Pettymyksistä, vaistosta ja hevosista

Ladataan...

Pohdin vähän pettymyksiä. Niitä kurjia juttuja, jotka joskus vainoavat meitä pitkäänkin.

Ajattelen, että elämässä kannattaa välillä ottaa riskejä. Mutta mitä jännittävämmin elää, sitä useammin altistaa itsensä myös pettymyksille ja epäonnistumiselle. Se vähän kuin kuuluu kauppaan.

Pettymykset ovat usein sitkeitä tyyppejä. Ne kaihertavat, nakertavat sydäntä vielä kauan sen jälkeen, kun pettymyksen aiheuttanut asia tai ihminen on haalistunut jonnekin muistoihin. Kivun unohtaa usein viimeiseksi, jos koskaan.

Mitä pahemmin pettyy, sitä enemmän usein myös pelkää. Kun on antanut itsestään jotain, ehkä paljonkin − uskonut, toivonut, luottanut, laskenut vähän kaltereita tarkkaan varjelemiensa unelmien ympäriltä − ja sitten saakin siipeensä, ne kalterit nousevat helposti rytinällä korkeammalle kuin koskaan. Silloin haluaa ehkä olla suojassa, turvassa loukkaantumiselta, piilossa elämältä.

Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. Ei voi yhtä aikaa käpertyä koloonsa ja kokea seikkailuja. Jos tahtoo mielenkiintoisen elämän, on vain yksi tie. Se, joka johtaa eteenpäin. On otettava askel, toinen, kolmas. Nostettava pää pystyyn ja kohdattava vastaan tulevat uudet ihmiset, seikkailut ja tilaisuudet − ja annettava niille mahdollisuus. Ja sitten, jos taas rysähtää, on vain yksi tie. Se, joka johtaa eteenpäin. On hypättävä sitkeästi takaisin satulaan ja uskottava, että tällä kertaa hevonen ei heitä selästään.

Sillä onni suosii lopulta rohkeaa, olen melkoisen varma siitä. Jos ei uskalla mitään, ei yleensä saakaan mitään. Ei ainakaan niitä parhaita juttuja.

Uskon, että jokaisella meitä koskettavalla tapahtumalla on jokin tarkoitus. Siksi ne tuntuvat. Kaikesta oppii jotain, ja seuraavalla kerralla on viisaampi. Jos ei ole, niin sitä seuraavalla on. Tai sitä seuraavalla. Jossain vaiheessa ihan varmasti oppii, sillä jos tarpeeksi kauan hakkaa päätään seinään, se tulee väkisinkin kipeäksi. Eikä pääkipuisena ole kovin mukavaa.

Samalla kun opimme elämästä, sen kaavoista, ihmisistä ja todennäköisyyksistä, opimme myös paljon itsestämme. Opimme kuuntelemaan vaistoamme, sitä ensimmäistä nopeasti välähtävää tietoa, jonka joku tai jokin herättää. Luotamme intuitioomme, perhosiin sydämessä ja siihen ikävään tunteeseen vatsanpohjassa, joka kertoo, että jokin on hullusti. Se tunne hyvin harvoin valehtelee. Se on vaisto, joka lukee niitä hevosen pieniä liikkeitä, joita ei tiedä huomaavansa. Se tuntee ratsun heikon vikuroinnin ja tietää siitä, että kohta hevonen nousee takajaloilleen ja heittää kaaressa maahan. Se kertoo usein paljon enemmän kuin tahtoisi uskoa.

Taitava ratsastaa hymyssä suin, uskoo ihmeelliseen maailmankaikkeuteen ja luottaa siihen, että kaikki järjestyy juuri niin kuin sen kuuluu järjestyä. Me muut: me opettelemme, etsimme tarkoituksella kauneutta ympäriltämme ja keskitymme vaikka väkisin hyviin juttuihin.

Ja sitten nousemme taas hevosen selkään.

”My heart is at ease knowing that, what was meant for me will never miss me and that what misses me was never meant for me.”

Voikaa hyvin, murmelit.

Puss.

Share

Kommentoi

Ladataan...