Ladataan...

Joskus vastaan tulee asioita, jotka herättävät. Sellaisia juttuja, joiden rinnalla jokapäiväiset pienet murheet tuntuvat naurettavilta ja ilot hurjan isoilta ja tärkeiltä. Asioita, jotka palauttavat suhteellisuudentajun ja saavat ymmärtämään, miten pieniä monet pulmat ovatkaan. Ja miten kaunista elämä.

Sellaisina hetkinä huomaa, mikä oikeasti on tärkeää ja mikä vain egon surkeutta, turhanpäiväistä kiukuttelua ja energiantuhlausta.

Ajattelen, että monet vastaantulevista asioista (varsinkin niistä kurjista) kasvattavat meitä. Ne parantavat itsetuntemusta. Auttavat ymmärtämään, millainen oikeasti on ja mitä toivoo elämältä. Lopulta ne muovaavat vähitellen johonkin suuntaan. Sillä monissa kohtaamissamme aisoissa on ainekset hyvään ja huonoon. Lopputulos riippuu itsestä: siitä, miten valitsee suhtautua niihin.

Minusta tuntuu, että universumi heittelee tiellemme erilaisia mahdollisuuksia, tapahtumia ja ihmisiä näyttääkseen, millaista elämä voi olla, jos valitsee tietyllä tavalla. Kun laittaa itsensä peliin ja kokeilee jotain uutta asiaa, oppii usein samalla jotain itsestään, maailmasta ja toiveistaan. Siitä mitä tahtoo ja minkä hyväksyy ja siitä, mitä ei tahdo eikä hyväksy. Omien rajojen löytäminen ja itsensä arvostaminen on hyvin tärkeää.

Tämä kulunut viikko oli minulle hirveän hyvä herätys. Se sai minut tekemään tilannekatsauksen ja miettimään, olenko oikeasti tyytyväinen nyt. Jouduin pohtimaan hetkellisesti hyvin isojakin asioita ja tajusin, ettei mikään ole varmaa.

Nyt kaikki on taas hyvin. Tai oikeastaan paljon paremmin kuin viikko sitten. Sillä vaikka jossain vaiheessa tarvitaan varmasti jonkinasteista kurssinkorjausta monessakin asiassa, juuri tänään on hyvä näin. Ja tänään ymmärrän sen.

Luin tällä viikolla hyvin viisaan kysymyksen: Jos tietäisit eläväsi vain puolet oletetusta eliniästäsi, eläisitkö erilailla?

Eläisitkö?

Pus.

 

 

Share

Ladataan...

Joskus on hirveän hyviä päiviä. Ja joskus on hirveän huonoja päiviä. Minun kohdalleni on lähiaikoina sattunut molempia.

Synkistelin eräänä päivänä asialle, jolle en siinä hetkessä voinut tehdä yhtään enempää kuin olin jo tehnyt. Silti märehdin sitä päässäni ja annoin sille sillä tavalla lisää voimaa. Sitten päätin sanoa stop. Keskittyä johonkin hyvään.

Niinpä kerronkin teille nyt yhdestä hirveän hyvästä päivästä.

Muistatte ehkä, että olen päättänyt sisustaa tämän uuden kotini vähän kerrallaan. Silloin, kun siltä tuntuu ja sellasilla esineillä, joihin ihastun. Ehkä koti on vähän suurempi luova projektini. Jotain, josta saa muovata ihan omannäköiseni. Eikä sellaista sovi tehdä hätiköiden tai väkisin. Koko jutun juoni kun on olla kepeä.

Ajattelen, että ne oikeat asiat – niin huonekalut kuin ihmisetkin – tulevat vastaan, kun on oikea hetki. Sinä yhtenä erityisen hyvänä päivänä kävi juuri niin. 

Se oli eräs päivä ihan vähän aikaa sitten, kun tallustelin ystäväni kanssa Korkeavuorenkatua. Helsingin pariisilaisin katu, sanoi joku. Ja ihan varmasti onkin.

Sää ei tosin ollut erityisen pariisilainen. Räntää vihmoi niin kuin vain Helsingissä voi vihmoa, suoraan kasvoille, kovaa ja raa'asti. Mutta sen räntäsateen keskellä pilkotti avoin porttikongi.

Sen porttikongin takaa löysin pienen, mustan metallikaapin. Se tuntui kuiskivan: ”Tahdon mukaasi”. Ja jos joku kuiskii niin, se kannattaa viedä kotiin. Eikö?

Minulla oli sinä päivänä olallani kangaskassi. Ihan söpö kassi, toki. Siinä sanotaan ”Sweet as Sugar”. Silti mielessäni oli käväissyt, että uusi käsilaukku voisi olla hyvä juttu. Sellainen pieni, musta, olan yli vedettävä pussukka, johon mahtuisi vain lompakko, puhelin ja huulipuna. Tiedättehän te sellaiset?

