Ladataan...

 

Joskus on ihanaa viettää päiviä, joina ei tee varsinaisesti mitään. Meillä on ollut tänään sellainen sunnuntai.

Olen ollut ihan koko ajan menossa lähiaikoina, ja sen tuntee. Akkuni kaipaavat lataamista.

Niinpä olin salaa tyytyväinen, kun tälle päivälle sopimani meno peruuntui, ja sain jäädä tänne koirien, kukkien ja eilen ostamani uuden Macbookin kanssa. Ette arvaa, kuinka ihanaa tällä koneella on kirjoittaa. Ei enää sitä kahdeksanvuotiaan Mac-vanhuksen rantapalloa, kone aukeaa noin sekunnissa ja kun painan täällä Lilyssä tallenna-nappia, ei tarvitse pelätä koko postauksen katoavan taivaan tuuliin. Niin on käynyt, kuulkaa.

Olen nyt alkuvuonna tsempannut ihan tosissani ja hoitanut monta asiaa, joita olen lykännyt ties kuinka kauan. Uuden koneenkin ostamista harkitsin vähintään kolme vuotta. En vain saanut aikaan, sillä juuri tällaisissa tylsissä vapaaehtoisissa jutuissa olen äärimmäisen huono. Niinpä kärvistelin huonosti toimivan läppärin kanssa vuosia, ennen kuin otin vihdoin itseäni niskasta kiinni. 

Arvaatkaa miltä nyt tuntuu? Jep, äärettömän vapautuneelta.

Tämä on yksi uudenvuodenlupauksistani: hoitaa kaikki lykkäämäni asiat kuntoon, jotta voin vapautua niiden painosta. Sen nimittäin tuntee, sen painon. Olenkin ryhtynyt käymään kotiani läpi huone huoneelta. Viime viikonloppuna siivosin keittiön kaapit, tänään järjestelin vaatteitani. Tuntuu hyvältä päästä eroon tavaroista, jotka eivät tunnu enää omilta. Samalla myös huomaa, miten hirveästi kaikenlaista omistaa. Vähän liikaa.

Toinen lupaukseni oli pitää itsestäni parempaa huolta. Minusta on pitkään tuntunut, että fyysiset energiavarastoni eivät aivan riitä kaiken tämän pyörittämiseen. Minulla on ihana ja haastava työ, kaksi paimenkoiraa, ystäviä, blogi ja vielä muitakin omia projekteja. Kaikki on siis tosi hyvin.

Mutta joskus rankan työpäivän jälkeen toivoisin vähän kyyneleitä nieleskellen, että joku tekisi edes yhden lenkin joskus puolestani, ja saisin vain jäädä sohvalle makaamaan. Tai niin kuin tänään kävi: toivon, että tapaamiseni peruuntuisi ja saisin vain olla. Välillä uuvuttaa, vaikka sitten kun sinne metsään tai kaupungille pääsee, väsymys unohtuu ja muistan, kuinka kiitollinen olen kaikesta tästä. 

Epäilen etten lepää tarpeeksi, liikun liian yksipuolisesti ja syön vähän heppoisesti. Mutta siihen on tulossa muutos. Tai oikeastaan muutos on jo menossa.

Osallistun parin kuukauden nettivalmennukseen, jossa on kolme osa-aluetta: liikunta, ravinto ja stressinhallinta. Valmennusta on nyt kestänyt kolme viikkoa, ja olen järjettömän innoissani: olen oivaltanut pari asiaa ruokavaliostani (palaan tähän myöhemmin), ripustanut makuuhuoneeseen pimennysverhot, jottei kevätaurinko turhaan herättelisi liian aikaisin, ja treenannut kotona valmennuksen videoiden mukaan. Se on  i h a n a a!

