Ladataan...

Olin puutarhajuhlissa. Eilen. Keinuin pihakeinussa, ajattelin, join viiniä ja hugoja (se mojito proseccolla rommin sijaan), katselin heinäkuun auringon katoamista jonnekin kattojen taakse, vaadin saada kuulla Bon Jovin Bed of roses (ei onnistunut) ja tanssin paljain varpain terassilla kunnes kello oli paljon ja yö pitkällä.

Siinä keinuessani vanhan omenapuun alla (unelmani, tiedättehän) mietin ystäviä, niitä parhaita ihmisiä ympärillämme. Eilen oli yhden parhaista syntymäpäivä. 

Tunnen itseni hirveän onnekkaaksi. Varsinkin eroni jälkeen olen huomannut, miten mielettömän hyviä tyyppejä ympärilläni pyörii. Toki tiesin sen aiemminkin, mutta eroaminen tavallaan konkretisoi ystäväpiirini. Pelkästään hyvällä. 

Jostain syystä olen onnistunut vetämään puoleeni järjettömän hurmaavia ihmisiä. Pohdinkin, miksi joistain ihmisistä tulee ystäviämme tai rakastajiamme. Miksi toiset tuntuvat heti oikeilta, miksi joillekin voi avata sydämensä täysin ja miksi joistain ei millään tahtoisi päästää irti? Voisiko kyse olla samankaltaisista sieluista? Voisiko?

Minulta kysyttiin myös vähän aikaa sitten, olenko yksinäinen. Eron jälkeen siis, ilman parisuhdetta. Se sai minut miettimään.

Kirjoitin jokin aika sitten vapaudesta ja oikeastaan ajattelen yksinäisyydestä melko samoin. Yksinäisyys on mielentila, eikä sitä ole sidottu parisuhdestatukseen. Se, että on parisuhteeton tai fyysisesti yksin, ei tarkoita, että olisi yksinäinen. Minusta on esimerkiksi hetkittäin ihanaa olla itsekseni, ilman muita ihmisiä. Istua rantakallioilla ja katsella merelle, kävellä kauniiden talojen välissä, ajatella omiani tai kirjoittaa tässä koneella vain koirat vierelläni. Ja sitten, kun olen saanut olla hetken yksikseni ja ladata akkuni, lähden ulos enkä lainkaan kaipaa omaa seuraani. 

Eri ihmisillä on erilainen oman tilan ja yksinolon tarve. Toiset eivät tahdo koskaan olla vain omassa seurassaan, toiset tarvitsevat niitä lempeitä, yksinäisiä hetkiä jaksaakseen taas hymyillä maailmalle. Jotkut kaipaavat myös enemmän rauhaa kuin toiset, joku tahtoo olla aina menossa, ja toinen toivoisi saavansa välillä vain olla. Eikä sitä aina näe päälle päin.

Kun joku seuraavan kerran kieltäytyy hauskasta kutsustasi, ajattele, että ehkä hän olisi tahtonut tulla, mutta oli hänen yksinolopäivänsä. Se hetki kun voi katsoa sarjoja maratonina, röhnöttää sohvalla ilman meikkiä ja syödä irtokarkkeja. Tehdä ei mitään. Sekin on joskus kovin tarpeellista. 

Samoin kuin sinkku ei välttämättä ole lainkaan yksinäinen, ei parisuhde sinällään kerro onnellisuudesta yhtään mitään. Voi hyvin olla osa sitä kahden ihmisen muodostamaa yksikköä ja tuntea olevansa yksin. Se toinen voi olla poissa fyysisesti tai henkisesti. Tai sitten saattaa tuntua, ettei tule ymmärretyksi tai rakastetuksi. Parisuhteessakin saattaa kaivata rakkautta.

Mutta rakkaus ei sekään ole parisuhteen yksinoikeus. Rakkautta, kuten kauneuttakin, on kaikkialla. Ja kun on kerran löytänyt ympärilleen ne oikeat ihmiset, ystävät ja rakastajat, heistä kannattaa pitää kiinni, jollei sydän sano muuta. Vain me itse tiedämme, ketkä ovat meille oikeita, keiden seurassa olemme paras versio itsestämme, keille pystymme avaamaan sielumme. Ja kun ympärillä ovat ne tyypit, ei koskaan ole todella yksin. 

Suloista iltaa, murmelit! Tämä bloggari jätti tänään kivan kutsun väliin, koska: ne eiliset hugot ja myöhäiset tunnit. Joskus on kurjaa, ettei ole enää parikymppinen.

PS Ystäväni Anna avasi juuri uuden blogin, Tasty Livingin. Anna on pitkän linjan foodie ja ruokabloggari, joka on pelastanut monen monta ateriaani. Tasty Living on kuitenkin paljon muutakin kuin vain ruokaa. Suosittelen.

PPS Te ystäväiseni, ihanaa, että olette. 

