Ladataan...

Tammikuussa tuli pakkanen. Pimeys väistyi lumen tieltä, oli hirveän kaunista. Neuloin ja tein aarrekarttoja. Opin, että moni asia on ihan mahdollinen, kun vain uskaltaa yrittää.

Helmikuussa mietin perhosvaikutusta ja sitä, miten hyvä on, ettei aina saa ihan kaikkea. Söin sosekeittoja ja ostin päiväkirjan. Se loppui juuri. Kirjoitin sinne kaiken tärkeän, minkä tahdoin muistaa. Hetket sellaisina kuin ne tapahtuivat, niin kuin koin ne silloin. Opin, että päiväkirjat ovat ehdottomasti hyvä juttu.

Maaliskuussa auringonlaskut olivat hienoja ja tiet pitkiä. Astuin yhdelle niistä. Ajattelin valintoja, kävin lainasiivin Tukholmassa ja join mojitoja. Päätin ottaa riskin ja opin jälleen lautailemaan.

Huhtikuussa otin tatuoinnin, kuvasin metsäkauriita ja söin suklaata aamupalaksi. Erosin. Elämäni muistutti formula-autoa. Opin, että pelolle ei saa antaa periksi.

Toukokuussa ajattelin vapautta ja luovuutta. Olin pakahtua maailman kauneudesta ja luotin siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Otin vastaan uuden työpaikan ja irtisanouduin toisesta. Istuin kevätsateessa metsäpolulla, kuuntelin sadepisaroita ja nuuhkin syreenien tuoksua. Päätin olla rohkea. Opin, että elämänsä voi rysäyttää kerralla.

Kesäkuussa muutin uuteen kotiin. Sanoin hyvästejä, valvoin aamuun asti, katselin juhannuskokkoja Helsingin saarilla ja matkustin Kööpenhaminaan. Elämä oli täynnä toivoa ja pettymyksiä. Opin, että on parasta luottaa itseensä.

Heinäkuussa satoi ja paistoi. Kävin Tallinnassa, keinuin omenapuun alla puutarhajuhlissa ja mietin luopumista. Uni ei ollut ystäväni, näin turhan monta suden hetkeä. Olin vähän surullinen. Mutta sitten tuli sateenkaari, tuli lämpö ja alkoi uusi työ. Opin, että sateen jälkeen on auringon vuoro.

Elokuussa olin päättämätön. Istuin piknikeillä rantakallioilla ja ajattelin lahjakkuutta ja sielunkumppaneita. Tanssin Flow'ssa superkuun alla ja tunsin, miten yksi hetki päättyi. Kesä kääntyi syksyksi. Opin, että pahinta on epävarmuus.

Syyskuussa sain paljon kukkia, juhlin, nauroin ja itkin. Päätin päästää irti asioista, jotka eivät tee hyvää. Opin, että se on joskus parasta.

Lokakuussa listasin unelmani. Tuoksuttelin kirpeää ilmaa, riemuitsin värikkäistä vaahteranlehdistä. Kirjoitin kahvilassa, katselin merellä välkkyvää majakkaa ja ajattelin taikaa. Opin, että aika auttaa.

Marraskuussa myrskysi. Pohdin miten myrskyt muuttavat meitä ja miten niistä selvittyään on taas vähän enemmän itsensä. Universumi temppuili, mutta olo tuntui kevyeltä. Opin, ettei kannata suunnitella liikaa ja on turha odottaa tietävänsä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Joulukuussa satoi lumi eikä minulla ollut enää asuntolainaa. Ihastelin karuselleja, peilailin ja tahdoin olla rohkea. Kirjoitin monta juttua, joita en koskaan julkaissut. Olin vähän jumissa, mutta onnellinen. Opin, että joidenkin taakkojen painon huomaa vasta, kun ne otetaan pois. Nyt on sellainen hetki.

Ihanaa uutta vuotta 2015 murmelit!

Share

Ladataan...

Hei murmelit, tahdoin vain nopeasti tulla toivottamaan teille lempeää, suloista, ihanaa joulua!