Selitän vähän. Ennen koiria ja vielä silloinkin, kun meitä oli niistä huolehtimassa kaksi, treenasin kaikenlaista. Olen liikkunut ihan koko elämäni. Ensin luistelin, sitten tanssin ja myöhemmin joogasin, harrastin kaikkea mahdollista ryhmäliikuntaa sekä juoksin. Mutta kun kävelee kaksi tuntia päivässä ihan joka ikinen päivä, ei välttämättä huvita tehdä enää muuta liikunnallista. Ei varsinkaan mitään tylsää. 

Lihaskuntotreeni on ollut minulle aina vaikeaa, koska pidän sitä suunnilleen yhtä kiinnostavana kuin kaappien siivoamista. Tähän asti olen pakottanut itseni punnertamaan ja tekemään vatsalihassarjan pari kolme kertaa viikossa - ja vihannut sitä.

Mutta nyt! Nyt olen tehnyt ohjattuja kehonpainotreenejä ja ollut kovin onnellinen. En muistanut, että treenaaminen voi olla näin hauskaa! Lisäksi olen huomannut, miten kovasti kehoni on kaivannut tällaista. Ensijärkytyksen jälkeen (en pystynyt kävelemään kahteen päivään) se on vetreytynyt ja ehkä vähän voimistunutkin. Mielelleni taas on mannaa huomata, että ne vuosien tylsät lihastreenit eivät ole menneet hukkaan, vaan olen melkoinen punnertaja. Vähän nolompi juttu on taas se, että liikkuvuuteni on joiltain osin mummosarjaa. 

Tästä huomaa, että pelkkä käveleminen ei ihan riitä, vaikka se pitääkin peruskunnon hyvänä. Yli kolmikymppistä kehoa ei saa unohtaa, tai se jäykistyy ja heikentyy. Niin se vain on. 

Älkää silti kuvitelko, että alan puhua proteiinirahkojen ja tiukan kurinalaisuuden puolesta. En varmasti ala. Valmennus, johon osallistun on siitäkin ihana, että siinä on maalaisjärki mukana. Ei mitään hifistelyä, vaan oikeasti hyviä ohjeita, jotka on helppo ottaa osaksi elämää.

Sitä elämää, johon kuuluvat vastakin tuore leipä, punaviini ja skumppakin, irtokarkit leffassa ja brunssit viikonloppuaamuina. 80/20-sääntö on mielestäni varsin oivallinen monessakin asiassa: kun on suuren osan ajasta kunnolla, välillä voi unohtaa kaikki säännöt ja olla huoleton. Ruoka ja liikunta eivät mielestäni saa olla liian tärkeässä osassa elämää. Ei täällä olla syömässä, vaan elämässä. Totuus silti on, että hyvinvoiva keho ja mieli jaksavat enemmän - ja elävät ehkä siksi myös enemmän.

Kolmas asia, jota olen kovasti lähiaikoina miettinyt, on muiden miellyttäminen. Tai muiden odotusten mukaan eläminen. Onko aina pakko olla niin kauhean cool? Pitäisikö hillitä itseään ja julkaista kirjoittamattomien sosiaalisen median sääntöjen mukaan vain yksi Instagram-kuva päivässä, vaikka juuri sinä päivänä olisi kymmenen kaunista kuvaa? 

Päätin, että pyh. On parasta tehdä juuri niin kuin miltä tuntuu.

Pus. 

 

 

Share

Ladataan...

Mietin, miten helposti kaikki voi muuttua.

Koskaan ei tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu ja mikä siihen vaikuttaa: kaikki se, mitä on sitkeästi rakentanut vaiko pelkkä sattuma, se että on tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Muutoksen voi saada aikaan pitkään harkittu päätös, nopeasti kirjoitettu lyhyt viesti tai puolihuolimaton sydän-napin painallus raksin sijaan. Joskus alkaa jutella oikealle ihmiselle, juuri sille, jota tarvittiin johonkin uuteen. Joskus saa vain pisaran liikaa, lasi tulvii yli ja mieli muuttuu. Joskus kirjoittaa 242 tekstiä, ja 243. koskettaa uskomattoman monia. 

Emme voi tietää mikä muuttaa, ketä ja mitä.

