Mitä jos en vain tiedä?

Mietin aika usein, että mitä jos. Mitä jos haluan lapsen tai monta – sitten kun on liian myöhäistä.

Minulla oli vauvakuume 28-vuotiaana. Sitä kesti kuukauden, kunnes eksäni sanoi: ei vielä

Tuosta ajasta on nyt kahdeksan vuotta, enkä ole sen jälkeen haaveillut vauvoista. Joskus ajattelin, että ehkei se mikään vauvakuume ollutkaan. Ehkä yritin vain keksiä sisältöä elämääni, jonka koin vähän tyhjäksi. Samaa sarjaa puutalounelmien kanssa.  

Pari vuotta myöhemmin monella ystävälläni alkoi olla lapsia. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin suurimmalla osalla on. Ei toki kaikilla.

On minua vanhempia naisia, jotka joko ovat päättäneet, etteivät tahdo tai eivät puhu asiasta. Ja jos joku ei puhu, niin silloin ei kysytä. Ei tätä asiaa. Koskaan kun ei tiedä, mitä taustalla on. Onko siellä päätös vai pettymys. Vai jotain muuta.

On minua nuorempia naisia, jotka tahtovat. Eivät vain ihan vielä.

Ja sitten on suunnilleen ikäisiäni, jotka eivät tiedä, tahtovatko vai eivät. Ehkä heille on käynyt samoin kuin minulle. Olin pitkään se nuori nainen, joka ajatteli kyllä saavansa lapsia. Sitten joskus. Se joskus vain siirtyi vuosien myötä aina tulevaisuuteen. Oli ja on niin paljon muita, kiinnostavampia projekteja.

Ajattelen edelleen lapsista: sitten joskus. 

Kun muutama vuosi sitten erosin tuosta pitkästä suhteesta, jouduin oikeasti kohtaamaan ajatuksen, etten ehkä saa lapsia, jos en löydä aika nopeasti sellaista tyyppiä, jonka kanssa niitä lapsia haluaisin. Tai tee lapsia yksin. Oikeastaan olen kuitenkin aina ajatellut, että saan sitten joskus lapsia, koska tapaan miehen, joka haluaa

Mutta mitä jos niin ei käy? Tai mitä jos se toinenkaan ei tiedä? 

Mielestäni useimmat lapset ovat veikeitä, monet ovat tosi hellyyttäviä ja ihania. Pieniä, hauskoja ihmisiä. Mutta minun elämässäni? 

Jos tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, unohtaisin tietenkin kaikki epäilykseni. Olen varma siitä. Mutta niin kauan kun voin valita...en ole varma.

Ja se varmuus puolesta tai vastaan saisi tulla mieluusti lähivuosina. Tik, tak, näes. 

Hyvää tarkoittavat ystäväni sanovat, että ei sulla ole kiirettä, aikaa on vielä monta vuotta. Jos päätätkin haluta. Se on tietenkin kaunis vale. Olen 36-vuotias. Ei aikaa ole montaa vuotta, kovin montaa ainakaan. Jos päätänkin haluta.

Pitäisi vain päättää. Ja voihan olla, ettei se edes onnistuisi, vaikka päättäisinkin haluta. Mistäs sitä tietää. 

Tiedän monia naisia, jotka ovat aina tienneet haluavansa lapsia, joille lapset ovat osa onnellista elämää. Minä en usko, että tulen onnettomaksi, jos en saa lapsia. Enkä, jos saan. Siksi en tiedä, haluanko. Tahtoisin pitää sen oven avoinna. Mahdollisimman pitkään. Ajatella vielä hetken: sitten joskus.

Päättämättä jättäminenkin on tietenkin tavallaan päätös. Aika päättää jossain vaiheessa puolestani. En pidä ajatuksesta. Tahdon päättää itse.

Pelkään, että havahdun päälle nelikymppisenä ja kadun nykyistä päättämättömyyttäni. Toisaalta kuitenkin epäilen, etten lopulta ole ihminen, joka kauheasti katuu mennyttä. Mutta kun sitäkään ei tiedä.

Onko siellä kohtalontovereita?

 

Taustaa tarinalle: Mitä tuli tehtyä?

Kuva Sari Kilpiäinen

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

No todellakin on! Olen muutaman vuoden nuorempi, mutta olisin itse voinut kirjoittaa saman tekstin lähes sanasta sanaan (jos osaisin kirjoittaa noin hyvin). Päättämättömyys vaivaa ja se, että jos päätän haluta, niin päätöksen seuraukset ovat sen jälkeen hallitsemattomissani. Esimerkiksi en ole yhtään varma, että haluan vapaaehtoisesti altistaa itseni kaikelle sille, mitä lapsen saamiseen (naisena) liittyy. Joskus olen miettinyt, että jos olisin mies, minulla voisi hyvinkin olla jo lapsi(a)...

S

Anna Vihervaarasta

Kiitos. <3

Jep, nuo päätöksen seuraukset. Ja olen samaa mieltä, että miehenä päätös olisi helpompi.

Minnea
Minnean muruja

Tämä on tosi koskettava aihe! Samanlaista pohdintaa olen itsekin harrastanut monen monta vuotta. Oikeastaan koko aikuisen elämäni. Tosin minä en ajatellut koskaan, että "sitten joskus", ajattelin enemmänkin "en usko, että koskaan haluan". Ja kipuilin ajatukseni ja ympäristöstä tulevan paineen välimaastossa.

Uskon, että olisin onnellinen lapsettomanakin. Mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Kaikkien kuuluu haluta lapsia. Pitäisi sanoa enemmän ääneen, että on täysin ok olla tietämättä, haluaako lapsia, tai jopa olla haluamatta niitä. Ei se tee ihmisestä huonompaa tai itsekäämpää.

Anna Vihervaarasta

Itse taas en ole ikinä ajattelut, etten koskaan haluaisi. Olen vain halunnut lykätä ja lykätä. Ja vieläkin tahdon. Se saa miettimään, onko kyse sittenkin enemmän siitä, etten oikeasti haluan lainkaan...hmmm.:)

Ja todellakin pitäisi murtaa tuota ajatusta, että kaikkien kuuluu haluta lapsia! 

iidis
Varpain jaloin

Sain esikoisen vain 21-vuotiaana, mutta en todellakaan ollut suunnitellut elämääni niin. Enpä ollut juuri ehtinyt edes miettiä lasten saamista sen enempää kuin 19-vuotiaana päiväkirjaan kirjoittamani: "en usko koskaan haluavani lapsia, enkä ainakaan halua ikinä naimisiin". Kuopus syntyi sitten yhdeksän vuotta myöhemmin. Rakastan poikasiani yli kaiken, mutta olisin varmaankin ihan onnellinen lapsettomanakin. En tiedä. Olin niin nuori tullessani äidiksi, etten koskaan ole ehtinyt olla aikuinen olematta äiti.

