Kun ruoasta tulee vankila ja urheilusta uskonto

Ladataan...

 

Se, kun yrität kuvata itselaukaisimella blogiin hyvän olon fiiliskuvaa ja ainoassa yhtään onnistuneessa otoksessa koirasi nuolee varpaitasi...

Mutta sitten, oikeastaan se sopiikin tähän ihan hyvin. Lopulta tämä on nimittäin teksti itsensä hyväksymisestä. Siitä, että epätäydellinen riittää ja on just hyvä. 

---

Blogiani pidempään seuranneet tietävät, että en tykkää ehdottomuuksista, täydellisyyden tavoittelusta tai tiukoista ruokavalioista. En tykkää niistä siksi, että olen kokeillut. Ei mennyt hyvin. 

Oli aika, jolloin tiesin jokaisen syömäni ruoan kalorimäärän. Tiesin myös, paljonko olin syönyt sinä päivänä. Ja paljonko voisin vielä syödä, jotta söisin hieman liian vähän.

Olin silloin lentoemäntä. Saatoin herätä yhdeltä yöllä Bangkokissa, tehdä 12-tuntisen työpäivän lentokoneessa ja valvoa seuraavaan iltaan saakka suomatta itselleni ylimääräistä ravintoa. Paitsi silloin, kun repsahdin ja mätin suuhuni Fazerin Sinisiä, joita koneessa oli aina saatavilla. 

Juoksin 15 kilometrin lenkkejä harva se päivä ja kun menin jumppaan, valitsin sen rankimman ja toisen päälle. Työmatkoilla juoksin hotellin juoksumatolla, vaikka kehoni oli Suomen ajassa ja Suomessa oli aamuyö. Treenasin väsyneenä, flunssaisena, krapulassa. Peruin ystävien tapaamisia, jotta ehtisin urheilla.

Aluksi tahdoin laihtua kaksi kiloa. Ne lähtivät kuin itsestään. 

Sitten lähti neljä lisää. 

Kun virkapuku alkoi roikkua päälläni, kun rintakehäni luut näkyivät ja kun kaikki, joita en ollut hetkeen nähnyt päivittelivät: ”Oletpa laihtunut”, silloin olin tyytyväinen. Olin tyytyväinen vielä silloinkin, kun ystäväni alkoivat sanoa: ”Et saa laihtua enää yhtään.”

Söin terveellistä ruokaa, urheilin paljon enkä ollut rajusti alipainoinen. Ajattelin eläväni terveellisesti.

Oikeasti olin onneton ja koin itseni arvottomaksi. Sisälläni oli tyhjyys, jota yritin paikata tavoittelemalla täydellistä kehoa. 

En tiedä, mikä kaiken muutti. Eräänä päivänä kai vain väsyin. Väsyin tarkkailemaan painoani ja ruokiani, väsyin treenaamaan hullun lailla. Tajusin, ettei se ole hyvää elämää, ei minulle.

Sinä päivänä noin seitsemän vuotta sitten päätin, etten enää ikinä laske yhtään ainutta kaloria. Päätin, että opettelen kuuntelemaan kehoani ja luotan siihen, että se on viisas. Luotan, että se tietää, kuinka paljon ravintoa tarvitsen. Luotan, että se tietää, kuinka paljon minun kuuluu painaa.

Otin tietoisen riskin, että lihoisin ja päätin, että rakastan itseäni, tulisi minusta minkä kokoinen tahansa. Se oli hyvin vaikeaa.

Seitsemän vuotta olen syönyt kuunnellen kehoani – ja mieltäni. Ihminen on kokonaisuus, ja joskus suklaa vain tekee kokonaisuudelle parempaa kuin porkkana. Syön perusterveellistä kasvisruokaa, mutta myös vaaleaa leipää, pastaa ja kai melkein joka päivä jotain herkkua. 

En ole juossut pariin vuoteen. Tykkäisin kyllä juosta joskus, mutta en ole löytänyt aikaa. On ollut tärkeämpää tekemistä. Ulkoilen koirien kanssa, joogaan, kun ehdin. Kesäisin kuljen pyörällä. Suunnittelen kevättalvelle hiihtoreissua ja keväälle vaellusta. Haluaisin oppia seisomaan käsillä ilman tukea ja päälläni ylipäänsä. Kiipeily vähän kiinnostaa, jooga paljon.

En ole laskenut yhtään kaloria seitsemään vuoteen. 

En tiedä, kuinka paljon painan.

Kehoni kertoo, mitä tarvitsen. 

