Ladataan...

Olen taipuvainen suhtautumaan elämään seikkailuna. Aamulla herätessään ei koskaan tiedä, minne päivä kuljettaa, kenet sen kuluessa kohtaa ja missä on, mitä ajattelee kuun noustessa, yön alkaessa. Joskus tunnit valuvat hitaasti, ei tapahdu juuri mitään. Joinain päivinä tekee mieli kiukutella, toisina halata koko maailmaa ja joskus vain ihmetellä, miten viisas universumi onkaan. Ja juuri oikeaan aikaan. Kun on valmis, oppinut jotain, rämpinyt tarpeeksi kauan risukossa ymmärtääkseen haluta sieltä pois, päästänyt irti vanhasta.

Silloin polku aukeaa salaiseen puutarhaan. Silloin nauretaan samppanjakuplia.

Oletteko huomanneet, että meistä pidetään huolta? Saamme jatkuvasti lahjoja.

Ensimmäinen on se sekoitus taitoja, ajatuksia ja tunteita, joka tekee meistä ainutlaatuisia. Jokainen on hyvä jossain, jokainen innostuu jostain, jokainen tuntee intohimoa johonkin. Kaikille meille on olemassa jotain, joka saa maailman näyttämään kauniilta. Lahja.

Kun sitä lahjaa käyttää, onnistuu väkisinkin. Ikävä juttu on, että lahjansa voi myös hukata – hetkeksi. Silloin sulkee korvansa sydämeltään ja intuitioltaan. Ja päätyy ryteikköön.

Kun polku on tarpeeksi kauan kovin mutkikas, siltä alkaa kuitenkin kaivata pois. Sille valoisalle tielle, jolla auringonsäteet leikkivät hippaa ja universumi myhäilee partaansa. Se ryteikkökin oli lahja.

Jotkut arvokkaimmista lahjoista eivät nimittäin tunnu lahjoilta laisinkaan, mutta tekevät meistä viisaampia, vahvempia tai rohkeampia. Ne ovat niitä mutkia ja pystyyn nousseita seiniä, jotka ovat kurjia, mutta opettavat meitä rakastamaan, voimistavat uskoamme johonkin tai näyttävät, miten paljosta lopulta selviämme. Ne muokkaavat meistä sitä parasta versiota ja ohjaavat meitä kohti unelmiamme. Ne ovat niitä raakoja, helliä tönäisyjä, joista joskus kirjoitin. Haitallisia haaveita, joiden meidän oli nähtävä kuihtuvan omaan mahdottomuuteensa, jotta voisimme päästää niistä irti. Sivupolkuja, joille oli eksyttävä löytääkseen jotain itsestään.

Viimeinen lahja ovat ne ihastuttavat jutut, jotka oudosti järjestyvät elämäämme juuri silloin, kun niitä tarvitsemme. Niin kuin nyt vaikka föönit.

Föönini hajosi. En ostanut uutta, koska oli lämmin kesä ja hiukseni kuivuivat itsestään auringossa. Vuodenaika vaihtui, ilma viileni, aloin ajatella taas asiaa. Eräänä päivänä mainitsin siitä ääneen.

Kahden viikon kuluttua käteeni ojennettiin lahjakassi sanoen: ”Muistin, ettei sinulla ole fööniä, joten sujautin sellaisen tänne.”

Kiitos universumi. Tykkään sinusta.

Share

Ladataan...

Joskus parasta, mitä voi tehdä, on päästää irti. Jatkaa matkaa.

On helppo takertua asioihin, jotka tuntuivat kerran oikeilta ja hyviltä. Jäädä kiinni tunteisiin, toimintatapoihin ja ajatusmalleihin, jotka ovat tuttuja ja siten turvallisia. Ajatella samoin kuin ennenkin. Kamppailla jonkin eteen, josta tietää, ettei sitä koskaan saavuta. Kahlita itsensä johonkin, joka ei tee hyvää.

Irtipäästäminen on luopumista. Ja luopuminen on hirveän vaikeaa, oli kyse sitten vinksahtaneesta unelmasta, kurjista ajatuksista tai vanhasta rakkaudesta. Kun antaa jonkin asian mennä, on hetken tyhjää. Se tila, jonka tuo asia vei meissä, on vapaa, ontto. Juuri niin kuin sen kuuluukin olla.

Sillä jos ei päästä irti vanhasta, ei voi saada uutta tilalle. Elämässä ei ole paikkaa auki.

Jos ei hyväksy suhteen päättymistä, on vaikea kohdata ketään toista. Jos väkisin yrittää toteuttaa hankalan haaveen, ei näe muita mahdollisuuksia ympärillään. Jos katsoo maailmaa surullisin silmin, ei huomaa sen kauneutta. Jos ajattelee ettei onnistu, onnistumisen ajatuksille ei ole tilaa.

Mistä sitten tietää, että on aika päästää irti jostain? Siitä, miltä se jokin tuntuu.

Jos se tuntuu suurimman osan ajasta hyvältä, ei hätää. Kaikkeen mahtuu myös huonoja hetkiä. Jos se tuntuu suurimman osan ajasta pahalta, vaikealta, raastavalta, huolestuttavalta, tukahduttavalta, ahdistavalta, surulliselta: heippa.