Ja vielä: Ei kaikkien tarvitse haluta lapsia. Vanhemmuus tai lapsettomuus ei oikeasti kerro yhtään mitään ihmisen hyvyydestä, huonoudesta, itsekyydestä tai kyvystä rakastaa ja hoivata.

Vierailija (Ei varmistettu)

"Aika päättää jossain vaiheessa puolestani. En pidä ajatuksesta. Tahdon päättää itse."

Tuo ^ on mulle näin 35-vuotiaana sinkkuna tosi kipeä asia. En tiedä, en osaa päättää - vielä. Aikaa ei ole enää kovin paljoa, mutta vielä en olisi valmis lapseen, eihän minulla ole sitä miestäkään, jonka kanssa olin kuvitellut yhdessä haluavani ja rakentavani omaa perhettä.

Luultavasti aika tulee päättämään puolestani. Kummallista, miten sitä on niin vaikea hyväksyä.

Kiitos kirjoituksesta, on aina lohdullista kuulla, ettei ole yksin ajatuksiensa kanssa!

Anna Vihervaarasta

Jos tietäisin, että haluan, yrittäisin hankkia lapsen mahdollisimman pian, oli miestä tai ei. Miehiä kun voi tavata vaikka minkä ikäisenä, mutta lasten kanssa se aika valitettavasti tulee jossain vaiheessa vastaan. 

Tsemppiä päätöksiin! <3 

Kohtalotoveri (Ei varmistettu)

"On minua vanhempia naisia, jotka joko ovat päättäneet, etteivät tahdo tai eivät puhu asiasta. Ja jos joku ei puhu, niin silloin ei kysytä. Ei tätä asiaa. Koskaan kun ei tiedä, mitä taustalla on. Onko siellä päätös vai pettymys. Vai jotain muuta." Minä olen juuri tämä, sinua vähän vanhempi (38 -vuotias) nainen, joka "ei puhu asiasta". Silti kyselijöitä ja vihjailijoita riittää, ja joskus on vaikea ymmärtää, miten heille ei vain juolahda mieleen, että asia voisi olla vaikea. Ehkä olisin silti itse samanlainen ilman tätä omaa kokemustani.

Yleisesti puhutaan tahattomasti ja vapaaehtoisesti lapsettomista. Minä en koe olevani kumpaakaan, mutta muutama vuosi sitten löysin termin "elämäntilannelapsettomuus", joka sopii paremmin kuvaamaan tilannettani, tosin sekin usein määritetään tilanteeksi, jossa lapsettomuus johtuu kumppanin puutteesta. Itse olen vakituisessa, pitkäaikaisessa suhteessa, jossa suunnittelimme aluksi lapsia "sitten joskus". Kun ystävät ympärillä alkoivat pian perustaa perheitä, asia kai konkretisoitui mieheni mielessä, se ei ollutkaan enää "sitten joskus", ja hän kertoi minulle päättäneensä, ettei haluakaan, todennäköisesti koskaan lapsia. Päätin kuitenkin jäädä suhteeseen, joten lapsettomuus on kohdallani näin ollen myös valinta. Valinta kuitenkin oli, ja on edelleen vaikea ja aihe on kipeä. En useinkaan ryhdy siitä keskustelemaan, sillä tuntuu, että lähes kaikki, lohdutukseksikin tarkoitettu, mitä vastapuoli keksii sanoa loukkaa tavalla tai toisella. Olen myös kohdannut asennetta "niin makaat kuin petaat", mikä on satuttanut syvästi, vaikka totta onkin. Usein tilanteeni tulee myös verratuksi tahattomaan lapsettomuuteen, mikä on tietenkin eri asia, enkä tiedä sen sisältämistä kauhuista mitään. Enkä ymmärrä miksi edes pitäisi verrata.

Lapsettomuuteen, siis tässä tapauksessa "elämäntilannelapsettomuuteen" liittyy monenlaisia, vaikeita tunteita. En usko, että katkeroidun miehelleni, ymmärrän häntä ja tiedostan tehneeni itse valinnan jäädessäni hänen päätöksestään huolimatta. Hän kertoi siitä minulle varmasti niin aikaisin kuin vain oli mahdollista. Itselleni saatan kuitenkin katkeroitua, ja se pelottaa. Joskus tunnen häpeää siitä, että en pystynyt lähtemään tai antamaan miehelleni erään ystäväni neuvomaa "ultimatumia", että nyt joko tehdään lapsi yhdessä tai sitten erotaan. En vain ole ihminen, joka toimii näin. En nähnyt itseäni lähtemässä ja etsimässä jotain uutta ihmistä, siittäjää lapselleni, olisin halunnut lapsen juuri hänen, rakastamani ihmisen kanssa, johon olen sitoutunut.

Sinulle halusin vain kertoa tämän oman tarinani ja sanoa kiitos, että kirjoitit aiheesta &lt;3. Ymmärrän epävarmuutesi ja pelkosi siitä, että joudut katumaan "päätöstäsi". Koskaan ei silti tiedä milloin se aika loppuu tai toisaalta, onko se loppunut jo tai onko sitä koskaan ollutkaan. Uskon myös, että näiden vaikeidenkin päätösten kanssa on mahdollista tulla sinuiksi aikaa myöten, ja olla onnellinen :).

Anna Vihervaarasta

Kiitos kommentistasi. <3 Ehkä itsekin olen elämäntilannelapseton. En tiedä, olisiko minulla lapsia, vaikka olisin suhteessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että yksin en lapsia halua. Vaikka tämäkin voi tietenkin muuttua.

Minäkään en usko, että jättäisin rakastamaani miestä, jos hän ei haluaisi lapsia.

En ymmärrä noita kyselijöitä ja vihjailijoita. Se johtuu varmaan kuitenkin aika paljon parisuhdestatuksesta? Minulle kukaan ei ole maininnut lapsia sanallakaan sen jälkeen, kun erosin. Sitä ennen kuulin uteluita ja kehotuksia jatkuvasti.

Ihanaa iltaa! 

