Ladataan...

Olen miettinyt epävarmuutta, sitä, mitä se meissä aiheuttaa ja sitä, miten siihen voisi suhtautua. 

Ajattelen, että epävarmuus on läheistä sukua epätietoisuudelle ja epäonnistumisen pelolle, ennakoimattomalle tulevaisuudelle. Sille, ettemme tiedä, mikä meitä odottaa, emme saa vastausta johonkin kysymykseen, emme tiedä, mitä joku meistä ajattelee tai miten hän aikoo toimia, millaisen reaktion muissa tai jossain tilanteessa aiheutamme, millaista tulevaisuutta valinnoillamme itsellemme muokkaamme. Jonkun saa epävarmaksi menettämisen pelko, toinen pelkää mogaavansa, kolmas huolehtii tulevasta. Epävarmuus liittyy usein johonkin, jota ei ole vielä tapahtunut – ja jota ei välttämättä koskaan tapahdu. 

Vaikka epävarmuus on tavallaan järjetön tunne, sillä on hirveä voima. Se nakertaa rohkeutta, vie palan auringosta, siirtää ajatukset pois tästä hetkestä ja pahimmillaan vaikuttaa konkreettisesti elämäämme pelottelemalla meitä epäonnistumisella. Epävarmuus saattaa houkutella meidät elämään vain puoliksi, olemaan yrittämättä kunnolla, koska onnistuminen ei ole varmaa. Sillä mikä olisi raastavampaa kuin se, että antaa kaikkensa ja silti epäonnistuu?

Ehkä se, että ei anna kaikkeaan, ei joudu kohtaamaan riittämättömyyttään, mutta joutuu ikuisesti ajattelemaan: mitä jos. Mitä jos olisin yrittänyt täysillä, mitä jos olisin ollut rehellinen, mitä jos olisin kertonut tunteistani, mitä jos olisin luottanut, mitä jos olisin uskaltanut, mitä jos olisin ottanut riskin, mitä jos olisin antanut itseni rakastaa? Mitä jos. 

Minä ajattelen, että olisi kamalaa jättää jotain tekemättä, koska pelkää epäonnistuvansa. Ja ymmärtää sen.

Jos ei yritä, ei anna universumille mahdollisuutta, ei anna itselleen mahdollisuutta. Onko mitään syövyttävämpää kuin se, että jättää jotain taakseen yrittämättä kunnolla ja joutuu jatkamaan eteenpäin ajatellen, että tulevaisuus olisi voinut olla toisenlainen? Jos antaa kaikkensa, sitä tunnetta ei joudu kohtaamaan, koska silloin ei olisi voinut muuta. Silloin voi kävellä pois pää pystyssä ja selkä suorana tietäen, että jotain parempaa on edessä.

Epävarmuuteen liittyy usein toive jostain paremmasta, unelma. Kun tahtoo jotain kauhean kovasti, pelko siitä, ettei se toteudu, riittää synkistämään kauneimmankin päivän. Sillä vaikka unelmaa ei ole vielä menettänyt, eikä välttämättä koskaan menetäkään, on vaikea nauttia tästä hetkestä, kun ei tiedä onko huominen valoisa vai ei. Takerrumme niin helposti ajatukseen, että tuleva voi olla hyvä vain yhdenlaisena. Ja jos se ei ole hyvä, se on tietenkin ihan hirveä, eikös?

Niinhän se ei tietenkään ole, kyllä me sen tiedämme. Joskus on vain vähän raskasta uskoa elämän kepeyteen – tai siihen, että vaikka yksi unelma kariutuisi, pystyy silti takomaan oman onnensa jollain toisella tavalla.

Melkein mikä vain on nimittäin mahdollista, jos sitä uskaltaa tavoitella. Ja toisin päin. Jos ei usko itseensä ja uskalla asettaa itseään alttiiksi epäonnistumiselle, on melko vaikea avata uusia ovia. Rohkea ihminen päätyy usein jännittäviin paikkoihin ja rohkeaan seuraan, elämään sitä omanlaistaan elämää. Jos taas kovasti pelkää, päätyy helposti turvallisiin paikkoihin, turvalliseen seuraan. Lopulta kyse onkin ehkä siitä, mitä pelkää eniten ja mitä toivoo eniten. 