Paketoin viime yönä lahjoja, lasissa oli vähän punaviiniä, hyasintit tuoksuivat niin kuin vain ne tuoksuvat, ikkunoiden takana loisti lumi ja Frank lauloi valkoisesta joulusta. Silloin tunsin sen, ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Joulu.

Ja tämä lumi. Olenko kertonut teille, että rakastan sitä? Nyt on se talvi, jota odotan aina ne pimeät, märät kuukaudet. Tänä vuonna nekin tuntuivat oudon keveiltä, mutta nyt lumen sadettua voisin vain hihkua riemusta ja tanssia tuolla satumaassa mistään muusta välittämättä.

Minulla olisi niin paljon kirjoitettavaa, ajatuksia, jotka odottavat, koska ehdin tallentaa ne tänne. Jääköön se kuitenkin joulun jälkeen, nyt nauttikaa.

Puss!

Share
Ladataan...

Ladataan...

”Katso loisteliain silmin kaikkea ympärilläsi, koska suurimmat salaisuudet on kätketty yllättäviin paikkoihin. He, jotka eivät usko taikuuteen, eivät tule koskaan löytämään sitä.”

Olen miettinyt lähiaikoina paljon onnen ottamista omiin käsiin. Olen tehnyt pieniä, epämukavia juttuja. Sellaisia, jotka eivät ehkä lopulta merkitse paljonkaan, mutta jotka eroavat normaalista toimintatavastani. Ja kun olen näin astunut pois mukavuusalueeltani, olen samalla muovannut käsitystäni siitä, millainen olen ja miten toimin. Se on ollut hirveän vapauttavaa.

En usko mihinkään ennalta määrättyyn elämän juoneen, ainoastaan siihen, että maailmassa on taikaa. Ihan varmasti on. Mutta se taika pitää nähdä ja siihen pitää tarttua kiinni. Muuten se menee hukkaan. Universumi ei tule hakemaan ketään kotoa. Meitä autetaan kyllä, mutta vain, jos itse autamme itseämme. On turha odottaa, että täydellinen elämä vain ilmestyisi jostain taikasauvan heilautuksella, jos tarpeeksi kovasti uskoo siihen. Ei se niin toimi. On mentävä ja tehtävä.

Jos ei mene ja tee, vaan heittäytyy kohtalon, sattumien tai muiden ihmisten vietäväksi, on tavallaan turvassa. Ajatellessaan, että ”tämä ei ole minusta kiinni, en voi mitään, ei kannata yrittää, en tee aloitetta, tulee jos on tullakseen”, pesee kätensä lopputuloksesta. Silloin ei ota täyttä vastuuta teoistaan tai tekemättä jättämisistään.

Se ei ole kovin coolia. Eikä elämä silloin voi näyttää ihan omalta, koska se ei silloin ole omissa käsissä.

Se, että yrittää parhaansa, menee ja tekee, ei tarkoita, että kaikki onnistuu. Turpiin voi toki tulla. Ja ihan varmasti tuleekin välillä. Se kuuluu kuvioon, sillä olemme täällä oppimassa. Mutkia ei ole tarkoituskaan vetää suoriksi. Jos olisi, niin elämähän olisi ollut valmis jo aikapäiviä sitten. Ja mitä sitten? Mistä sitten haaveilisi, mitä tavoittelisi, mitä pohtisi, mistä inspiroituisi? Mistä oikein kirjoittaisin, jos kaikki olisi jo tässä ja nyt, täydellisenä ilman mitään lisättävää? Kauhea ajatus.

Sanotaan, että onni suosii rohkeaa. Se tarkoittaa, että ihmisellä, joka uskaltaa tavoitella hienoja asioita ja ottaa vastuun elämästään, on paljon suuremmat mahdollisuudet saavuttaa ne kuin ihmisellä, joka pelkää yrittää.

Uskalletaan ja yritetään, löydetään suuret salaisuudet ja kätketty taika, eikös?

Lainaus Roald Dahl

Share

Pages