Se on lohdullinen ajatus. Mutta myös ajatus, joka saa arvostamaan tätä hetkeä ja rohkaisee pitämään sinnikkäästi kiinni omasta jutustaan ja seuraamaan intuitiotaan.

Mietin tätä kaikkea, kun katsoin lauantaina Point Breakin. Alkuperäinen Myrskyn ratsastajat oli aikoinaan suosikkini. Tämä ei ollut ihan yhtä hyvä, mutta se kannattaa katsoa maisemien ja sydämentykytyksen (ja parrakkaiden sekä parrattomien tatuoitujen miesten) vuoksi. Ja tämän viisauden:

Jokaisella ihmisellä on murtumispisteensä ja jokainen kantaa vastuun omista valinnoistaan – ja vain niistä.

(Hyvä opetusleffa kilteille tytöille.)

Myöhemmin mietin, miten ihanaa on, kun jotkut asiat eivät muutu kovin helposti:

Appelsiinit. Ne noudattavat samanlaista rytmiä kuin elokuiset kuumailmapallot. Kypsyvät joka vuosi samaan aikaan.

Helsingin kattojen ylle nouseva kevättalven aurinko, joka viipyilee taivaalla joka päivä kauemmin. Ei ole enää pimeää.

Niiden kattojen alla sijaitseva Cafe Engel, jossa saa aamiaista pitkälle iltapäivään ja jossa on aina hyvä kirjoittaa.

Aamiainen, päivän paras ateria.

Lumimyrskyt, jotka eivät koskaan saavu joulukuussa, kun niitä odottaa. Ne puhaltavat silloin, kun niitä ei enää odota. Niin kuin monet asiat elämässä.

Kukkakauppa, johon tallustelen joka toinen viikko ja sanon: se kympin kimppu. Ja sitten valitsemme kukkakauppiaan kanssa hartaasti juuri oikean yhdistelmän, ja saan taas samat ohjeet: vaihda vesi usein ja pidä kukat kaukana hedelmistä. Kauneutta kympillä, ajattelen.

Kaikki nämä asiat tekevät minut onnelliseksi.

Se on tärkeää: olla hyvä itselleen.

Sitä mietin, kun luin Voi Hyvin -lehdestä Emilia Vuorisalmen haastattelun. Emilia keittää aamuisin kardemumma-kookosöljykahvia ja sanoo, että koska hänellä ei ole stressiltä suojelevaa parisuhdetta, hänen on suojeltava itseään itse. 

Juuri näin se on, oli parisuhde tai ei. Pienillä hyvillä asioilla, kuten kukkakimpuilla ja kardemummakahvilla, voi tehdä jokaisesta päivästä kauniimman.

Ja kun päivä muuttuu kauniimmaksi, tulee itse iloisemmaksi. Ja kun itse tulee iloisemmaksi, on kiltimpi muille. Sitten he tulevat iloisemmiksi. Ja ovat kiltimpiä muille.

Eikä kiltteyttä ole koskaan liikaa.

Ja niin pienistä asioista tuleekin aika suuria.

Share

Ladataan...

Istun vastapäätä erästä hyvin lahjakasta ja menestynyttä nuorta naista ja ihmettelen mielessäni: tuntuuko hänestäkin tosiaan tältä?

Me nimittäin puhumme kiltteydestä. Kilttityttöydestä.

Siitä, miten kantaa vastuun niistäkin asioista, jotka eivät millään tavalla ole omaa syytä. Miten antaa muille anteeksi niin paljon, mutta itselleen ei juuri mitään. Miten tietää olevansa ihana, älykäs, hurmaava, kaunis, lahjakas. Ja miten unohtaa tämän kaiken, kun tarpeeksi haastava ihminen kyseenalaistaa sen. Miten joskus pelkää kaiken olevan vain erehdystä, ja bluffin paljastuvan pian.

Niin ei käy. Kiltit tytöt osaavat hommansa. Mutta tiesittekö, että tämä on varsin yleinen naisten pelko?