HetaR
determined.

hyvin kirjoitettu. mulla on ollu kierukka nyt reilun puoli vuotta. olen 27-vuotias, vakituisessa parisuhteessa olen ollu kaksi vuotta ja kierukassa riittää tehoja seuraavaksi neljäksi vuodeksi. kun istuin siinä asennusta edeltävässä "kierukkahaastattelussa", lääkäri totesi mulla olevan sen verran ikää että kannattaisi alottaa lapsenteko mikäli jälkikasvua mielii. siinä muutamassa sekunnissa mietin parisuhdettani ja sitä, miten vähän tuo lääkäri minusta tai meistä tietää. tietenki ymmärrän sen lääketieteellisen perspektiivin että munasarjat ja kohtukin ikääntyy, mutta jos ehkäisypilleri, -rengashistoriani näkyy sieltä tietokoneenruudulta, eikö valintani ole jo aika selvä.
avopuolisoni vaikuttaa ihmiseltä, jonka kanssa voisin perustaa perheen. jos hän sitä haluaisi, niin varmaan heivaisin kierukan ja alkaisin selata torista lastenrattaita. mutta muuten mulla on hyvä näin ja ainoa paine lisääntymiseen tulee ulkopuolelta. olen siinä mielessä onnekas, että omat vanhempani eivät hingu isovanhemmiksi tai painosta perheenlisäykseen. mutta on outoa, miten puolituttuja ja niitä tuntemattomiakin voi toisten perhesuunnitelmat ja kohtu kiinnostaa. tosiaan on tökeröä mennä kyselemään toisten lisääntymisestä kun ei voi tietää miten herkkä aihe voi olla kyseessä.

kavereillani on jo lapsia ja tietenkin äitiys on parasta mitä kohdalle on voinut sattua. sitä varmaan hehkuttaisi itsekin, jos olisi äiti - ja onko edes lupaa olla hehkuttamatta. satunnaisesti koen jonkun aavistuksen vauvakuumeesta, kun näen kaupassa söpön lapsen, tai mietin ikääni, sitä kierukkaa ja elämääni ja lisääntyminenhän on joka lajin tehtävä luonnostaan. sitten havahdun miettimään, mitä MINÄ haluan ja tajuan ettei lapsi kuitenkaan ole se, mitä minulta puuttuu. oli vaan sillä hetkellä tylsää - tai menkat.
olen antanu itselleni luvan adoptoida mikäli jonain päivänä huomaan, että haluan lapsia mutta riskit ensisynnyttäjäksi ovat suuret. ja jos en halua lapsia, niin en syyllisty siitäkään.

Anna Vihervaarasta

Kiitos kommentistasi! <3 

On jännää, että lapsentekoa ehdotetaan vain iän perusteella. Ihan kuin se ei olisi omaan mieleen juolahtanut.:D Hei, nyt kannattaa alkaa tehdä niitä lapsia. 

Mulle on käynyt aika samoin monesti. Viimeksi lääkäri hiljeni vasta, kun sanoin: erosin just. 

Ihanaa iltaa!

Täällä yksi 36-vuotias kohtalotoveri. Olen jotenkin aina päätynyt seurustelemaan sellaisten miesten kanssa, jotka ovat ajatelleet "sitten joskus" tai eivät ole halunneet lapsia ollenkaan. Ja koska en itse ole koskaan kokenut vauvakuumetta, on ollut helppo vain ajelehtia elämää läpi miettimättä asiaa sen tarkemmin. En tiedä olisiko vauvakuume tullut, jos suhteen toinen osapuoli olisi ollut ehdottomasti perheen perustamisen kannalla, ehkä.

Enkä tiedä kaduttaako se sitten, etten ole tehnyt päätöstä suuntaan tai toiseen. Ehkä. Lapsettomuus tai lapsen saaminen ei kumpikaan tunnu ajatuksena huonolta, joskaan ei erityisen hyvältäkään. En vain tiedä. Aika kai tulee päättämään puolestani, kun en itsekään osaa.

Anna Vihervaarasta

Ihan samoissa mennään! Jotenkin lohdullista kuulla, että täällä on muitakin, jotka ajattelevat samoin. <3

Jenniiii (Ei varmistettu)

Oon 28-vuotias, mutta en myöskään tiedä. Nuorempana ajattelin, että kai sitä joskus haluaa. Vähän niin kuin että kun muut, niin minäkin. Todennäköisesti perustan perheen, koska niin kai kuuluu tehdä. Enää en tiedä. Aina kun vierailen lapsiperheessä, mielessäni saattaa käydä, että en osaa kuvitella itseäni tälläiseen elämäntilanteeseen. Olen varma, ettei lapsen saamista kadu (ainakaan suurin osa ihmisistä), mutta kadunko sitä, etten "hanki" lasta/lapsia... Ei voi tietää. Joillekin nämä asiat tuntuvat olevan selviä nuoresta saakka, mutta eivät minulle. Tällä hetkellä kallistun ehkä enemmän siihen suuntaan, etten jälkikasvua haluaisi, samoin mieheni. En silti sano, etteikö mieleni voisi muuttua.

Anna Vihervaarasta

Mä itse uskon, että tämäkin asia menee lopulta niin kuin kuuluu mennä. Jos oikein paljon alan haluta lapsia, niin sitten teen kaikkeni saadakseni lapsia. Jos taas siltä ei tunnu tai elämä ei muuten tuo mukanaan lapsia, ehkä niin oli sitten tarkoitettu. 

Kiitos kommentistasi ja ihanaa iltaa! <3

Lukija (Ei varmistettu)

Samanlaisia pohdintoja täälläkin, mutta omalta osaltani näkövinkkelistä, joka ei tule koskaan saamaan ainakaan niitä biologisia lapsia. Sain tietää 15 kesäisenä, että en tule koskaan samaan omia lapsia ja suhtauduin uutisiin tuolloin vain suunnilleen nostelemalla hartioitani ja miettien, että ”ahaa, okei” ja elämä jatkui.

Nyt 33-vuotiaana aina toisinaan asia mietityttää ja siitä on puhuttu paljon myös pitkäaikaisen kumppanini kanssa. Tunteet ovat heitelleet suuntaan jos toiseenkin. Olen miettinyt tilannettani siltä kantilta, että jos voisin saada lapsia, haluaisinko niitä välttämättä? Ehkä, ehkä en. Ja olen myös miettinyt, että nyt kun tiedän, että niitä en tule saamaan, niin haluanko niitä toisinaan siitä syystä, että lapset on jotakin sellaista mitä en voi saada. Mitä tulee adoptioon, se on minulle/meille vähän juuri tuollainen ”sitten joskus”-asia. Kaksvitosena sitä ajatteli, että ”kyllähän tässä on aikaa” miettiä ja selvitellä vaihtoehtoja ja tutkia omia tuntoja, mutta siihen se on jäänyt. Sitten joskus.

Anna Vihervaarasta

Kiitos, kun jaoit tarinasi. <3

Mäkin olen meittinyt adoptiota vaihtoehtona, jos aika menee biologisten lasten ohi ja haluankin. Tosin adoptiossakin taitaa olla ikäraja, huoh. 

