Ladataan...

Mitä tahtoisin muistaa tästä vuodesta, jonka viimeisenä aamuna aurinko nousee kohta, tarkkaan ottaen kello 9.24 täällä Helsingissä?

 

 

Aurinkoa kannattaa seurata, aurinko kannattaa muistaa. Berliini, missä aurinko värjäsi Kreuzbergin taivaan violetiksi. Minä kävelin kohti hotellia, jonne ei muka ollut kävelymatka. Oli sinne. Kaikki on suhteellista, moni asia itsestä kiinni.

 

 

Aurinko tuo mieleen Italian. Pienen Viterbon kaupungin jonkin matkaa Roomasta pohjoiseen. Keskiaikaiset kujat ja kadut, korkeiksi rakennetut muurit, joiden välistä aurinko mahtuu vain vaivoin. Vanhat pylväät maaseudulla, siinä kohtaa, missä melkein kävelimme käärmeen päälle. Rooman, jonne tuli kesä, vaikka oli vasta toukokuun alku. Vappu suunnilleen.

 

 

Auringosta muistan, miten se laski kovin myöhään sinä toukokuisena iltana, jona pyöräilin kotiin Birgitasta, Kaivarin rannasta. Olin juonut kaksi lasia viiniä, enkä vielä tiennyt, että se ilta veisi minut purjeveneellä Ahvenanmaan ympäri ja joulukuun lopulle saakka. 

Aurinko paistaa saaristossa enemmän kuin mantereella. Pilvet kerääntyvät rantaviivalle ja sen taakse, jäävät kiinni kukkuloihin ja ilmavirtauksiin. Merituuli työntää ne pois aaltojen yltä. 

 

 

Siellä merellä, siellä asuu aurinko. Se korventaa hiukset karrelle, vie niistä värin. Aurinkoraitoja, niitä minulla oli hiuksissani. 

Kesän kääntyessä syksyyn aurinko alkaa väsyä. Se kulkee taivaalla lyhemmän matkan, aina vain lyhemmän. Kunnes ollaan joulukuun viimeisessä päivässä ja se nousee kello 9.24 ja laskee kello 15.22. Seuraan tätä, seuraan aurinkoa.

Kun aurinko väsyy, maailma vähän muuttuu. Jokin osa siitäkin väsyy. Oletteko huomanneet?

 

Mitä tästä auringon vuodesta sitten kannattaisi muistaa?

Se hetki, kun kävelin Berliinin East Side Galleryn vartta tai katselin pinjakujia italialaisen junan ikkunoista. Se, kun tuntee olevansa ihan elossa ja innossaan ja hurmaantunut. Kaikesta tästä, maailmasta.

 

 

Se ajatus, kun Roomassa nojailin kaiteeseen Forum Romanumin yllä ja myöhemmin katselin Colosseumia iltavalaistuksessa. Mietin, miten paljon kaunista ihminen voi saada aikaan. Ja miten paljon pahaa. Kumpi niistä voittaa? Tiedättehän te:

se, jota ruokimme. 

 

 

Se tunne, kun pyöräilin toukokuussa kotiin niitä rantoja pitkin sydän täynnä ihmetystä. Miten vain muutama kuukausi sitten Helsinki oli musta ja synkkä, ja sitten täynnä valoa. Yön jälkeen koittaa päivä ja sitten taas yö. Elämän kiertokulku, kaikki muuttuu, mikään ei pysy. Mutta ilman pimeyttä emme osaisi nauttia valosta.

Se kesäkuun valkea ilta, kun ohjasin purjevenettä ensimmäistä kertaa. Ehkä myös se syksyinen päivä, kun ohjasin sitä viimeistä kertaa. Ja kaikki ne merimailit siinä välissä. Miten suuri meri on, miten pieni ihminen on. Kuinka merellä ymmärtää, että ihan turhaan sitä yrittää kontrolloida ja suunnitella elämää, ei se taivu ihmisen tahtoon. Eikä pidäkään. Kuten Tove Jansson joskus sanoi:

kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista.

