Ladataan...

Olin eilen kuuntelemassa Saku Tuomisen ajatuksia tehokkuudesta ja nykypäivän ajatustyöelämästä. Tuominen puhui paljon keskittymisestä ja siitä, miten nykyisin tehdään koko ajan paljon ja hirveällä kiireellä, muttei välttämättä saada aikaan ihan samassa suhteessa. Ja niinhän se on: yhteen asiaan kunnolla keskittyminen voittaa mennen tullen monessa paikassa yhtä aikaa hääräämisen.

Keskittymistä voi onneksi harjoitella. Tuominen sanoi uskovansa meditaation voimaan, ja niin uskon minäkin. Se ei tosin tarkoita, että myös meditoisin säännöllisesti, mutta ei Tuominenkaan meditoi. Sen sijaan hän keskittyy koiran kanssa kävelemiseen, on läsnä siinä hetkessä.

Tästä lähtien olen puolitoistatuntia päivässä tavoittamattomissa, ilman kännykkää. Keskityn metsään, polkuun, koirien leikkeihin, puuhun säntäävään oravaan, runkoa koputtavaan palokärkeen, auringon viime säteisiin, tummalla taivaalla tuikkiviin tähtikuvioihin, tuulessa vinhasti kiitäviin pilviin. Olen läsnä, sillä oikeasti meillä on vain tämä hetki, tässä ja nyt. Kaikki muu on kuvitelmaa tai muistoja.

PS Tuominen on todella inspiroiva, vähän kuin energinen pyörremyrsky kesken väsähtänyttä päivää. Pidän hänen ajatuksistaan.

PPS Rehellisyyden nimissä saatan kyllä napata jokusen Instagram-kuvan niistä auringon viime säteistä.

Share

Ladataan...

Luonto on kadottamassa värinsä. Vielä hetki sitten puissa leimunneet lehdet makaavat nyt maassa ruskeina, oksat kurottelevat paljaina kohti harmaata taivasta, siellä täällä vielä jokunen koivu sinnittelee, mutta niidenkin keltaiseen pukuun on jo sekoittunut pala talviunta, hetkellistä väritöntä kuolemaa. Keräsin viimeiset vaahteranlehdet talteen, prässäsin ja asettelin maljakkoon. Ne säilyttävät värinsä vielä hetken.

Kelloja käännettiin, nyt on aina pimeää. Mietin viime viikolla entistä, sitä miten jokainen valinta johtaa uusien valintojen äärelle, sinne, missä olemme juuri nyt. Se voi olla oikea paikka, tai vähän vinossa siitä, mutta joka tapauksessa se on paikka matkallamme.

Talvi on tulossa, lumi, pakkanen, tähtikirkkaat yöt, jolloin jalkojen alla narskuu ja oksat paukkuvat kylmyydessä. Pidän talvesta, mutta inhoan pimeää. Ja siksi mietin sitä, mitä oli joskus. En moneen vuoteen huomannut tätä pitkää yötä, joka on kuin kuukausiksi venynyt suden hetki ennen lumentuloa. Matkustin koko ajan, näin valoa muualla, joten sen puuttuminen kotona ei haitannut. Nyt haittaa. Sorruin ja sytytin ensimmäiset talvivalot, vaikka lupasin: vasta marraskuussa.

Kynttilät, tee, puikot. On pimeydessä toki puolensakin.

Kivaa viikkoa!

PS Tiesittekö, että Sandrosta saa mahtavaa seitan-burgeria? Söin sellaisen ystäväni 30-vuotisjuhlissa lauantaina, ensimmäinen kerta, kun maistoin seitania muuten. Nam. 

 

 

Share

Ladataan...

Lauantai, aamu. Harmaa taivas, polkua piiskaava sade, kumisaappaat, meikittömät kasvot, jäljen perässä vetävä koira, toinen. Kaunis tyyni järvi, luonto, rauha. 

Illalla viiniä kuplilla ja ilman, nauravia naamoja, pikkumekkoja, punaisia huulia. Yhden ihanan syntymäpäivä, kukkia, kynttilöitä, sumuinen yö, väsyneet silmät, ohi mennyt nukkuma-aika. Muisto yhdestä elämänvaiheesta, pieni haikeus, katselin joskus revontulia Grönlannin yllä. 

Sunnuntaina kaksi karvaista kuonoa, neljä nappisilmää ihan lähellä. ”Joko se herää? Nälkä, ulos. Hei, se liikahti, jos vähän huitaisen tassulla...” Lakujätskiä ja Neiti Marple, laaksoihin vyöryvä salaperäinen sumu, kaunis ja mystinen. On kohta kummitusten yö.

Share

Pages