Ladataan...

Olen tallentanut kesää. Kerännyt puhelimeen kuvia kukkivasta, vihreästä maailmasta. Ajatellut, että palaan niihin talvella, sitten kun tämä vehreys uinuu piilossa kylmiltä tuulilta, maisema on kadottanut värinsä ja pimeys laskeutuu aikaisin. Silloin muistan nämä hetket ja hymyilen, sillä tiedän, että ne tulevat taas.

Olin Sidewaysissä. Taivas oli sininen, sääret paljaat ja suuresta, hyväntuulisesta ihmisjoukosta kumpuavan energian pystyi melkein tuntemaan. Festarilapsia, me kaikki. Se oli yksi kesäkuun parhaista päivistä.

Olen nostanut kädet ilmaan, hihkunut riemusta ja juonut samppanjaa. Saanut vakituisen työpaikan, ihan yllättäen. Ollut hirveän onnellinen.

Luen edelleen Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ties kuinka monetta osaa. Sen nimi on Sydänverelläni kirjoitettu ja siinä on 1200 sivua. En ole lukenut aiempia osia, mutta se ei näköjään haittaa. Olen kököttänyt sohvannurkassa tunteja torkkupeiton alla kirja kädessäni. Päättänyt, että kun loma koittaa, juuri tätä aion tehdä. Lukea. Ja neuloa. Antaa ajatusten virrata. Olla. Ja sitten minulla on toivottavasti enemmän sanottavaa, ehkä sitten saan taas ideoita ja kirjoitan paljon.

Nyt tunnen itseni vähän ohueksi, venyneeksi. Niin kuin Frodo Tarussa Sormusten Herrasta, muistatteko? Se ei ole huono tunne, pitkät joutilaat lomapäivät tulevat viemään sen pois. Niitä ennen on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Kiitos kesäkuu, olit vallan hurmaava! Joinain päivistäsi kuuntelin Mew:tä, kuunnelkaa tekin nyt hetki:

Share

Ladataan...

Olen siivonnut. Kaivanut kaapista vaatteen toisensa jälkeen. Miettinyt, mitä niissä joskus näin, vai näinkö mitään. Surrut sitä, miten paljon turhaa tähän maailmaan tuotetaan, miten hikipajat sortuvat jossain Bangladeshissa, ympäristö saastuu ja kaatopaikat täyttyvät vain, jotta minä voisin viikata kaappiini vaatteita, joiden kohtalo on päätyä Uffin keräyslaatikkoon.

En tahdo elämääni enää mitään, joka on näin helppo heittää pois.

Olen juonut neljän euron mantelilattea ja jättänyt sen kesken. Unohtanut ostaa biojätepusseja ja heittänyt omenankannat sekajätteeseen. Haaveillut designkeinutuolista, jolle ei ole tilaa. Maksanut parisataa valaisimesta.

Jos minulla on varaa tähän, minulla on varmaan varaa antaa pari kymppiä kuussa hyväntekeväisyyteen. Lahjoitin vähän eläinten vanhainkodille, vähän luonnon hyväksi. Se teki onnelliseksi. Onnellisemmaksi kuin se designkeinutuoli tekisi.

Olen juonut viiniä ja tahtonut juoda kokista tai mieluiten tuorepuristettua mehua. Tavannut ihmisiä, joista olen tiennyt heti, ettemme tapaa enää koskaan. Toisia, joista olen tiennyt heti, ettei meidän pitäisi tavata enää koskaan.

Olen kiirehtinyt eteenpäin niin lujaa, etten ole ehtinyt tuntea mitään.

Olen tuhlannut tunteja, päiviä, varmaan viikkoja sosiaalisessa mediassa, mutta epäillyt, ehdinkö osallistua parin tunnin mielenosoitukseen tai kesämökin siivoustalkoisiin.

Olen hymyillyt festareilla paistaneelle lämpöiselle auringolle, kuunnellut räppiä, josta en tiennyt pitäväni ja tuntenut oloni päivien ajan höyhenenkeveäksi.