 

 

Se yötön yö, tanssit jossain, minne kävelimme maantien vartta kauan ja vielä kauemmin pois. Hylätty laiva, keltainen taivas, kello ehkä kaksi yöllä. Tällaiselta maailma kai tuntui lapsena. Se oli täynnä ihmeellisiä asioita, seikkailuja. Voisiko se vieläkin olla?

 

 

Se hirveän painava rinkka, jonka raahasin Helsingistä Turkuun ja sulloin veneeseen, lastattu villapaidoilla, hellemekoilla (melko tarpeettomia purjeveneessä, muuten) ja odotuksilla. Kolmen viikon päästä aika paljon kevyempi, liika paino heivattu mereen. Elämä sujuu harvoin niin kuin etukäteen ajatteli. Mutta usein se vie kuitenkin oikeaan paikkaan, olkoonkin, ettei sitä paikkaa voi ehkä ennalta nähdä.

 

 

Se, että maailmassa on sellaisia paikkoja kuin Jurmo.

 

 

Se, miksi en syö eläimiä. Me kaikki olemme tärkeitä.

Se, miten mistään ei tulisi mitään ilman ystäviä. Miten onnekas olenkaan, kun tapasimme. 

 

 

Se hetki, kun päätin ostaa asunnon, olla järkevä (järkevyys jää nähtäväksi, toki). Soitin pankkiiin, tein kaupat, päätin, että ohjaan itse elämääni.

Se on hyvä neuvo, elämän ohjaksiin tarttuminen. Paras. 

 

 

Kiitos, 2016. Olit aikamoinen, hyvässä ja pahassa. 

Tervetuloa, 2017. Odotan sinulta tuntureita, Lissabonia, kolmen päivän festareita, ehkä Skotlannin nummia ja ehdottomasti palmupuita ja aurinkoa marras-joulukuussa. Yksi uusi tutkinto taskuun, kiitos, ja asunto lähes valmiiksi, jooko?

Meni se sitten näin tai jotenkin toisin päin, 

Kiitos, 2016. Tervetuloa, 2017.

 

Lue myös:

Elämä tiivistettynä, eli mitä opin merellä

Courage, my dear

Ajattelin Berliinissä

 

Bloglovin Facebook Instagram

Share

Ladataan...

 

Tapasin tänään työjuttujen merkeissä yhden ihanan, energisen naisen. En tainnut olla ihan yhtä energisen oloinen, sillä lähtiessään hän sanoi:

– Yritä säkin nyt vähän rentoutua.

Minä siihen vähän hölmistyneenä:

– Ai vaikutanko siltä, että oon loman tarpeessa?

– Joo, vaikutat.

Ja minä kun luulin, että nyt menee jo paremmin. Ainakin, jos vertaa viime viikkoon. Tai sitä edelliseen. Tai muutamaan viikkoon ennen niitä. Ihan kohtahan on asunnon materiaalivalinnat tehty, alan ehkä löytää taas suuntaa ja selvisin joulustakin. 

Ja siis oikeasti: juuri eilen katselin auringonlaskusta pastelliselle taivaalle ja mietin, että saatan herätä taas henkiin. (En vain vissiin näytä ihan siltä.)

Ai mistä sen henkiinheräämisen tunnistaa? No siitä, että näkee pastellitaivaita, eikä runno läpi päivien pelkät deadlinet ja hoitamattomat asiat mielessään. Siitä, että tuntee olevansa elossa. Ei vain olemassa. 

Niiden runnomispäivien keskellä ajattelin, että kun elämässä tapahtuu paljon, sanotaan usein: HENGITÄ. Mene joogaan, istuskele merenrannassa, kävele metsässä. Kyllä se siitä. 