Haastattelin muutama vuosi sitten erästä intuitiivista näkijää yhteen lehtijuttuun. Hän katsahti minuun ja sanoi: Yritä nähdä itsessäsi sama ammattilainen, jonka muu maailma sinussa näkee.

En tiedä, uskonko näkijöihin vai en. Mutta sen uskon, että toiset ihmiset ovat intuitiivisia ja huomaavat meistä sen tähden asioita, jotka saattavat jäädä toisilta piiloon. Minut oli tuolloin varmasti melko helppo luokitella kategoriaan: nuoret ja melko menestyneet naiset, jotka eivät kaikista todisteista huolimatta ihan usko itseensä, eivätkä siksi pysty käyttämään kaikkia kykyjään ja tulemaan siksi, miksi voisivat tulla.

Epäilen, että meitä on käynyt tuon näkijän luona muitakin:

Tunnen lahjakkaita naisia, jotka pelkäävät luottaa lahjakkuuteensa ja seurata sitä. (Ja jotka päätyvät siksi liian helppoihin tehtäviin tai väärille aloille.)

Tunnen kauniita ja ihania naisia, joiden on vaikea löytää kestävää rakkautta. (Ja jotka pelkäävät olevansa siksi vähemmän kauniita ja ihania.)

Tunnen älykkäitä naisia, jotka luottavat muiden mielipiteisiin enemmän kuin omiinsa. (Ja jotka lopulta joutuvat kuitenkin luottamaan omiin mielipiteisiinsä, koska muiden neuvot eivät toimineet heidän elämässään.)

Tunnen kivoja ja hauskoja naisia, jotka ottavat vastaan ihan liikaa, jotta heitä pidettäisiin kivoina ja hauskoina. (Ja jotka sitten jossain vaiheessa räjähtävät.)

Tunnen ahkeria naisia, jotka eivät uskalla kieltäytyä mistään, jottei heitä pidettäisi laiskoina tai hitaina. (Ja jotka joutuvat burn outin partaalle ennen kuin tajuavat sanoa joskus ei.)

Tunnen hyväsydämisiä, lämpimiä ja empaattisia naisia, jotka antavat vähemmän mukavien naisten ja miesten talloa heitä. (Ja jotka sitten syyttävät itseään, kun tulivat tallotuiksi.)

Minä olen elämäni eri aikoina ollut vuorotellen jokainen näistä naisista. Näistä kilteistä tytöistä. Tänään en tahdo olla heistä yksikään.

En silti aio vastakaan ryhtyä erityisen tuhmaksi tai ikäväksi. Kirjoituksen otsikko on harhaanjohtava: kiltin tytön vastakohta ei ole tuhma tyttö. Se on vahva nainen, joka kunnioittaa muiden lisäksi myös itseään.

Päättelin, että ainoa tapa selättää itseen koodattu kiltti tyttö, on selvittää pohjamutia myöten, kuka oikein on ja pitää siitä naisesta sitten kiinni. Niinpä päätin vuoden 2016 kunniaksi katsoa pahimpia pelkojani ja suurimpia haaveitani silmästä silmään. Ei mitään maton alle lakaisemista enää, kiitos. Ei myöskään mitään ihan hyvää enää, kiitos.

Sitten annoin itselleni luvan keskittyä niihin asioihin, jotka tiedän tahtovani ja jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin (enkä nyt tarkoita tatuoituja, parrakkaita miehiä.)

Jostain syystä mietin nimittäin tämän vuoden ensimmäisinä viikkoina ihan samaa asiaa kuin vuosi sitten: Jos eläisit vain puolet elinajastasi, eläisitkö erilailla?

Vastaus on: kyllä vain. Olen ihan helvetin kyllästynyt siihen kilttiin tyttöön.

Olen myös varma, että jokaisen kiltin tytön sisällä asuu vahva ja ihana nainen.

Annetaan estradi sille naiselle. Eikö?

Share

Pages