Ja arvaatte varmaan myös, mitä seuraavan oven takaa löytyi?

Kaappia ja käsilaukkua rikkaampana (ja erinäisiä satasia köyhempänä) astuin sisään vielä yhdestä ovesta. Sen jälkeen kävelin kotiin selkä vääränä peläten koko ajan kolauttelevani vastaantulijoita päähän uudella vaaterekilläni.

Joinain päivinä kaikki onnistuu ja onni hymyilee. Ne päivät kannattaa muistaa niinä toisenlaisina päivinä.

Aurinkoa on, sadetta on. Ne vähän vuorottelevat.

Pus.

Kaappi Fasaani Antiikki, laukku Urban a, vaaterekki Granit

 

Share

Ladataan...

Näin tämän kuvan Facebookissa ensimmäisen kerran viikko, pari sitten. Se pysäytti.

Kuvan on ottanut valokuvaaja Heidi Strengell, jonka ensimmäinen näyttely Leftovers on avoinna Galleria Jangvassa 6.2.–1.3.2015. Leftovers käsittelee koiramaailman jämiä, eli espanjalaisia omistajiensa hylkäämiä lemmikkejä, taistelukoiria ja metsästyskoiria, galgoja.

Kuvan kolmijalkainen Sandra oli juuri galgo. Se löydettiin Malagasta auton alle jääneenä ja päätyi tarhalle, jossa loukkaantunut jalka amputoitiin. Sille kävi silti paremmin kuin monelle: se pääsi Suomeen kotihoitoon ja lopulta loppuelämänsä kotiin Atalja Barin luokse. Atalja muutti myöhemmin takaisin Espanjaan miehensä kanssa ja perusti sinne oman koiratarhan Refugio Esperanzan, minne Sandra tietenkin seurasi mukana. Valitettavasti Sandra kuoli viime vuoden lopulla, kun sen ainoa takajalka menetti liikuntakykynsä täysin, eikä se olisi enää voinut elää kunnon elämää.

Heidi kuvasi näyttelyn kuvat kuudella yksityisellä koiratarhassa Espanjassa. Näillä tarhoilla koirilla on mahdollisuus parempaan elämään adoption kautta. Sen sijaan kunnalliset tarhat ovat niin Espanjassa kuin monessa muussakin maassa usein koiran kuolemantuomio.

”Olin seurannut koirien tilannetta muun muassa Espanjassa, Romaniassa ja Venäjällä, ja halusin auttaa niitä oman työni avulla. Koiria hylätään Espanjassa systemaattisesti, ja koiramäärät tarhoilla ovat käsittämättömiä”, Heidi kertoo.

Hänen kuvissaan koirat on esitetty yksilöinä. Niillä kaikilla on oma tarinansa, persoonansa ja kohtalonsa. Ne eivät ole kasvotonta massaa vaan aivan samanlaisia otuksia kuin suomalaiset lemmikitkin.

”Toivoisin, että eläinoikeuslait ja kulttuuri muuttuisivat näissä maissa ja asioihin puututtaisiin. Oma rakas koirani Rapsu on myös adoptoitu Espanjasta, ja se on antanut minulle niin paljon. Tämä kuvasarja on myös kunnianosoitus näille mahtaville koirille Espanjassa.”

Toisesta mahtavasta, hylättyjen koirien enkelistä vinkkasin teille kerran jo aiemmin. Kuvataiteilija Sanni Seppä maalaa vaatteisiin romanialaisten katukoirien kuvia. Vaatteita voi huutaa hänen Shoutdogs-blogissaan, ja niiden myyntitulot menevät katukoirien sterilisointi-, lääke- ja hoitokuluihin.

Sanni teki ennen hyvin paljon töitä kuvataiteilijana, antoi työlleen kaikkensa, muttei kokenut saavansa oikein mitään takaisin.

”Kyseenalaistin koko ammatinvalintani: Onko tämä turhaa? Saako tästä kukaan mitään? Kulutanko vain olemisellani luonnonvaroja? Halusin tehdä hyväntekeväisyystyötä, mutta aika ei tuntunut riittävän. Sitten keksin, että voisin yhdistää osaamiseni ja hyväntekeväisyyden. Shoutdogs on tehnyt minut paljon onnellisemmaksi ihmiseksi. Koen, että tekemiselläni on vihdoinkin merkitys.”

Kaikkia ei voi auttaa, mutta jonkun olennon elämästä voi tehdä paremman pienillä (ja suurilla) teoilla.

Täältä saa kattavasti tietoa kodittomista koirista ja niiden auttamisesta.

Kuvat Heidi Strengell ja Sanni Seppä

Share

Pages