Rintakehäni luut eivät näy.

Liikunta on taas kivaa.

Treenaaminen ei ole ystäviäni tärkeämpää,

eikä ruoka vankilani.

Ja minä olen just hyvä just tällaisena. Sinä myös.

 

Lue myös:

Paahtoleipien ja samppanjan puolesta

Koska onnekkaat harmaantuvat

Ruokaoivalluksia

Bloglovin, Facebook, Instagram

Paita Puma, trikoot Stadium. Saatu blogin kautta.

 

Share

Kommentit

Taru Mari
Stuff About

Tää on varmasti tuttu tarina monelle. Onneksi olet osannut höllätä ajoissa. :)

Pikkuvaimo
Pikkuvaimo

Tuntuipa hyvältä lukea tämä postaus. Liippas läheltä. Vaikka aihe onkin vakava, lopputulos oli positiivinen ja kannustava.  

Kiitos! :)

Anna Vihervaarasta

Mietin aika kauan, tahdonko julkaista tämän. Mutta sitten ajattelin, että siellä ruudun toisella puolella on varmaan monia, joita tämä koskettaa. Kiitos, kun kommentoit, ja ihanaa viikonloppua!<3

vilhelmiinah
VILHELMIINAH

Tuttu tarina, kiitos kun jaoit. <3

Anna Vihervaarasta

Kiitos kun kommentoit.<3 Meitä on varmaan aika monta, mutta ihanaa, että moni on myös pystynyt jättämään tämän taakseen.

emiliakeijusofia

Tässä on mulla paljon samaistuttavaa, kiitos, kun jaoit tarinasi! :)

Anna Vihervaarasta

Kiitos sulle, että kommentoit. Täällä blogimaailmassa on ihan parasta, kun huomaa, miten paljon vertaistukea muilta voi saada. Niin moni painii samanlaisten ongelmien kanssa. Ja kun niistä puhuu, huomaa, ettei ole yksin.<3

emiliakeijusofia

No just näin! Kirjoitin itsekin tekstin omasta tarinastani hieman aiemmin, (Muutospositiivisuus). Parasta näissä onkin juuri se, että varmasti muutkin ihmiset saavat toisten tarinoista (ja parempaan suuntaan menemisestä!) voimaa sekä juurikin sitä vertaistukea :)

Anna Vihervaarasta

Todellakin. <3 Ihanaa viikonloppua sulle!

emiliakeijusofia

Kiitos samoin! :) <3

hsh (Ei varmistettu)

Painin itse tällä hetkellä tosi kovaa tällaisten asioiden kanssa. Tai oon paininut jo monta vuotta, välillä jopa luulin päässeeni irti siitä kalorien laskemisesta, osasin herkutella ilman syyllisyyttä ja olin jotenkin tasapainoisesti huoleton kroppani suhteen. Sitten se kaikki vaan vyöryi takaisin, ja nyt tuntuu entistä mahdottomammalta päästää siitä irti. Tämä kannustaa pitkästä aikaa uskomaan että vielä joku päivä pystyn varmasti olemaan vähän rennompi. En ehkä täysin vielä tänään - mutta joskus. Kiitos kun jaoit tarinasi :-----)

Anna Vihervaarasta

Minäkin painin asian kanssa jollain tasolla vuosia, oikeastaan varmaan lukiosta lähtien. En siis osannut suhtautua ruokaan vain ruokana, pelkäsin kaloreita ja lihomista. Sitten jossain vaiheessa liikunnastakin tuli pakonomaista. Olin aina liikkunut ja tykännyt siitä, mutta vähitellen se vain meni liiallisuuksiin.

Minullakin oli nuorempana myös niitä hetkiä, kun osasin herkutella rauhassa, enkä ollut niin huolissani kehostani (hoikkuudesta). Jotenkin se huoli kuitenkin hiipi aina takaisin. Vasta tuolloin 28-vuotiaana, eli 7 vuotta sitten, onnistuin jotenkin kääntämään mieleni. En vain oikeasti jaksanut enää laskea kaloreita ja treenata hulluna. Ja ymmärsin, että toimintani oli epätervettä enkä koskaan voisi olla kunnolla onnellinen, jos jatkaisin niin.

Lopetin kaloreiden laskemisen siihen paikkaan. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut sen seurauksena, eikä kehoni ei muuttunut isosti (vaikka se on tässä epäoleellista, kaiken mahdollisti nimittäin se, kun lupasin hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni minkä kokoisena tahansa). Aina välillä mielessäni edelleen vilahtaa ajatus siitä, kuinka paljon kaloreita jossain ruoassa on. Annan sen vilahtaa, mutta jätän ajatuksen sitten rauhaan. Annan sen mennä.