Ajattelen, että se kumpi tunne on vallitseva, ratkaisee. Pelkästään huonoista jutuistahan ei ole erityisen vaikea hankkiutua eroon. Mutta jokin voi myös tuntua hetkittäin oikealta ja aiheuttaa silti paljon murhetta. Ne asiat, jotka ovat osin ihania, mutta silti jotenkin mätiä, ovatkin niitä pulmallisia. Samoin ne haitalliset ajatukset ja ideat, jotka ovat juurtuneet niin syvälle meihin, ettemme osaa kuvitella, millaista olisi elää ilman niitä. Vapaana.

Ne ovat vähän kuin kauniita, punaisia omenia, jotka näyttävät ensin herkullisilta. Mutta kun omenaa haukkaa, sisus paljastuu pilaantuneeksi.

Sellaiset omenat kannattaa heittää mäkeen, eikö? On luotettava siihen, että vaikka ulkokuori kutsuu, maku ei ole hyvä. Sama pätee niihin asioihin elämässämme, jotka suloisesta naamiostaan huolimatta tekevät enemmän pahaa kuin hyvää. Ne tunnistaa kyllä, kun vain kuuntelee itseään.

Irtipäästäminen vaatii usein rohkeutta ja voimaa. Mutta kun antaa huonojen asioiden mennä, antaa paljon paremmille jutuille mahdollisuuden tulla.

Voikaa hyvin, muruset.

Share

Ladataan...

Olen miettinyt taas rakkautta. Mitä se on, mistä sen tunnistaa ja millaiselta se tuntuu. Miksi se joskus sattuu. Ja kuuluuko sen sattua.

Tämä on valtava maailma. Täynnä mahdollisuuksia, seikkailuja ja unelmia, asioita, joista niin usein kirjoitan. Joka kerran, kun lähtee ovesta ulos, sulautuu osaksi maailmaa, osaksi elämää. Aina kun tekee jotain – kääntyy kulmasta, valitsee poluista toisen, juoksee aikaisempaan bussiin tai vaikka päättää jättää juhlat väliin – aina silloin avaa joitain ovia ja sulkee toisia. Ja se, mihin on päätynyt tiettynä hetkenä määrittää sen, kenet matkallaan kohtaa. 

Kuulostaa melko pelottavalta. Sillä miten voi kohdata juuri ne oikeat ihmiset, jos kaikessa on kyse sattumasta?

Ehkä ei ole. En erityisesti usko sattumaan. Oudosti vain löydämme itsemme niistä paikoista, joihin kuulumme. Juuri silloin, kun meidän on tarkoitus  olla siellä. Ja niin kohtaamme ne ihmiset, jotka meidän on kohdattava.

”Eventually soulmates meet, for they have the same hiding place.”

Olen aika varma, että ihmisillä, jotka vaikuttavat meihin paljon, on jokaisella tarkoituksensa. Hankaluus on, että se tarkoitus voi olla eri kuin mitä kuvittelisi. Ehkä joku joka tuntui niin oikealta, olikin sivupolku. Ja toinen, jonka ajatteli olevan vain laiva yössä, jääkin pidemmäksi aikaa.

Ajattelen, että ne ihmiset, joiden kuuluu jäädä ja joita ei saa päästää menemään, tuntee yhdestä tunteesta. Rakkaudesta. Siitä kauniista, hyvästä, onnellisesta tunteesta, jonka joku herättää.

Rakkaus ei ole koskaan väärää tai turhaa, mutta joskus se satuttaa. Ehkä rakastamme vähän väärin. Sekoitamme rakkauden toisiin tunteisiin tai kohdistamme sen niin, että puukotamme itseämme. Joskus rakastamme jotain ihmistä koko sielullamme, mutta emme saa vastarakkautta. Joskus saamme ja se ei silti riitä, ei kanna. Joskus aika on väärä. Joskus on muita esteitä. Mutta tiedättekö mitä? Silloin niin kuuluu olla, silloin sen rakkauden on annettava mennä.

Muistatte varmaan, että ne oikeat jutut vain tapahtuvat, soljuvat eteenpäin kepeästi ja vaivatta. Takkuisilla suhteilla on taipumus mennä ajan kuluessa vain enemmän takkuun ja hyvien juttujen vahvistua entisestään. Siihen takkuisuuteen on syy. Siihen hyvään on syy. Ja jos jokin ei radikaalisti muutu, ne syyt eivät katoa minnekään.

Asiat, jotka tekevät meille hyvää, tuntuvat hyviltä. Ne ovat niitä juttuja, joiden on tarkoitus jäädä elämäämme. Ja joskus meidän on koettava kurjia tunteita juuri siksi, että ymmärtäisimme, mikä on hyväksi ja mikä ei.

Rakkautta ei koskaan voi ostaa olemalla jotain muuta kuin mitä on, rakkautta ei koskaan voi pakottaa, rakkautta ei koskaan voi vaatia. Niinpä ne ihmiset, jotka kuuluvat elämäämme, haluavat olla osa sitä. Jos joku ei tahdo, hän ei siihen kuulu.

Rakkaus ei raasta, rakkaus ei ahdista, rakkaus ei tukahduta, rakkaus ei ole epävarmaa, rakkaus ei ole epätoivoista, rakkaus ei valvota öisin, rakkaus ei ole suolaa silmissä tai pala sydämessä.

Rakkaus tuntuu hyvältä, siinä hetkessä ja kaikissa muissa. Jos se ei tee sinua onnelliseksi, se ei ole rakkautta.

Nyt ihanaa aamua, muruset!

Lainaus Robert Brault.

Share

Pages