Kiitos 2016, tervetuloa 2017

Ladataan...

Mitä tahtoisin muistaa tästä vuodesta, jonka viimeisenä aamuna aurinko nousee kohta, tarkkaan ottaen kello 9.24 täällä Helsingissä?

 

 

Aurinkoa kannattaa seurata, aurinko kannattaa muistaa. Berliini, missä aurinko värjäsi Kreuzbergin taivaan violetiksi. Minä kävelin kohti hotellia, jonne ei muka ollut kävelymatka. Oli sinne. Kaikki on suhteellista, moni asia itsestä kiinni.

 

 

Aurinko tuo mieleen Italian. Pienen Viterbon kaupungin jonkin matkaa Roomasta pohjoiseen. Keskiaikaiset kujat ja kadut, korkeiksi rakennetut muurit, joiden välistä aurinko mahtuu vain vaivoin. Vanhat pylväät maaseudulla, siinä kohtaa, missä melkein kävelimme käärmeen päälle. Rooman, jonne tuli kesä, vaikka oli vasta toukokuun alku. Vappu suunnilleen.

 

 

Auringosta muistan, miten se laski kovin myöhään sinä toukokuisena iltana, jona pyöräilin kotiin Birgitasta, Kaivarin rannasta. Olin juonut kaksi lasia viiniä, enkä vielä tiennyt, että se ilta veisi minut purjeveneellä Ahvenanmaan ympäri ja joulukuun lopulle saakka. 

Aurinko paistaa saaristossa enemmän kuin mantereella. Pilvet kerääntyvät rantaviivalle ja sen taakse, jäävät kiinni kukkuloihin ja ilmavirtauksiin. Merituuli työntää ne pois aaltojen yltä. 

 

 

Siellä merellä, siellä asuu aurinko. Se korventaa hiukset karrelle, vie niistä värin. Aurinkoraitoja, niitä minulla oli hiuksissani. 

Kesän kääntyessä syksyyn aurinko alkaa väsyä. Se kulkee taivaalla lyhemmän matkan, aina vain lyhemmän. Kunnes ollaan joulukuun viimeisessä päivässä ja se nousee kello 9.24 ja laskee kello 15.22. Seuraan tätä, seuraan aurinkoa.

Kun aurinko väsyy, maailma vähän muuttuu. Jokin osa siitäkin väsyy. Oletteko huomanneet?

 

Mitä tästä auringon vuodesta sitten kannattaisi muistaa?

Se hetki, kun kävelin Berliinin East Side Galleryn vartta tai katselin pinjakujia italialaisen junan ikkunoista. Se, kun tuntee olevansa ihan elossa ja innossaan ja hurmaantunut. Kaikesta tästä, maailmasta.

 

 

Se ajatus, kun Roomassa nojailin kaiteeseen Forum Romanumin yllä ja myöhemmin katselin Colosseumia iltavalaistuksessa. Mietin, miten paljon kaunista ihminen voi saada aikaan. Ja miten paljon pahaa. Kumpi niistä voittaa? Tiedättehän te:

se, jota ruokimme. 

 

 

Se tunne, kun pyöräilin toukokuussa kotiin niitä rantoja pitkin sydän täynnä ihmetystä. Miten vain muutama kuukausi sitten Helsinki oli musta ja synkkä, ja sitten täynnä valoa. Yön jälkeen koittaa päivä ja sitten taas yö. Elämän kiertokulku, kaikki muuttuu, mikään ei pysy. Mutta ilman pimeyttä emme osaisi nauttia valosta.

Se kesäkuun valkea ilta, kun ohjasin purjevenettä ensimmäistä kertaa. Ehkä myös se syksyinen päivä, kun ohjasin sitä viimeistä kertaa. Ja kaikki ne merimailit siinä välissä. Miten suuri meri on, miten pieni ihminen on. Kuinka merellä ymmärtää, että ihan turhaan sitä yrittää kontrolloida ja suunnitella elämää, ei se taivu ihmisen tahtoon. Eikä pidäkään. Kuten Tove Jansson joskus sanoi:

kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.

 

 

Se yötön yö, tanssit jossain, minne kävelimme maantien vartta kauan ja vielä kauemmin pois. Hylätty laiva, keltainen taivas, kello ehkä kaksi yöllä. Tällaiselta maailma kai tuntui lapsena. Se oli täynnä ihmeellisiä asioita, seikkailuja. Voisiko se vieläkin olla?

 

 

Se hirveän painava rinkka, jonka raahasin Helsingistä Turkuun ja sulloin veneeseen, lastattu villapaidoilla, hellemekoilla (melko tarpeettomia purjeveneessä, muuten) ja odotuksilla. Kolmen viikon päästä aika paljon kevyempi, liika paino heivattu mereen. Elämä sujuu harvoin niin kuin etukäteen ajatteli. Mutta usein se vie kuitenkin oikeaan paikkaan, olkoonkin, ettei sitä paikkaa voi ehkä ennalta nähdä.

 

 

Se, että maailmassa on sellaisia paikkoja kuin Jurmo.

 

 

Se, miksi en syö eläimiä. Me kaikki olemme tärkeitä.

Se, miten mistään ei tulisi mitään ilman ystäviä. Miten onnekas olenkaan, kun tapasimme. 

 

 

Se hetki, kun päätin ostaa asunnon, olla järkevä (järkevyys jää nähtäväksi, toki). Soitin pankkiiin, tein kaupat, päätin, että ohjaan itse elämääni.

Se on hyvä neuvo, elämän ohjaksiin tarttuminen. Paras. 

 

 

Kiitos, 2016. Olit aikamoinen, hyvässä ja pahassa. 

Tervetuloa, 2017. Odotan sinulta tuntureita, Lissabonia, kolmen päivän festareita, ehkä Skotlannin nummia ja ehdottomasti palmupuita ja aurinkoa marras-joulukuussa. Yksi uusi tutkinto taskuun, kiitos, ja asunto lähes valmiiksi, jooko?

Meni se sitten näin tai jotenkin toisin päin, 

Kiitos, 2016. Tervetuloa, 2017.

 

Lue myös:

Elämä tiivistettynä, eli mitä opin merellä

Courage, my dear

Ajattelin Berliinissä

 

Bloglovin Facebook Instagram

Share

Kommentoi

Ladataan...