Ladataan...

Ajattelen, että on hirveän tärkeää seurata omaa tähteään, eli:

1. Elää sellaista elämää, jota itse haluaa elää.

2. Elää sitä sellaisena kuin ihan oikeasti on ja jollainen haluaa olla.

3. Elää niiden ihmisten ympäröimänä, jotka oikeasti elämäänsä tahtoo.

Jotta se olisi mahdollista, on oltava aika rohkea.

Mikään ei ole helpompaa (ja tavallaan myös vaikeampaa) kuin elää elämänsä mukavuusalueellaan. Se on turvallinen paikka, jossa eteen ei tule haasteita tai seikkailuja. Se on paikka, jossa ei tarvitse kasvaa eikä kehittyä. Siksi se on myös paikka, missä moni hieno juttu jää kokematta. Sillä tiedättehän: jos jotain tahtoo muuttaa, on tehtävä jotain erilailla.

Kauneimmat kukat kasvavat usein epämukavuusalueella. Siellä kaikki ei ole totutussa järjestyksessä, siellä joutuu tutkiskelemaan itseään ja selvittämään omia rajojaan. Siellä on ehkä vähän villimpi ja sydämessään vapaampi kuin eläessään tuttujen kaavojen mukaan.

Se on paikka, missä taiat tapahtuvat.

”The thing about chaos, is that while it disturbes us,
it too, forces our hearts to roar in a way we secretly find magnificent.”

Minua jännittää uusissa tilanteissa usein aika tavalla. Silloin mukavuusalue houkuttelee hurjasti, vaikka oikeasti haluan mennä eteenpäin, kohti uutta. Sellaisina hetkinä mietin, kumpaa mahdollisesti katuisin enemmän: sitä, että jäisin turvapaikkaani vai sitä, että poistun sieltä. Niinpä nostan pään pystyyn, laitan kirkasta huulipunaa, kuuntelen jonkun voimabiiseistäni ja pakotan itseni astumaan eteenpäin askel kerrallaan. Tapaan näet mieluummin uudet mahdollisuudet kädet ja ääni täristen tai sanon kyllä asioille, joissa onnistumisesta ei ole takeita, kuin mietin vanhana: ”Mitä jos?”

Sitä ei ole vielä koskaan tarvinnut katua.

Ollaan siis rohkeita, kokeillaan ja uskalletaan.

Pus!

Lainaus Christopher Pointdexter

Share

Ladataan...

Ennen kuin muutin tänne, en tiennyt pitäväni pinkin ja keltaisen yhdistelmästä. Oikeastaan en kauheasti tykännyt kummastakaan väristä. Mutta ne ovat vain niin vastustamattoman iloinen pari! Miten ne nähdessään voisi muuta kuin hymyillä?

Täällä alkaa olla aika valmista. Matto vain puuttuu, ja senkin olen jo tilannut.

Ketuissa on jotain, josta tykkään hirveästi. Harkitsin yhdessä vaiheessa jopa kettu-tatuointia. Epäilen kuitenkin, että saattaisin katua sitä mummona. Ehkä.

Olin yhtenä päivänä vähän hermostunut koko asuntoon. Mikään ei näyttänyt silmissäni oikein hyvältä. Kaikkea oli joko liikaa tai liian vähän. Sitten siivosin, siirtelin tavaroita, järjestelin ne uusiksi. Ja nyt tuntuu kuin kevät olisi tullut käymään täällä sisällä: on valoa ja väriä. Hyvä energia.

Ehkä aika moni asia on kiinni vain pienestä hienosäädöstä, mitä luulette?

Koska on kevät, kauris menetti valonsa. Se katselee nyt seinältä ylhäisessä yksinäisyydessään. Kodin henki.

Ostin naamion joskus Roomasta. Kahdeksan vuotta sitten suunnilleen. Edellisessä kodissani se ei koskaan saanut olla esillä, mutta tänne se tuntuu kuuluvan. Kuten minäkin.

Siirsin olohuoneen valosarjan yölampuksi ja makuuhuoneen valot olohuoneeseen. Ostin uudet lakanat, käänsin peiton sängylle poikittain ja petasin pajan suojaksi pellavaisen helmalakanan. Sängystä tuli kuin uusi. 

Koira on kuvausrekvisiittaa. Tämä EI ole sallittua. (Näin se opetetaan pahoille tavoille: kutsu sängylle, napsi kuvia ja palkkaa juustolla. Odota sen jälkeen koiran ymmärtävän, että sänky on kielletty paikka. Arvaatkaa toimiiko?)

Pajunkissat ikkunalla, maaliskuun auringon kalpeat säteet verhojen takana, odotus uudesta. Valon vuodenaika.

Puss!

Share

Ladataan...

Merellä tuikkii majakka. Vilkutan sille mielessäni nähdessäni sen valon. Olen aina pitänyt sen välähdyksiä ystävällisinä, veikeinä.

Muistan vilkaista majakan suuntaan joka kerta kulkiessani sen ohi. Katselemme hetken toisiamme. Sitten valo kääntyy pois tuikkiakseen jollekin toiselle, mutta tiedän sen palaavan taas hetken kuluttua.

Ehkä vähän samoin on universumin laita. Välillä sen valon näkee kirkkaasti, välillä se säihkyy jossain muualla. Se on kuitenkin aina olemassa.

Joskus saattaa tuntua, että valo on kadonnut jonnekin, unohtanut sinut yksin. Mutta sitten tapahtuu taas jotain. Valo välähtää. Hetken näkee kaavan, ymmärtää, miksi juuri näin tapahtui. Ja miten onnekasta olikaan, että asiat menivät niin kuin menivät. Aivan kuin joku työntäisi ystävällisesti, mutta napakasti pois niiden asioiden luota, jotka eivät ole hyväksi. Pois vanhoista kaavoista, pois sieltä, missä ei lopulta ole hyvä.

Joskus valo näyttää asiat uudella tavalla. Joskus se näyttää jotain ihan uutta. Joskus se saa muistamaan jotain. Joskus se auttaa ymmärtämään menneitä tapahtumia.

Valo on oikukas ja usein hitaampi kuin toivoisi. Se ei välttämättä auta kulkemaan sitä reittiä, jonka itse kokee suorimmaksi. Silti se ei ohjaa eksyksiin. Se kasvattaa ja johdattaa oikeaan paikkaan oikealla hetkellä. Sitten kun on valmis, kasvanut tarpeeksi, elänyt tarpeeksi ja oppinut tarpeeksi. Ehkä sitten kun maaliskuun aurinko katsoo sisään ikkunasta hymyillen, ja sille hymyilee takaisin ilman haikeutta. Ehkä sitten kun syksyksi kääntyneestä kesästä on tullut talvi, ja talvi on kääntynyt kevääksi. 

Ehkä tänään. Ehkä huomenna. Ehkä puolen vuoden päästä.

Mutta aina ajallaan.

Share

Pages