Ladataan...

Taivas liekehti tänään punaisen eri sävyissä. Seisoin rantakallioilla ja katsoin, miten jokainen niistä heijastui meren tyynestä pinnasta. Kaisilikossa lipui joutsenpariskunta, ja metsässä lauloi mustarastas. Maailma on joskus pakahduttavan kaunis.

Aiemmin päivällä mietin riskinottoa. Sitä, mihin valintamme meidät kuljettavat. Ja sitä, miten valitsematta jättäminenkin on valinta.

Minulla on mantra niitä hetkiä varten, joina jokin asia tai päätös pelottaa. Se toimii loistavasti ja kuuluu: ”Mitään ei saa, jos mitään ei uskalla.” 

Amerikkalainen ajattelija Leo Buscaglia oli samoilla aalloilla:

To try is to risk failure, but risk must be taken, because the greatest hazard in life is to risk nothing.” 

Huomenna odottaa tie etelästä pohjoiseen, monta päivää vailla aikatauluja, lumilauta, jonka päällä seisoin viimeksi seitsemän vuotta sitten (tätä voi todella kutsua riskiksi), valkoinen erämaa, sukset, koirat, hangesta heijastuva kevätaurinko.

Suloista viikonloppua murmelit! Nauttikaa auringosta, juokaa viiniä ja hymyilkää paljon. 

Share

Ladataan...

Olenko kertonut, että rakastan lentokenttiä? Ne ovat portteja toisiin maailmoihin, portaaleja, joiden toisella puolella voi odottaa mitä vain. 

Lentokentillä on jännä väliaikaisuuden tunne. Kukaan ei ole niillä jäädäkseen, kaikki ovat matkalla jonnekin. Niillä on helppo ymmärtää, että kaikki kestää vain aikansa. Matkat alkavat ja loppuvat, alkaakseen taas uudestaan, loppuakseen jälleen.

Kun nousee lentokoneeseen, aloittaa uuden matkan, jonka päätepiste on avoin. Matkustamisessa, kaikenlaisessa, onkin niin suloisen jännittävää juuri se, että koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. 

Rakastan myös lentokoneita. Jos lentokentät ovat portteja, lentokoneet ovat lainasiivet. Ne, joita tarvitsemme päästäksemme merten yli, pilvien ylle ja kauas, vieraisiin maihin, seikkailuihin, sinne jonnekin, minne matkamme juuri silloin vie.

Viikonlopun voi viettää monella tavalla. Yksi niistä on lentää länteen, antaa maaliskuun auringon paistaa kasvoilleen, kävellä niin tutun ja niin vieraan kaupungin katuja, hengittää hetki hieman eri ilmaa.

Nukkua pehmeiden tyynyjen keskellä, valkoisissa lakanoissa, ikkunan edessä verhot, jotka eivät päästä yhtään sädettä läpi.

Sen tutun ja vieraan kaupugin kaduilla voi törmätä vanhoihin ystäviin ja muistaa ne samanlaiset maailman toisilla kulmilla. Vaikka sen Urban Outfittersin jossain Park Avenuen takana tai American Apparellin Lincoln Roadilla. Ja sitten voi olla onnellinen saaliistaan.

Illalla voi juoda mojitoja, nauraa ja valvoa myöhään.

Aamulla voi yrittää tehdä valintoja aamiaisella ja päätyä tekemään niitä liian monta, vaellella siellä täällä, tunnustella kaupungin tunnelmaa, haistaa tuoreiden korvapuustien tuoksun ja kaivaa aurinkolasit esiin.

Ihan viimeiseksi voi katsella auringon matkaa länteen samalla, kun lainasiivet lennättävät itään ja päivän viimeiset säteet sytyttävät potkurin liekkeihin.

Tack Stockholm, det var härligt.

 

 

Share

Ladataan...

Pahoittelut hiljaisuudesta, olen ollut muualla. Ajatuksissani ainakin.

Olen kaivannut kaukaisiin maihin, jonnekin, missä taskurapuarmeija juoksee valkoisella hiekalla, yö on tumma ja täynnä siritystä, jonnekin, missä paikasta toiseen pääsee hyppäämällä lava-auton kyytiin, toisaalle, missä tornit piirtyvät taivaaseen saakka ja kerrokset lasketaan sadoissa.

Tahtoisin hypätä autoon ja ajaa saarelta toiselle kunnes saapuisin sille viimeiselle. Tai sitten valitsisin toisen reitin, se kulkisi idästä länteen, halki autioiden seutujen, koukkaisi ehkä syvään etelään, karnevaalien kaupunkiin. Kaipaan jonnekin, missä tienvarsilla varoitetaan alligaattoreista ja toisaalle, missä ratti on väärällä puolella ja aksentti vahva, mutta ihana.

Kaikkein eniten kaipaan jonnekin, missä en ole koskaan ollut. Dalai Lamakin sanoi joskus:

”Once a year, go some place you've never been before.”

Olen aina ollut sitä mieltä, että maailmasta kannattaa nähdä mahdollisimman paljon. Melkein mikään ei ole niin hurmaavan jännittävää kuin kokea jotain todella uutta, seikkailla, etsiä tietään vieraan kaupungin kaduilla, tavata ihmisiä, joita ei koskaan muuten tapaisi, nähdä miten eri lailla elämää voi elää.

Maailma on valtava, olisi surullista nähdä siitä vain pieni pohjoinen maa.

Kaipaan seikkailuja ja jännitystä, jotain ennen kokematonta. Vaikka olisi nähnyt kuinka paljon, tutkimattomia paikkoja on hirveästi jäljellä. Ja se on suloista. Listallani ovat ainakin seuraavat reissut:

Istanbul. Idän ja lännen raja, Hagia Sofia, tuhat ja yksi yötä, niin kaukana ja silti lähellä.

Skotlanti. Se aksentti. Linnat, nummet, Loch Ness.

Irlanti. Katso ylle miinus hirviö.

Budapest. Kaksi kaupunkia yhdessä.

Route 66. Miten siistiä olisi ajaa Amerikan halki?

Toscana. Niin kaunis.

San Francisco. Se automatka päättyy tänne.

Voisin jatkaa tätä listaa vaikka koko yön. Mutta lopetan sen kuitenkin tällä kertaa tähän. Suunnitelmia ei saa olla kerralla liikaa.

Onko teillä paikkoja, jotka on pakko nähdä? Tai toisia, jotka jättivät jälkensä?

Share

Pages