Kutsuttakoon sitä sitten vetovoiman laiksi, ystävälliseksi universumiksi tai hölmöksi uskoksi jonkinlaiseen elämän pohjavirtaan, väitän, että jokin omituinen voima tahtoo meille hyvää ja pyrkii antamaan meille sen, mitä tarvitsemme. Se antaa meille kaiken, jos sille vain antaa mahdollisuuden. Se tuo luoksemme oikeat ihmiset, työt ja rakkaudet, mutta myös monta pientä, kivaa juttua.

Niitä pieniä juttuja voi olla esimerkiksi kuormalava, jollaisen tarvitsin. Sanoin sen ääneen, meni vähän aikaa ja lava ilmestyi kotiovelleni.

Tai itämainen matto, josta haaveilin. Olin eilen Loviisassa kiertelemässä vanhoja taloja Paperikaupan Jennin ja Spökhusin Pin kanssa, ja erään aidan päälle oli levitetty kolme täydellistä, vanhaa mattoa. Nyt yksi niistä sulostuttaa makuuhuonettani. Ja niin edelleen, näitä esimerkkejä löytyy vaikka kuinka, jos ryhtyy pohtimaan. 

Mikään tässä maailmassa ei ole varmaa, ja me vedämme puoleemme sitä, mitä tarvitsemme. Siksi epävarmuus on turhaa. Uskotteko?

PS Kuvat ovat sieltä Loviisasta. Jonain päivänä asun vielä vanhassa puutalossa. Ihan varmasti, koska uskon siihen ja annan sille mahdollisuuden. FYI.

Share

Ladataan...

Tehän tiedätte, että uskon intuitioon. Siihen, että kun kuuntelee omaa sisäistä viisauttaan, kaikki järjestyy parhain päin. Ehkä ei heti, mutta lopulta. Sillä intuitio tahtoo meille aina parasta. Polku sen parhaan luokse voi näyttää mutkaiselta, nousta välillä melkein pystysuoraksi tai tehdä u-käännöksen. Mutta se ei haittaa, sillä kun polku on oma, sen tietää johtavan sinne, minne pitääkin. Ja silloin on myös koko ajan jo perillä, koska silloin elää sitä elämää, jota tahtoo elää tai rakentaa sellaista. Siitä tunnistaa oman polkunsa.

Mutta entäs sitten, jos ei tiedä, mikä itselle on parasta? Jos on tilanteessa, jossa tunteet ja järki taistelevat niin kovaäänisesti, ettei niiden lisäksi kuule mitään muuta? Mistä silloin voi tietää?

Silloin ei ehkä voi. Silloin täytyy ehkä hengittää hetki. Ottaa aikalisä.

Kommenttiboksissa pohdittiin vähän aikaa sitten, mistä voi tietää, kannattaako suhteesta lähteä vai ei. Uskon, että sen kyllä tietää. Jos ei tiedä tai ei tahdo tietää, silloin ei ole valmis tekemään niin isoa päätöstä. Sillä ero on iso asia. Se on raastava asia. Sen kuuluu sattua. Ja jos on ollut pitkässä suhteessa, tunnemyllerryksen lisäksi joutuu kestämään ne kaikki käytännön asiat: jossain pitää asua, on hyvä olla sänky, jossa nukkua, astioitakin tarvitaan, entisestä kodista pitää päästä eroon, jne. Jotta sen kaiken jaksaisi, päätöksestä kannattaa olla varma. 

Sama logiikka pätee oikeastaan vähän kaikkeen. Jos ei tiedä, mitä tehdä, ei kannata tehdä mitään. Aikalisän paikka. Vastaus löytyy kyllä – sitten kun on valmis kuuntelemaan.

Sitä ennen voi kuitenkin tehdä jotain. Voi miettiä, mitä valinnoista seuraa. Tekeekö toinen niistä selkeästi onnettomaksi? Ja mitä menettää, jos valitsee vaihtoehdoista toisen? Koska aina kun valitsee, menettää jotain. Mikä valinnasta tekee niin vaikean? Ja kummassa suunnassa odottaa luultavasti enemmän onnea? 