Kaikki vallan hyviä neuvoja. Mutta jos joogat ja metsät ja meret eivät auta, niin on vielä yksi neuvo. Se on paras, jonka olen itse itselleni koskaan antanut:

Teet parhaasi. Ja sen on riitettävä.

Ei muuta. Enkä ole saamassa burn outia (jos sitä epäilette). Älkää tekään.

Se parhaasi. Se nimittäin riittää. 

Vaikka näyttäisitkin sitä tehdessäsi olevasi vähän loman tarpeessa.

Ja niiden runnomispäivien jälkeen...tiedättekö, mitä niiden jälkeen tulee?

PASTELLITAIVASPÄIVÄ.

 

Lue myös:

Suunta hukassa?

Kotiuutisia

Miten oman elämänsä sankarittareksi tullaan?

 

Bloglovin Facebook Instagram

Share

Ladataan...

 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä tarkempi olen siitä, mitä päälleni laitan. Tahdon pukeutua vain jotenkin ihaniin asioihin – jos niillä on jokin merkitys, vielä parempaa. Se ei tarkoita, että ostaisin vain laadukkaita ja maailmalle hyvää tekeviä asioita, mutta vältän rynnimästä vaikka alennusmyynteihin vain siksi, että sieltä voi saada jotain halvalla. Jos satun löytämään jonkin suunnitelmiini kuuluvan vaatekappaleen alesta, se on toki huippua. 

Ostan mielelläni vaatteita ulkomailta, sillä silloin vaatteeseen liittyy aina muisto siitä matkasta. Muutoin pyrin seuraamaan listaani, jolle olen kirjoittanut ne vaatekappaleet, jotka aion hankkia sinä vuodenaikana. Nyt talvella listalla lukee esimerkiksi: laadukas puuterinen tai valkoinen neule, neulemekko ja vaaleat rennot farkut. Lista on aika lyhyt.

Yritän pitää järjen mukana ostoksissani (aina se ei toki onnistu), enkä keräile myöskään turhia kenkiä, laukkuja tai koruja. Uusia talvi- ja välikausikenkiä en tarvitse niin kauan kuin nykyinen valikoimani ei kulu puhki. Laukkuja on kaksi: iso ja pieni. Iso on tosi vanha ja rikki, joten uusi, läppärille sopiva iso laukku on listallani. Koruja taas on todella vähän, ja olen aika uskollinen niille vähille. En kai ole kovin hyvä koristautumaan. Listallani ei ole koruja.

Joskus kuitenkin käy niin, että ihastun. Niin kävi kuvan korujen kanssa. Rannekoru on Edblandin, ja ostin sen kesällä, kun palasimme laivalla Tallinnasta ystäväni kanssa. Korvakorut sen sijaan näin eettisiin ja ekologisiin asioihin erikoistuneessa PR-toimisto Sugar Helsingissä. Ne jotenkin kutsuivat minua. 

Korvikset ovat Raven + Lilyn, ja niitä myy Kaarna Living. Sain ne omakseni, kun kerroin tykästyneeni niihin. Korvikset on tehty kierrätysmessingistä, ja ne työllistävät kenialaisia naisia. Aika ihana yhdistelmä, eikö? Ihastuin korviksiin ihan puhtaasti niiden ulkonäön tähden, ja sitten ne olivatkin ekot ja niiden ostaminen auttaa köyhiä naisia. Tällaisia tuotteita ja Raven + Lilyn kaltaisia yrityksiä tahtoisin löytää lisää. Osaisitteko te vinkata hyvistä brändeistä?

Ihanaa Tapaninpäivää tyypit!

 

Lue myös:

30+ vaatekaappi

Koruja ja kohtaloita

Hei, joulukuu

 

Bloglovin Instagram Facebook

 

Kuvat Hannele Salmi

Takki Tallinnasta, paita ja farkut Levis, korvikset Raven + Lily, rannekoru Edbland

Share

Pages