Sitten joskus. Tykkään siitä ajatuksesta. 

Taru Mari
Stuff About

Hyvä postaus ja uskon monen samaistuvan. Tosi vaikea asia - mistä voi olla varma, että haluaa? Ei mistään, koska ei voi tietää mitä lapsi tuo tullessaan. Kuten sanoit, moni varmasti raskaaksi tullessaan ja lapsen saadessaan ajattelee lapsen olevan parasta elämässään, mutta sekään ei tietystikään ole mikään saletti.

Itselleni vain tuli vauvakuume, vaikka tilanne ei ollut kaikista ihanteellisin. Itse sain varmuuden siitä, että haluan lapsia kun mietin elämääni 20 vuoden päähän - en osannut kuvitella tulevaisuutta ilman lasta/lapsia.

Toivottavasti ajatuksesi selkiytyvät <3

Anna Vihervaarasta

Mä melkein toivoisin, että saisin vauvakuumeen (tosin se ei olisi tässä elämäntilanteessa ehkä ihan ideaalein juttu). Toisaalta sekin auttaisi, jos saisin varman tunteen siitä, etten halua.

Well, sitä odotellessa aion edelleen ajatella: sitten joskus. <3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen 34-vuotias ja naimisissa. Olen ollut viime vuodet vähän kahden vaiheilla, että haluanko lasta vai en, ja nuorempana ajattelin samoin kuin sinäkin, että jossain vaiheessa varmaan saan lapsia. Välillä iskee kova vauvakuume ja toivo siitä, että saisimme omia lapsia. Välillä taas ajattelen, että en ole varma olenko valmis niin suureen elämanmuutokseen, jonka lapsi toisi. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen elämääni näinkin. Tykkään kyllä kovasti lapsista, ja sisarusteni lapset ovat minulle ihan hurjan rakkaita. Mieheni on myos todella lapsirakas ja hän haluaa ihan ehdottomasti oman lapsen, tai lapsia.

Pari vuotta sitten aloin ajatella, että ehkä kuitenkin enemmän haluan lapsen kuin en halua, ja tajusin myos, että pikkuhiljaa pitää alkaa iänkin puolesta toimia. Noin puolitoista vuotta sitten aloimme yrittää lasta enemmän tai vähemman aktiivisesti. Tällä hetkellä jokaisten kuukautisten alkaminen aiheuttaa valtavan tunnemyrskyn, kun on samalla hurjan pettynyt ja surullinen ettei taaskaan ole raskaana, mutta toisaalta on joskus sellainen fiilis, että ehkä tässä on joku syvempi syy taustalla. Ensi viikolla meilla on aika lääkarille, jotta voidaan saada selville onko meissä jotain vikaa, ja miten jatkaa tästä eteenpäin. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä varmempi olen siitä, että en halua alkaa rankkoihin keinohedelmöityshoitoihin. Ajattelen, että jos emme saa lasta luonnonmukaisin keinoin, ehkä niin ei ole tarkoitettu. Toisaalta en myöskään halua riistää mieheltäni hänen ehkä suurinta haavettaan.

Tästä syystä parisuhde on tällä hetkellä aikamoisessa umpikujassa, eikä ovulaatiopäivien kyttääminen ja seksikertojen aikatauluttaminenkaan ole mitenkään erityisen romanttista. Viimeiset kuukaudet aihe on pyörinyt mielessa todella paljon, ja tämä on se asia jota herään öisin murehtimaan. Mietin, että kadunko jos en yritä kaikkeani saadakseni lasta, tai kadunko jos saan lapsen? Kestänkö pettymyksen jos yritän kaikkeni saadakseni lapsen siinä onnistumatta? Entä jos lapsi on sairas, selviänkö siitä? Ja kestääkö meidän parisuhde jos ei pystytä saamaan lapsia?

Lia Maria

Kannattaa mennä juttelemaan asiasta lapsettomuusklinikalle lääkärin kanssa, yksityiselle tai julkiselle. Käynti ei sido sinua mihinkään, mutta voit saada sieltä vastauksia kysymyksiisi, sekä ennen kaikkea enemmän toivoa ja ulospääsyn umpikujasta. Minulle lapsettomuushoitojen aloittaminen selkeennytti ajatuksen lapsen saamisesta ja parisuhde parani huomattavasti. Itse harmittelin aikoinaan eniten sitä, että en mennyt lapsettomuusklinikalle jo aikaisemmin.

Muista, että tiede on mennyt paljon eteenpäin myös lapsettomuushoitojen osalta ja Suomi on näissä yksi edelläkävijämaista. Koeputkihoito lyhyellä kaavalla ei ole esimerkiksi fyysisesti enää niin haastava kuin vanhanaikaisempi pitkä kaava.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos tsemppauksesta &lt;3

Tuossa kommentissa mainitsinkin, että ollaan menossa ensi viikolla lääkäriin. Tämä on siis toinen käynti, ja tässä välissä ollaan käyty labrakokeissa, joten odotan, että saadaan ainakin jotain vastauksia. Uskon, että tieto helpottaa tässä asiassa tuskaa, ja on helpompi päästä eteenpäin kun tietää tarkemmin mistä ongelmat mahdollisesti johtuu.

Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta pitkään ajattelin, että tulisin jossain vaiheessa vahingossa raskaaksi, jolloin minun ei tarvitsisi tehdä aktiivista päätöstä, vaan kohtalo päättäisi puolestani, että nyt on parempi olla valmis. Ehkäpä iso osa tästä kipuilusta johtuu siitä, etten ole varma haluanko lasta niin paljon, että olen valmis tekemään aktiivisen päätöksen ja hakemaan apua.

Anna Vihervaarasta

Itse uskon, että asiat menevät lopulta suunnilleen niin kuin niiden kuuluukin mennä. Pää selkiää vähitellen, kun joutuu kohtaamaan erilaisia vaihtoehtoja ja oikeasti miettimään niiden seurauksia. Tuo syvempi syy: se voi olla vain se, että joudut oikeasti miettimään asiaa. Ei sen isompaa. <3

En tiedä, lohduttaako tämä, mutta tiedän monia pariskuntia, jotka ovat yrittäneet pitkään ja sitten lopulta onnistuneet joko ihan luonnollisesti tai hedelmöityshoitojen avulla. Kaikilla se ei vain tapahdu heti, kun haluaisi. Tätä mietin myös omalla kohdallani. Vaikka päättäisin nyt haluta yrittää lasta, niin voi mennä pitkään, ennen kuin se onnistuisi - jos onnistuisi. 