Puss!

Share

Ladataan...

Olen miettinyt luopumista. Kuulostaa ehkä vähän synkältä, mutta ei ole sitä. Ei oikeasti.

Meillä ihmisillä on taipumusta haluta ihan kaikki, kerralla ja mieluiten heti. Haluaisimme haalia elämäämme kaikkea uutta ja ihanaa, mutta takerrumme silti kynsin hampain kiinni myös siihen vanhaan. Emme tahdo luopua, eikä elämässämme ole silloin kunnolla tilaa sille uudelle. 

Arvasittekin varmaan jo ikävät uutiset: ihan kaikkea ei yleensä voi saada, ei kuulu saada. Jos tahtoo saavuttaa jotain uutta, on yleensä luovuttava jostain vanhasta. Hyvä juttu on, ettei se lähemmin tarkasteltuna ole edes kovin kurja asia.

Sillä jos saisimme aina kaiken, arvostaisimmeko mitään? Jos meillä olisi aivan kaikki eikä meidän tarvitsisi nähdä lainkaan vaivaa sen eteen, miltä se tuntuisi? Ei miltään, veikkaan.

Olen aiemminkin sanonut, että saamme yleensä kaiken sen, minkä todella kovasti tahdomme. Ne jutut, jotka olisivat ihan kivoja tai hyvinkin ihania, mutta joiden eteen ei ole valmis tekemään uhrauksia – ne menevät sivu suun. Niin kauan kun tahtominen, unelmointi, ei maksa mitään, se on kovin helppoa. Tahto – ja lopputulos – mitataan siinä vaiheessa, kun täytyy valita. Silloin oikeat unelmat karsiutuvat niistä ihan kivoista, ja hyvä niin.

Ennen kuin voi valita, on kuitenkin tiedettävä, mitä tahtoo. Eikä sekään välttämättä ole helppoa.

Ajattele vaikka, että sinulla on työ, josta et ole hirveän innoissasi ja tahtoisit uuden. Mutta nykyinen työsi on vakituinen, siitä maksetaan kivasti ja työkaverit ovat ihan huippuja. Sitten löydät työn, joka kiehtoo kovasti. Se voisi olla unelmatyösi, mutta siinä on muttia. Se on lyhyt määräaikaisuus, palkka ei ole aivan kohdillaan ja työkavereista et tiedä yhtään mitään. Irtisanotko itsesi ja otat ison taloudellisen ja ehkä myös sosiaalisen riskin?

Tai ehkä olet pitkässä parisuhteessa, jossa on periaatteessa kaikki kunnossa ja jaettu elämä kaikkine yksityiskohtineen, mutta se ei vain tunnu oikealta. Lähdetkö siitä etsimään onnea muualta silläkin riskillä, että jäät yksin ehkä pitkäksikin aikaa?

Tai haaveilet vanhasta talosta ja löydät sellaisen, täydellisen, mutta siihen muuttaminen tarkoittaa suurempaa asuntolainaa ja tinkimistä neliöistä. Mitä teet?

Melko pelottavia valintoja, eikö? Niin niiden kuuluukin olla. Sillä jos haluaa todella saavuttaa jotain, sitä on tahdottava niin paljon, ettei välitä siitä, että pelottaa. Me kaikki pelkäämme. Muutoksia, riskejä, epäonnistumista, jämähtämistä. Ja niitä sietääkin pelätä.

Se, pelkääkö enemmän katsovansa vanhana taaksepäin ja miettivänsä: ”Ups, tulipa mogattua.” vai ”Entä jos?”, kertoo melko paljon siitä, millaisia päätöksiä elämässään kannattaa tehdä.

Puss.

PS Ihan aina ei onneksi tarvitse valita. Esimerkiksi vohvelitäytteiden suhteen enempi on parempi.

PPS Tänään oli viimeinen lomapäiväni. Huomenna kävelen sisään yhdestä uudesta ovesta, ja ihanaa niin. Wish me luck.

Share

Ladataan...

”There is season for wildness and season for settledness, and this is neither. This season is about becoming.” – Shauna Niequist

Vielä kolme pitkää aamua, syviä unia, hitaita aamiaisia, tunteja hukattavaksi, jos niin tahtoo. Sitten se on ohi, loma. Ja se tuntuu hyvältä.

Tämä on ollut omituinen kesä, sellainen, jonka muistaa ehkä aina. Kauheasti on tapahtunut ja ollut tapahtumatta. Välillä aika on kulunut salamavauhtia, toisinaan valunut kuin ei koskaan loppuisi. Mutta kaikki loppuu, aikanaan. Niin tämäkin kesä.

Maanantaina alkaa arki, ja se arki on uudenlainen. Se sopii tähän hetkeen täydellisesti.

Hyvää yötä, te kaikki siellä. Ensi kerralla vähemmän kuvia, enemmän sanoja, luulen.

Puss.

Share

Pages