Olen puhunut tärkeitä ja turhia hirveän älykkäiden ja vielä ihanampien ihmisten kanssa.

Olen pyöräillyt rantoja pitkin, kuulokkeet korvilla, vapaus sielussa.

Olen nuuhkinut syreeneiden tuoksua ja seurannut niiden hidasta lakastumista. Nähnyt niiden tulevan ja huomannut niiden menevän. Ollut läsnä.

Olen odottanut kieloja, poiminut lupiineja, kerännyt roskia metsästä, jutellut puutarhan vanhan herran kanssa. Hänen käsivarsiinsa on tatuoitu tarinoita. Ne ovat haalistuneet, käsien suonet ovat pinnassa ja iho ryppyinen. Tuo vanha mies taluttaa koiraansa omenapuiden välissä, tervehtii vastaantulijoita ja hymyilee. Hän näyttää onnelliselta. Siltä, että hänellä on rauha.

Olen törmäillyt rajoihini ja opetellut sanomaan ei. Olen miettinyt, mitä ja kenet tahdon elämääni, ja harjoitellut luopumista. Päättänyt jättää jäähyväiset vanhoille, haitallisille ajatusmalleille ja niille ja heille, jotka eivät tee hyvää.

Olen tehnyt mielessäni listan vaatteista, jotka tarvitsen kesäksi. Päätynyt kirjoittamaan ylös: –.

Olen suunnitellut matkaa ja etsiskellyt rohkeuttani. Neulonut villatakkia. Kuunnellut uusia artisteja, löytänyt lisää viisaita sanoja. Ajatellut taas, että se jokin ystävällinen pohjavirta kyllä tökkii eteenpäin, oikeaan suuntaan tai kolauttaa vaikka päähän, jollei muuten tajua. Ollut jälleen hyvin varma siitä, että monet asiat annetaan meille vain, jotta oppisimme itsestämme ja ymmärtäisimme.

Olen kirjoittanut liikaa liian vähästä ja väkisin ja päättänyt, että jatkossa kirjoitan teille vain silloin, kun todella haluan. En silloin, kun edellisestä postauksesta on mennyt päiviä ja jotain pitäisi sanoa. Vaan silloin, kun minulla on sanottavaa.

Viime vuosi oli suurten rysäytysten aikaa. Nyt niitä pitää vielä hioa.

Pysykää ihanina, murmelit.

Share

Ladataan...

Eräs ihminen sanoi minulle jokin aika sitten pelkäävänsä kaikkein eniten epäonnistumista. Mietin, miten surullista. Sillä jos ei uskalla epäonnistua, miten koskaan rohkenee tavoitella uusia asioita, miten voi koskaan ottaa riskejä?

Ehkä rohkeutta on se, että uskaltaa yrittää, vaikka onnistumisesta ei ole takeita. Sillä kaikkia asioita ei kuulukaan saada, kaikessa ei tarvitse olla hyvä eikä kaikessa onnistua. Tärkeää on se, että uskaltaa yrittää.

On inhimillistä tuntea välillä huonoja tunteita ja olla pettynyt itseensä, jos ei onnistukaan jossain tai toimii eri tavalla kuin haluaisi toimia. Meillä kaikilla on huonoja hetkiä. Joka päivä on mahdotonta olla paras versio itsestään. Silti nekin päivät, joina tuntee olevansa vain kymmenesosa siitä kunnon versiosta, ovat tärkeitä. Ne ovat juuri niitä päiviä, joina meitä todella mitataan. Niitä päiviä, joina voi päättää tsempata. Päiviä, joiden jälkeen on vähän nöyrempi ja kiitollisempi kaikesta hyvästä. Päiviä, joina on oltava itselleen armollinen ja hyväksyttävä oma keskeneräisyytensä ja heikkoutensa.

Tärkeintä on, että uskaltaa epäonnistua, uskaltaa olla se mikä on, uskaltaa elää oikeasti. Myös ne huonot päivät.

Share

Pages