Voimia! <3

Naislaif
Naislaif

Ehkä kuitenkin tiedät, mutta et uskalla päättää.
Itse en tiennyt haluanko lapsia vai en, kun jo olin raskaana 18- vuotiaana. Olen usein pohtinut, että olisinko ehkä tehnyt lapsia lainkaan. Jossittelu ei tuota vastauksia, mutta siihen me joka tapauksessa sorrumme teemme siten niin tai näin. Oli tulos mikä tahansa, niin ihminen epäilee kuitenkin sitä ja odottaa, että joku ulkopuolinen vahvistaa tapahtuneen todeksi ja vahvistaa että valintamme on oikea.
Kuuntele sisintäsi ja usko siihen ja luota että teet mitä tahansa niin se on oikein.

Pepa (Ei varmistettu)

Olipa hyvin ja ytimekkäästi sanottu, kiitos.

Naislaif
Naislaif

<3

Anna Vihervaarasta

Juu, olen välillä miettinyt, että ehkä tämä tarkoittaa, että en halua. En kuitenkaan ole lainkaan varma siitä. Osa epävarmuudestani johtuu nimittäin varmasti elämäntilanteestani. Olen aika varma, että en halua lasta yksin, mutta toki sekin voi muuttua.

Kiitos viisaasta kommentistasi! <3

Clam (Ei varmistettu)

Hei, olen miettinyt tiuhaan lapsen saamista. Avopuoliso jätti minut mm. siksi, että minulla kuulemma biologinen kello tikittää, hänellä ei, ainakaan vielä. Mies vaihtoi minut 12 vuotta nuorempaan naiseen. Voi olla, etten koskaan saa biologisia lapsia, koska en halua hankkia lasta yksin. Olen nyt 35-vuotias, joten ei minullakaan ole enää paljoa aikaa lasten hankkimiseen. Voi olla, että minustakin tulee lapseton, koska olosuhteet ovat, mitä ovat. En ole kokenut, että lasta on pakko saada. En ole koskaan, kenenkään kanssa vielä yrittänyt lapsen saamista, joten en edes tiedä, voisiko se onnistuakaan.

Anna Vihervaarasta

Niin, sepä se. Ajattelen, että jos oikeasti tosi kovasti haluaisin lapsen, yrittäisin yksin. Mutta toisaalta aika harva ehkä haluaa kuitenkaan yksin? Tai pitää haluta todella paljon, että on harkitusti valmis kohtaamaan kaiken lapsen saamiseen ja kasvattamiseen liittyvän ihan itsekseen. 

Tsemppiä mietintöihin!

Vierailija (Ei varmistettu)

Pakastamalla omia munasoluja voit saada muutaman vuoden lisää. Toivottavasti ei ole vielä liian myöhäistä.

Anna Vihervaarasta

Kysyin tästä jo pari vuotta sitten.:) Päätin kuitenkin, että ihan liian kallista ja lopputulos on liian epävarma, että lähtisin siihen. En siis halunnut tarpeeksi...

FromKaren
Ihana Päivä

Tämä on niin henkilökohtainen asia, mutta samaa asiaa pohtineena ja myöhemmin lapsen saaneena uskon vilpittömästi, että jos lapsen saa, sitä ei kadu – mutta se, että jättää yrittämättä lasta _saattaa_ kaduttaa. Niin syvä on biologinen side lapseen (joka ei muuten välttämättä synny synnytyslaitoksella vaan ajan kanssa), että onnellisuus on "koodattu" meihin vanhempiin kaiken kaaoksen keskellä.

Minä pelkäsin kovasti miten lapsen saanti muuttaa elämää. Ja kyllä, lapsi muutti to-del-la monta asiaa omassa arjessa, koska etenkin ihan pieni on laitettava ykköseksi. En todellakaan hurahtanut mihinkään mammameininkiin, mutta oma aika on kortilla eikä arki ole enää samanlaista kuin joskus, vaikka koen olevani sama ihminen. Samaan aikaan se, ettei ole omaa aikaa on oma valinta – toki voisin mennä töiden jälkeen tekemään omia juttuja kun mies on lapsen kanssa, mutta en halua. Haluan viettää aikaa lapseni kanssa.

Omalla kohdallani voisin sanoa, että lapsen myötä elämästä katosi (ainakin hetkeksi) hedonistinen onni, jota oma elämäni oli aika täynnä ennen lasta. Tilalle tuli syvä merkityksellisyyden tunne ja satoja päivittäisiä hetkiä, kun sydän pakahtuu onnesta kun lapsi hymyilee, touhuaa omiaan, tulee syliin jne. Onni on jollain tapaa siirtynyt myös oman sydämen ulkopuolelle – se, että näen kuinka toinen on iloinen tekee minusta yhtä, ellei enemmän iloisen.

Lapsi muuttaa elämää ja varsinkin parisuhteen olisi omasta näkökulmastani hyvä olla vakaalla pohjalla kun lapsia hankitaan. Olen useammin kuin kerran nähnyt kun lapsi tulee "korjaamaan" parisuhdetta ja vaikka onni kestää hetken, samat ongelmat palaavat ja nyt mukana on väsymystä, riittämättömyyden tunnetta ja muuta mukavaa, jota pikkuvauva-arki tuo mukanaan. Toisaalta, uskon että vaikka parisuhde ei lasta kestäisikään, harva vanhempi katuu yhteistä lasta – se on päinvastoin onni, että huonostakin suhteesta on tullut jotain niin ihanaa.

Tunnen myös yksin lapsia hankkineita naisia. Yksikään ei ole katunut asiaa, vaikka osalla kyse on ollut myös vahingosta. Toisaalta olen varma, että he olisivat eläneet täyttä, kiinnostavaa ja mahtavaa elämää myös ilman lapsia. Mutta jos asia yhtään pohdituttaa ja on tunne, että lapset voisivat kuulua omaan elämään, voi lapsen saaminen olla kuitenkin positiivinen juttu. Ja huom, lapsia todellakin saadaan, ei hankita.

ildis (Ei varmistettu)

Tosi vaarallista sanoa, että "jos lapsen saa, sitä ei kadu".

Aika moni mielenterveys (yms.) ongelmista johtuu siitä, että oli paskat vanhemmat. Ihmisten pitäisi ihan oikeasti miettiä tämä juttu tosi tarkasti, eikä vaan hankkia lapsia kun huvituttaa.