Olen aina tykännyt liikkua paljon, tykkään edelleen. Ja yhä edelleen huomaan, että kun innostun jostain uudesta lajista, tekisi mieli antaa sille paljon aikaa. Mutta kun mieleeni tulee ajatus, että voisin siirtää kaverin näkemistä, jotta pääsisin vaikka joogaan, tiedän, että sinä päivänä kuuluu mennä skumpalle tai leffaan ja syödä pussi irtokarkkeja. Ihan vain, jottei treeni alkaisia taas mennä kavereiden edelle tai terveellisyys menisi överiksi. Koska jos sille antaa pikkusormen, kohta se vie koko käden. 

Kontrollointiin ja täydellisyyden tavoitteluun on tosi helppo jäädä koukkuun. Minun tapani pysyä vapaana on päästää siitä kokonaan irti. Se ei johda kohdallani jatkuviin pitsaövereihin tai liikkumattomuuteen. Kehoni kertoo, mitä se tahtoo. Ja se tahtoo syödä pääosin terveellisesti ja liikkua sopivasti.

Tuli pitkä vastaus.:) Paljon tsemppiä ja älä vain lakkaa uskomasta. Se on mahdollista. Jos oli minulle, on myös sinulle. <3

hsh (Ei varmistettu)

kiitos tästä&lt;3 välillä tulee sellaisia hetkiä, etten jaksa taistella noita ajatuksia vastaan. ja välillä voi olla viikkoja, jopa kuukausia, että menee hyvin. tästä saan taas voimaa ja fiilistä luottaa siihen, että tästäkin päästään :----) mulla on niin miljoona syytä olla onnellinen, etten enää jaksaisi antaa näiden syömisten pilata sitä onnea.

Kiti
Katso tarkemmin

"Päätin, että opettelen kuuntelemaan kehoani ja luotan siihen, että se on viisas. Luotan, että se tietää, kuinka paljon ravintoa tarvitsen. Luotan, että se tietää, kuinka paljon minun kuuluu painaa."

KYLLÄ. Koin ahaa-elämyksen tätä lukiessani. Juuri näin sen pitäisi olla! <3

Anna Vihervaarasta

Niin pitäisi! Keho on viisas, kun sille antaa mahdollisuuden. <3

Cherry1
All work, no play

Hieno teksti! Aivan juuri muutama päivä sitten puhelin tuttavan kanssa, joka kertoi päätyneensä samaan. Vuosien aktiivisen salitreenin jälkeen hän oli luopunut siitä, ja ryhtynyt tekemään kävelylenkkejä luonnossa, kahvakuulailemaan kun siltä tuntuu, joogaamaan. Hän oli paremmassa kunnossa kuin koskaan.

Itse olen erittäin kova syömään enkä ikinä ole pidätellyt syömisiäni. Siihen ei itsekuri koskaan riittäisi. Mutta ruuan laatuun olen osannut kiinnittää huomiota. Ja senkin olen tällä ikää oppinut, koska jumppa kannattaa jättää väliin ja mennä vaikka hankeen selälleen ja katsella tähtitaivasta.

Anna Vihervaarasta

Jep, just tuo. Minä en varmasti ole paremmassa lihas- tai juoksukunnossa kuin koskaan, mutta olen terveempi kuin koskaan. 

Ja juuri tuo on myös sitä kehon viisautta: se kyllä kertoo, milloin pitää jättää jumppa väliin ja katsella tähtiä. Sitä viisautta pitää vain osata kuunnella.<3

 

Mia K.

Ah! Vapaus! Ja, vapauttava teksti ♡♡♡

Heitin vaa,an pois jo yli 18 vuotta sitten! En tiedä painoani, mutta syön ihan normaalia suomiruokaa, ja kahvin kerman kanssa ja voita leivälle. Jos tekee mieli, syön. Jos ei, en syö! Suomi on haasteellinen maa asua ihan jo ilmastonkin vuoksi, ja siksi reagoin myös ihan kausiravintoon. Uskonkin, että kehomme tarvitsee talvella ns tiheämpää ravintoa, kuin kesällä etc! 

Olipa ihana teksti! Kiitos! Aurinkoista helmikuuta ☆☆☆

www.miakuusisto.fi 

Kommentoi

Ladataan...