Raparperi, omena ja henkinen mummoni

Tuntuu kuin olisin tehnyt ison ympyrän ja palannut takaisin, mutten silti ihan samaan paikkaan. Tarkoitan: olen leiponut. Asia, josta muutama vuosi sitten päätin luopua ikuisiksi ajoiksi, uusi jännittävä elämä ja sillai, ei siinä ollut tilaa piirakoille.

Jotain on kuitenkin muuttunut, sillä olen lähiaikoina tuntenut vastustamatonta halua upottaa sormet taikinaan. Kai se jotain kertoo, jos ihmisen bucket listiltä löytyy raparperipiirakka? Se siitä jännittävästä elämästä. 

On vapauttavaa keskittyä hetkeksi täysin siihen, mitä tekee käsillään, miltä taikina tuntuu, miten kypsyvän raparperin, sokerin ja vehnäjauhon seoksen tuoksu leijailee nenään. 

Kun en ole leiponut, olen kulkenut kameran ja koirien kanssa siirtolapuutarhassa ja kuvaillut salaa aitojen yli. Kauniita kukkia vain. Sisälläni asuu henkinen mummo, joka tahtoisi istua kesäillat omenapuun varjossa portviinilasi kädessä ja hyvä kirja edessä. Joku vanhan ajan dekkari tai muu sellainen. Juuri nyt luen vuosien jälkeen uudelleen Kuin surmaisi satakieltä. Olin unohtanut, miten hyvä se on.

Suunnittelen, että kaivaisin syksyllä puikot esiin, neuloisin taas jotain. 

Niin, sisimmältäni mummo, ainakin välillä. Kai se on vain sitä, että nautin kauniista, rauhallisista asioista. Silloin siis, kun en kaipaa seikkailuja ja janoa jotain tapahtuvaksi. Ristiriitaisia me kaikki, tai minä ainakin. Ja ihan hyvä niin, tylsäksihän se muuten kävisi.

Raparperipiirakan resepti on täältä. Korvasin ranskankerman kermaviilillä, hyvin toimi.

 

BLOGLOVINFACEBOOKINSTAGRAM

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.