Milaaa (Ei varmistettu)

Ajattelen itse juurikin niin päin, että lasten hankkimatta jättämistä en varmasti kadu, koska rakastan elämääni tällaisena, kun taas lasten hankkimista saattaisin katua. Kaikilla on erilainen elämä, ei voi yleistää. Itseasiassa voisin kuvitella, että aika moni vanhempi on joskus edes sekunnin murto-osan tuntenut katuvansa lasten hankintaa kun on oikein vaikea hetki, vaikkapa pitkä unettomuus ja kiukutteleva lapsi. Lisäksi juurikin ildiksen mainitsemat seikat siitä, että kaikki perheet eivät valitettavasti ole onnellisia ja asiaa todella kannattaa miettiä tarkkaan.

Klo (Ei varmistettu)

Ei koskaan kaduta. Ei ikinä.
Unettomuus ja kiukutteleva lapsi harmittaa, mutta ei lapsen saamista kadu koskaan. En ainakaan minä.
Kiukuttelu yleensä johtuu jostain syystä; nälkä, väsymys tms, lapset harvoin kiukuttelevat kiukuttelun ilosta. Ovat sen verran reiluja tyyppejä.
Elämässä on onnellisempia ja onnettomampia hetkiä; lapsettomana ja lapsellisena.
Lasten kanssa elämä muuttuu, se on lähinnä itsestä kiinni, millä tavalla haasteet ottaa vastaan.
Minua lähinnä naurattaa tämä kommentti, mutta ajankuluksihan nämä blogit on tehty :)

Hkjh (Ei varmistettu)

Jos on kykeneväinen näin syvään pohdintaan kuin mitä näissä kommenteissa tehdään, ei ole paska vanhempana.
Kommenttisi on totta, mutta ei mielestäni päde tähän kontekstiin.
Välillä kannattaa olla sanomatta mitään.

Jenniiii (Ei varmistettu)

Tämä on mulla yksi syy siihen, miksi en todennäköisesti lasta/lapsia haluaisi. Käyn terapiassa ja oon yrittänyt tutustua tunnelukkoihini ja muihin käyttäytymis- ja ajatusmalleihini. Tosi moni näistä on sellainen (elleivät jopa kaikki), johon voi vanhemmat/vanhempi ja perhe vaikuttaa. En minä vanhempiani mistään syytä, mutta kyllä se pistää miettimään. Omasta lähipiiristänikin voin sanoa, että kaikki eivät välttämättä näitä asioita mieti. Mulle on sanottu, että on turha miettiä lastenhankintaa näin syvällisesti ja monelta kantilta, mutta itse olen eri mieltä.

FromKaren
Ihana Päivä

Puhut aivan eri asiasta kuin siitä, että selkeästi oman elämänsä jokseenkin hallitseva ihminen hankkii lapsen. Tässä postauksessahan nimenomaan pohditaan sitä kannattaako lapsi hankkia - se jo kertoo, että lapsia ei hankita koska huvittaa (huom! lapsia ei "hankita" vaan niitä saadaan). 

Uskon, että voi olla ihmisiä joita joskus kaduttaa lapsen hankinta. Rankimpina hetkinä kun kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Mutta uskon vakaasti, että suhtkoht tasapainoisten (en tiedä onko kukaan koskaan täysin tasapainoinen) vanhempien kohdalla jo pelkkä biologinen side on niin iso draiveri, ettei lastensaamisesta tule elämänkestävää katumusharjoitusta. Toki onhan jo tilastollisesti todennäköistä, että on ihmisiä, jotka katuvat lastensaantia ikuisesti ja aina vaan, mutta väitän näiden olevan todella pienessä marginaalissa ja etteivät ne ole ihmisiä, jotka ovat pohtineet lastenhankintaa pitkään (kuten kirjoittaja selkeästi on tehnyt). 

Itselläni oli todella haastava alku koliikkilapsen kanssa, joten tiedän kyllä mitä on tuntea niitä tunteita, että "miksi vitussa lähdin tähän paskaan?!". Nuo ovat kuitenkin vaiheita ja menevät ohi. Nyt tuntuu ihmeelliseltä kuinka synkkiä ajatuksia sitä alussa olikaan. Vaikka välillä kaipaan entistä elämääni, en todellakaan kadu nykyisiä valintojani. On siis eri asia joskus pohtia "kuinka ihanaa elämä olisi ilman tätä kiljuvaa aamupuuroaan sylkevää lasta" kuin katua sitä, että hän on olemassa. 

Ymmärrän, että valeja välillä ärsyttää se kuinka lapsensaamisesta maalaillaan jotain elämää suurempaa asiaa. Itse ajattelin aikoinaan näin. Mutta nyt ymmärrän mistä se johtuu: se on helvetin iso muutos, jonka vaikutuksia omaan arkeen ja itseen ei voi aavistaa ennen kuin se tulee omalle kohdalle. Samalla se tuottaa sellaista iloa ja merkityksellisyyttä, jota on vaikeaa (mutta ei tietenkään) mahdotonta saada muista elämän osa-alueista, koska se on niin kokonaisvaltaista, koska siinä on kyse myös biologiasta (olemme kuitenkin loppupeleissä nisäkkäitä). Vanhemmuus haastaa ihmisen sellaisella tavalla, joka on aika poikkeuksellinen laajuudessaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Minulta on kuollut oma vanhempi kun olin lapsi, olen menettänyt työpaikan, olen masentunut vakavasti, mutta silti lapsen saaminen oli isoin muutos, jonka minä olen elämässäni kohdannut. Siltikäämn en kadu lapsen saamista, lapsista tulee uskomaton määrä iloa elämään ja myös uutta sisältöä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kaikkien pitäisi sitä haluta lapsia. Osa ihmisitä ei halua lapsia ja sekin on täysin validi tunne eikä tee ihmistä mitenkään vääränlaista.  Ymmärrän täysin jos joku on tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on ja olenkin usein sanonut, että jos rakastat elämääsi juuri sellaisena kuin se on nyt ja haluat sen jatkuvan, älä hanki lapsia. Jos kuitenkin takaraivossasi on pieni kutkuttava ääni, joka pohtii "pitäisikö? uskaltaisinko?" niin suosittelen vakavasti pohtimaan lapsen yrittämistä. 

Omassa ystäväpiirissä noin 30% pareista kärsii lapsettomuudesta ja moni on ajatellut, että kyllä sitä ehtii. Mutta biologia on valitettavan karu naisten kohdalla. 40-vuotiaana voi olla liian myöhäistä. Ei sen takia, etteikö 40v voisi tulla raskaaksi vaan koska osalla raskaaksi tuleminen kestää ylipäätään kauempaa tai siihen tarvitaan vähän apua. Mitä myöhemmin aloittaa, sitä vähemmän on aikaa yrittää. Olen nähnyt monta tosi surullista tapausta, jossa lapsia on haluttu, mutta sitten joskus ja sitten joskus onkin liian myöhään. Samaan hengenvetoon tiedän moniakin naisia jotka ovat saaneet lapset 39-41-vuotiaina. Kaikille ikä ei ole tekijä eikä mikään, mutta osalle on ja on vaikeaa etukäteen tietää kumpaan viiteryhmään kuuluu.