Jos kyse on ihmisestä, miksi tahtoisi juuri hänet? Mitä sellaista hänessä on, jota kaipaa? Mitä hän antaa, mitä kukaan muu ei anna? 

Mutta ihan näin yksinkertaista tämä ei toki ole. Ihminen on kummallinen olento. Se, mikä tekee kenetkin onnelliseksi, on täysin tapauskohtaista. Kukaan muu ei voi tietää, mikä juuri sinulle on parasta. Ei, vaikka tarkoittaisi kuinka hyvää.

On yksi ihminen, joka joutuu kohtaamaan sen vaikean valinnan seuraukset ja elämään niiden kanssa. Sinä. Siksi kannattaa olla varma. Siksi kannattaa ottaa aikalisä, jos ei ole varma.

Puss.

Share

Ladataan...

Kirjoittaminen on siitä jännä juttu, että se vaati oikeanlaisen mielentilan. On päiviä, joina ei kannattaisi edes yrittää. Paperi pysyy tyhjänä, ja se tyhjyys kammottaa. Mitä painavampaa sanottavaa, sitä enemmän pelottaa, ettei osaa sanoa sitä, ei ainakaan oikein. Tiedättekö?

Mietin koko viime viikon, mistä seuraavaksi tänne kirjoittaisin. En keksinyt mitään, joten jätin koko touhun hetkeksi sikseen. 

Sunnuntai-iltana kävelin meren rantaan ystäväni kanssa. Hän kaivoi esiin puolikkaan sipsipussin, minä viininjämät ja suklaalevyn. Elokuun ilta oli jo viileä, aurinko kulki matalalta taivaan poikki, kaukana alhaalla lipui aina välillä vene matkalla jonnekin. 

Puhuimme paljon, niin kuin aina puhumme. Ja jossain puolivälissä viinilasia tiesin, ettei paperi jää tyhjäksi, kertomus jatkuu. Niin kuin se aina jatkuu. Sen tahdoin tänään teille kertoa.

Sillä kirjaimet löytävät aina lopulta paikkansa. Ne muodostavat sanoja, ja sanoista tulee lauseita, lauseista kappaleita, kappaleista lukuja ja luvuista tarina. Samoin me kuljemme eteenpäin, askel askeleelta. Kaikki kokemamme muokkaa meitä aina jollain tavalla. Millä tavalla, se on itsestä kiinni. Sillä tiedättehän, että onnellisuus ei ole kovinkaan paljon kiinni siitä, mitä koemme. Se on kiinni siitä, mitä ajattelemme siitä, mitä koemme. Asenteesta.

Elämä voi olla kepeää ja valloittavaa, täynnä ihmeitä ja jännitystä, suuria tunteita ja viisaita ajatuksia. Se voi tuntua puhtailta lakanoilta, niiltä aamun raukeilta tunneilta, kun on matkalla jonnekin ja muu maailma vielä nukkuu, hetkeltä, jona lentokoneen pyörät irtoavat maasta, siltä riemulta, jota tuntee pyöräillessään lujaa kuulokkeet korvilla ja tukka hulmuten. Tietenkin se voi myös tuntua harmaalta, ankealta ja tylsältä. Se voi tuntua ihan miltä tahansa, me päätämme.

Katsoessaan taaksepäin ymmärtää, että kaikki tapahtunut oli koettava, jotta olisi voinut päätyä tähän hetkeen. Ilman kaikkea mennyttä en koskaan voisi kirjoittaa tätä, en olla tämä ihminen, en tuntea näitä tunteita, en elää tätä elämää. En olisi istunut niillä rantakallioilla, en olisi perustanut blogia, en olisi rakastanut niitä ihmisiä, joita olen rakastanut. Ilman sitä kaikkea en uskoisi itseeni, en intuitiooni, en maailman kauneuteen. Ja sitten elämäni olisi ihan vääränlaista. En ehkä uskoisi onnellisiin loppuihin. Tai mikä pahempaa: onnelliseen elämään.

Mutta minäpä koin sen kaiken ja uskon. Siksi tiedän, että kaikki järjestyy. Siksi hymyilen. 

Puss.

Share

Pages