja jos tätä hieman pohdiskelee, ymmärtää, että niin se on.

Ajattele aikaa vaikka kaksi, viisi tai kymmenen vuotta taaksepäin. Miten monta nyt elämässäsi olevista asioista osasit kuvitella silloin? Mitä sellaista sinulle on tapahtunut, josta et edes osannut unelmoida? Oletko kohdannut jonkun sellaisen hurmaavan ihmisen, jonka kaltaista et olisi voinut kuvitella maailmaan? 

Maailma on aika ihmeellinen.

Mutta vaikka olenkin varma, että meille jokaiselle on olemassa sielunkumppaneita ja heitä on enemmän kuin yksi, onneaan ei silti kannata sitoa tulevaan. Onni ja elämä on tässä. 

Silloin kun minun on vaikea uskoa hyviin juttuihin, mietin usein sitä, mikä kaikki elämässäni on hyvin (ei mitään kiitollisuuspäiväkirjameininkiä, vaan niitä oikeasti mahtavia juttuja). Tai sitten katselen kukkia ja meren aaltoja, kuuntelen jotain ihanaa musiikkia, luen tai katson jonkun koskettavan leffan, pyöräilen lujaa meren rantaa tukka hulmuten kuulokkeet korvissa (hirveän vapauttavaa, vaikkakin vähän vaarallista), juoksen, pinnailen (Pinterest on ihan paras), kirjoitan, valokuvaan. Teen siis jotain, josta nautin, johon pystyn keskittymään täysillä tai joka saa minut unohtamaan oman elämäni ja ne huolet. Ja äkkiä maailma tuntuu taas taianomaiselta.

Taru /HOME AT LAST (Ei varmistettu) http://www.homeatlastblog.com/

Olipa mukava (kai taas?) tavata tänään aamun Ruusun maailmassa. Mukavaa viikonloppua sulle, ehkä tässä taas törmäämme pian! :)

Anna Vihervaarasta

Oli! Ja tiedätkö, oon aika varma, että tunnetaan kyllä jostain blogimaailman ulkopuolelta. Mutta ehkä se vielä selviää.:)

Ihanaa loppuviikkoa!

Helmisade (Ei varmistettu)

Kiitos tästä. Olen lukenut tekstiäsi uudelleen ja uudelleen viime päivinä, koska siinä on palasteltu aika hyvin kaikki se, mitä itse tunnen parhaillaan. Kuten sinä, olen itsekin elänyt sellaisen kevään ja kesän, jonka muistan varmasti aina. Mukana siinä on kulkenut myös toinen ihminen. Nyt kun kesä alkaa kääntyä syksyyn, tämä ihmissuhde on tullut tienhaaraan, johon tiesin sen ennen pitkää tulevan. Näin sen ennalta, mutta en myöskään tekisi mitään toisin.

Omalla kohdallani kaikki on periaatteessa vielä mahdollista, mutta se vaatisi vastapuolelta sellaista rohkeutta, uskallusta ja päätöksentekoa, johon hän ei ole valmis, ei lopulta ehkä edes halukas. Ihan lopullista tönäisyä en siis ole saanut, mutta tiedän jo miten tämä päättyy. Aluksi kaikki tuntui mahdottomalta, sitten mahdolliselta, kunnes lopulta ymmärrän, että se oli mahdotonta sittenkin. Yritän uskoa siihen, että niin ei sitten ollut tarkoitettu, mutta vielä se on liian vaikeaa.

Anna Vihervaarasta

Olisin voinut kirjoittaa näistä sanoistasi melkein jokaisen. Myös sen, että kaikki on vielä mahdollista. Ehkä. Uskon maailman kauneuteen ja siihen, että oikeat ihmiset kyllä löytävät toisensa. Nyt tai joskus myöhemmin. Ja jos ei, niin sitten niin kuuluu olla.

Jos tätä ajatusta hieman pureskelee, ymmärtää sen kauneuden ja totuuden sen takana. Sillä eihän meitä ketään ole voitu tarkoittaa kenenkään muun kuin sen parhaan ihmisen luokse. Sen, jonka kanssa rakkaus kestää. Ja sinne löytää varmasti, kun seuraa sydäntään ja kulkee omaa polkuaan, säilyttää uskon rakkauteen ja uskaltaa tehdä myös ne vaikeammat valinnat, koska tietää niiden vievän oikeaan suuntaan. 

Tiedät varmasti itse sydämessäsi, onko rakkautesi tarkoitettu vai ei. Jos vastapuolesi ei uskalla, pysty tai halua - tiedät vastauksen siitä. Tai voi myös olla niin, että se oli tarkoitettu, mutta sen on myös tarkoitus loppua. Ja varmasti jotkut rakkaudet voivat myös alkaa joskus myöhemmin uudestaan. 

Mikään ei ole mahdotonta tässä maailmassa. <3

 

 

Tanjushka (Ei varmistettu)

Kiitos tästä tekstistä. En oikein osaa selittää, mutta se iski jotenkin oikeaan kohtaan. Ja antoi ymmärrystä siihen, miksi jotkin asiat tuntuvat niin vaikeilta tai miksi ne otetaan pois. Että se ei ollutkaan lopulta oikea suunta.

Anna Vihervaarasta

Olen aika varma siitä, että joitain juttuja ei vain ole tarkoitettu. Joko siksi, että ne eivät tee meille hyvää, siksi, että jotain parempaa on tulossa tai siksi, että emme vain ole valmiita, ei ole oikea hetki. Sen hyväksyminen on ihan hirveän vaikeaa ja raastavaa silloin, kun elää sitä hetkeä. Mutta kun katsoo taaksepäin, yleensä huomaa, että lopulta kaikki on kuitenkin aina järjestynyt jotenkin, usein aivan eri tavalla kuin olisi kuvitellut tai toivonut, mutta silti parhaalla tavalla.

Niin kauan kuin elää itselleen oikein, yrittää parhaansa ja tekee kaikkensa, voi olla levollisin mielin. Muuta ei olisi voinut, ja jos se jokin ei onnistunut, sitä ei ollut tarkoitettu.

<3

Kommentoi