Tästä syystä jos on yli 35v ja pohtii voisiko haluta lapsia, suosittelisin käymään gynellä "tsekkaamassa paikat". Jo siitä keskustelusta voi syntyä tunne puoleen tai toiseen, jolloin päätöksen tekeminen voi olla helpompaa. 

Anna Vihervaarasta

Mä uskon aika samoin. Mutta se, että ryhtyisin harkitusti (ja tällä hetkellä yksin) yrittämään lasta, on kauhean iso juttu. Varsinkin, kun tykkään elämästäni tällaisena todella paljon. Enkä ole lainkaan varma, että kadun, vaikken yrittäisi. Vaikeita asioita nämä!

Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista! <3

Sohvinen (Ei varmistettu) http://avecsofie.indiedays.com/

Heippa,

olen varmaankin viisi vuotta sitten viimeksi kirjoittanut asiasta ja olen aika samanlainen mitä sinä ajatuksinesi. En ole koskaan varmaankaan kokenut vauvakuumetta eikä minulla ole ollut ikinä mitään suurta halua saada edes lapsia. Lapset ovat ihania ja tuovat varmasti niin paljon sisältöä elämään, mutta entä jos se sisältö tulee myös muualta?

Minulla on pari ystävää, jotka uranaisina saivat lapset yksin 42 -vuotiaina. He miettivät kauan, mutta kun ei kunnon kumppania löytynyt, oli lapsi hankittava tilanteessa, jossa tiesi jäävänsä yksin. Ymmärrän hyvin, mieluummin yksin kuin kahdestaan ja yksin. Lapsiin liittyy niin paljon vastuuta ja se ehkä pelottaa minua eniten. Olemme kumpikin avioeroperheen lapsia ja kummankin vanhempien ero tuli juurikin lasten tuoman stressin takia. Sitä emme kumpikaan halua.

Minusta tärkeintä on, että lapsi tulee tilanteeseen jossa vanhepien välillä on syvä rakkaus ja luottamus. Sen takia olen onnellinen, että jos meille lapsia joskus suodaan, vierelläni on kumppani, joka on kokenut samanlaisen lapsuuden ja osaa ymmärtää, että mitä ne lapset tuovat siihen arkeen, niin hyvässä ja pahassa.

Anna Vihervaarasta

Moikka Sofié, ihan samoissa mennään! :) Minunkin elämäni tuntuu tosi hyvältä näin, en koe, että jotain puuttuisi. Ehkä siksikään vauvakuumetta ei ole tullut, en tiedä. 

Itse olen varma, että jos saisin lapsen, olisin siitä todella onnellinen. Mutta en ole lainkaan varma, ettenkö voisi olla ihan yhtä onnellinen myös ilman lapsia. 

En tiedä, olisiko tilanne toinen, jos olisin nyt vakaassa parisuhteessa. Toisaalta en sen kaukaisen vauvakuumeen jälkeen halunnut yrittää lapsia siinä pitkässä suhteessanikaan. 

Ihanaa viikonloppua ja kiitos kommentistasi! <3

Periaatteen Nainen (Ei varmistettu) http://www.periaatteennainen.com

Mä olen sellainen kännykkälukija joka ei oikein koskaan osaa kommentoida, mutta nyt halusin tulla oikein koneelle kertoilemaan...
Kolmen lapsen kokemuksella sanon, että elämä voi olla aivan älyttömän hyvää, täyttä ja onnellista ilman lapsia. Nyt tietty voi tulla toteamaan, että sitten ei koskaan tiedä mitä se äidinrakkaus on (tai vielä parempaa, kun lapsi rakastaa vanhempiaan), mutta on melko mahdotonta mahduttaa yhteen elämään kaikkia kokemuksia. Itse en tehnyt perheenlisäyspäätöstä järjellä (jos olisin, niin tuskin olisin kolmen lapsen äiti...) vaan älyttömän, infernaalisen vauvakuumeen kourissa, jolloin muutuin ihan Ilmestyskirjan pedoksi (muuallakin kuin sängyssä, hehheh).
Ystäväni ovat pohdiskelleet paljon samaa aihetta ja olen yleensä sanonut, koska mielipidehän on pakko kertoa, että jos ei sitä pakottavaa tarvetta tai halua perheeseen ole, ei sitä kannata vain jossittelujen pelossa lähteä perustamaan. Vastaavasti jos tosi vahvasti tietää, että lapsia toivoo, kannattaa sitten siihen pyrkiä sitäkin kovemmin. Lapset tarjoavat yhdenlaista onnellisuutta mutta myös rajoittavat, ja kasvattavat maailmantuskan potenssiin miljoona kun miettii millaiseen maailmaan on nuo viattomat raukat tullut tehneeksi. Mutta summa summarum: Elämä on ihana, hyvä, onnellinen seikkailu riippumatta siitä, onko lapsia vai ei. Väittäisin - en ole aivan varma...

HetaR
determined.

mahtava kommentti. <3

FromKaren
Ihana Päivä

Olisi jäänyt oma lapsi tekemättä jos olisin odotellut Ilmestyskirjan peto -fiilistä. Mun kokemuksen ja monen ystävän kokemuksen mukaan lapsista nauttiakseen ei tarvita vauvakuumetta, tiedän vain muutaman, jolla on oikeasti ollut. Enemmänkin kyse on ollut sellaisesta, "näen elämässäni lapsia"-fiilis. 

Periaatteen Nainen (Ei varmistettu) http://www.periaatteennainen.com

Hah, en tarkoittanut että pitää (saati kannattaa) odottaa Ilmestyskirjan Petoa. Vaikka se nyt vuosia koko vaiheen jälkeen naurattaa (hetkittäin jopa miestäkin) niin se oli tapahtuessaan tosi pelottavaa, kun rationaalinen ja itseään ihan älykkäänä pitävä ihminen muuttuu täysin hormoniensa vietäväksi. Ja siis jos itsellä ei olisi ollut sellaista ylitsevyöryvää, primitiivistä lapsenkaipuuta jokaisen lapsen kohdalla, olisin ehkä miettinyt tarkemmin sitä, että onkohan nyt mitään järkeä toivoa kolmea lasta pienillä ikäeroilla ja luultavasti päätynyt toisin. Nyt kolmikko on todella parasta mitä elämässä on, mutta mikäli heitä ei olisi, joku muu asia olisi parasta: vapaus, mahdollisuus panostaa työhön jolla muuttaa maailmaa, ystävien muodostama perhe, lintubongaus, ihan vain arjesta nauttiminen itsensä ehdoilla.

Tosiaan pointti oli enemmänkin se, että omalla kohdalla lapset eivät olleet järkeilyn tulos. Jos olisivat olleet, heitä ei taatusti olisi, ainakaan kolmin kappalein. :D

Anna Vihervaarasta

Ihana kommentti! <3 

Vähän toivoisin, että saisin tuollaisen infernaalisen vauvakuumeen, mutta epäilen pahasti, ettei sitä ole tulossa. Tai sitten tapaan sen ihanan miehen, joka  haluaa lapsia, ja pohdiskeluni päättyvät siihen.:) Joka tapauksessa uskon, kuten sinäkin, että elämä voi olla tosi ihana, hyvä ja onnellinen seikkailu, oli sitten lapsia tai ei. 

Ihanaa viikonloppua ja kiitos tästä!

Vierailija (Ei varmistettu)

Vähän ehkä menee ohi aiheen, mutta olen 31-vuotias yhdeksän vuotiaan lapsen äiti. Aina olen periaatteessa tiennyt haluavani lapsen, paras ystäväniki sanoi kun tulin 21-vuotiaana raskaaksi, että oli ihan itsestäänselvä asia, vaikka muille meidän ikäisille tutuille tuossa iässä lapsen saaminen oli täysin utopistinen ajatus.
Mutta olen ajatellut jo pari vuotta tuota asiaa, että 'en tiedä'. Nimittäin sitä haluanko sen toisen lapsen, ja jos haluan niin ei tässä ole paljon enää aikaa miettiä. Aikaahan sinänsä vielä on vuosia, mutta olen parisuhteessa lapseni isän kanssa edelleen ja lapsen tekeminen hänen kanssaan ei enää tule kyseeseen biologisista syistä. Suhteessamme on ollut useampia huonoja aikoja, jolloin on tullut mietittyä että jos haluan vielä toisen lapsen meidän pitäisi erota ja löytäisinkö enää ketään jonka kanssa sen lapsen tekisin. Ikinä ei ole tilanne mennyt niin pahaksi, että erosta olisi keskenään puhuttu, vaikka emme ole asuneet saman katon alla enää vuosiin. Tämä toimii ja ehkä on kyse kiintymisestä toiseen, vaikka ei tämä suhde todellakaan ole sellainen jonka haluaisin jos saisin itse päättää. Sen takia näitä asioita onkin tullut mietittyä. Tällä hetkellä olen suht tyytyväinen tähän tilanteeseen, mutta aina on se mutta ja jos..

Tämähän ei ole mitenkään verrattavissa siihen missä tilanteessa sinä/te muut olette, koska minullahan on jo se yksi lapsi. Mutta samaistuin paljolti noihin mietteisiin iästä ja lapsen saamisesta. Koska on liian myöhäistä enää päättää, ja haluanko että elämä päättää tämän asian puolestani. Että kaduttaako myöhemmin, jos en sitä toista lasta yritä saada. Välillä saattaa tulla puolen päivän kestäviä "vauvakuumeita", mutta olisinko todella valmis aloittamaan sen vauva-taapero-uhmaikä vaiheen uudelleen. Onko se todella jotain mitä haluan vai onko tämä biologisen kellon syytä että miettii toisen lapsen saamista.

Anna Vihervaarasta

Nämä on tosi vaikeita asioita. Minulla on ystävä, joka sai lapsen suunnilleen saman ikäisenä kuin sinä. Minulle koko ajatus oli silloin utopistinen, mutta hän tiesi, mitä halusi. 

Omalla kohdallani kyse on selvästi biologisesta kellosta - tai pikemminkin sen tiedostamisesta, että aikaa ei ole loputtomiin. Kaikkein mieluiten lykkäisin tätä asiaa vielä vuosilla eteenpäin. Mutta sitten aika saattaa päättää puolestani. 

Kiitos kommentistasi ja ihanaa viikonloppua! <3

Nettanen
Destination: Happiness

Tosi hyvä aihe, joka koskettaa niin monia naisia! Miehillä on kyllä helpompaa, kun mitään "parasta ennen" -päiväystä ei ole. Toisaalta, eräs tuttuni tuli ihan yllättäen raskaaksi 45-vuotiaana ja synnytti täysin terveen vauvan, että kyllä meillä naisillakin sitä aikaa voi odotettua enemmän olla, mutta kuka tietää.. Ei se iän myötä ainakaan helpommaksi mene.

Jossain keskustelussa meillä tuli ystävien kanssa puheeksi se, että aika on tällaisissa asioissa tosi julma. Mutta sit taas, ilman tikittävää kelloa ihminen ei ehkä koskaan saisi mitään päätöksiä tehtyä, koska kaiken voisi aina lykätä vaan kauemmaksi ja kauemmaksi. Ehkä se tikittävä aika on toisaalta sellainen meidän kirittäjä, joka laittaa päättämään asioita jossain vaiheessa.

Tunnistan noita samoja ajatuksia itsestäni, vaikka olenkin sua noin 10 v nuorempi. Silti mä tiedän, että puoliso olisi varmaan jo pian valmis hankkimaan lapsen, mutta itselläni on ajatukset ihan sekaisin ja vauvakuumetta ei ole koskaan kuulunut. Mutta mäkin uskon just tuohon, että ehkä mitään valtavaa "kuumetta" ei ole pakko tulla, koska omaa lasta rakastaa aivan varmasti. Koskaan en ole sellaisia vanhempia nähnyt, jotka ei olisi omaa lastaan rakastaneet, on lapsi sitten syntynyt mihin olosuhteisiin tahansa. Joku sanoi hyvin, että asiaa voi ajatella vaikka niin, että näkeekö itsensä 20 vuoden päässä äitinä. Ja kyllä mä haluaisin, että mulla silloin vajaa viisikymppisenä oisi teini-ikäisiä lapsia, joita passata ja joiden kanssa kokoontua ison joulupöydän ääreen. Eli kai kaikesta mun vaiheilusta huolimatta vastaus kuuluu nyt, että "kyllä, sitten joskus.. " :)

Anna Vihervaarasta

Itse ajattelin sinun ikäisenäsi, että minusta tulee äiti ja saan lapsia sen miehen kanssa, jonka kanssa olin silloin parisuhteessa. Sitten joskus. Mutta sitten elämä (ja ennen kaikkea omat päätökseni) johtivat eroon ja äkkiä onkin mennyt jo aikaa ja olen tässä tilanteessa. 

Ihanaa viikonloppua ja kiitos kommentistasi! <3

Pages

Kommentoi